M
Maija
Vieras
""Hävettää itseänikin tämä käyttäytymiseni, koska en ole itsekkään mallin mitoissa.""
Siinäpä se! Toisilta kyllä vaadimme täydellisyyttä, mutta meillä kaikilla on puolemme. Katsopa, ettei vain ole itselläsi kaksoisleukaa, silmäpusseja, haisevaa hengitystä, liian lyhyitä ripsiä, vinoja hampaita, ohuita hiuksia, vääriä sääriä, jenkkakahvoja, selluliittiä reisissä, rumia varpaita...
Minäkin vaadin joskus miehiltä tiettyä ulkonäköä ja kokoa, kunnes tutustuin mieheen, joka oli komea ja josta ajattelin, että tässä on nyt elämäni mies. Mutta suhteen alusta lähtien hän lyttäsi minun ulkonäköäni. Minun, joka olin pitänyt itseäni kauniina! Ja jota aiemmat miesystäväni olivat pitäneet kauniina! Hänen mielestään minulla oli liian lyhyet jalat suhteessa selkäni pituuteen, mahassani oli liikaa rasvaa, kynteni eivät olleet kauniit, olisin voinut meikata enemmän ja huolellisemmin, pitää hiuksiani enemmän kiinni, käyttää hameita, muutenkin olla naisellisempi. Tein itselleni karhunpalveluksen eli alensin itseni ja yritin muuttua hänelle sopivammaksi laihduttamalla, ottamalla rakennekynnet, käyttämällä korkkareita. Arvaatte lopputuloksen: menetetty itsetunto, kunnes tajusin heittää koko ulkonäkökeskeisen ilkiön menemään. Tajusin, ettei hän oikeasti rakastanut minua. Kukaan, joka oikeasti rakastaa, ei arvostele toisen ulkonäköä. Me emme voi tietää, miten toinen voi kärsiä itsekin jostakin piirteestään ja toivoa itsekin pääsevänsä siitä eroon. Ja toisaalta jos oikeasti rakastamme, hyväksymme toisen sellaisena kuin hän on. Kaikista meistä tulee madon syömiä joskus. Ja mistä sen tietää, vaikka joku sairaus iskisi näihin mrs. ja mr. täydellisiinkin, joten siinä ei sitten mahan koollakaan ole paljon merkitystä kenellekään.
Siinäpä se! Toisilta kyllä vaadimme täydellisyyttä, mutta meillä kaikilla on puolemme. Katsopa, ettei vain ole itselläsi kaksoisleukaa, silmäpusseja, haisevaa hengitystä, liian lyhyitä ripsiä, vinoja hampaita, ohuita hiuksia, vääriä sääriä, jenkkakahvoja, selluliittiä reisissä, rumia varpaita...
Minäkin vaadin joskus miehiltä tiettyä ulkonäköä ja kokoa, kunnes tutustuin mieheen, joka oli komea ja josta ajattelin, että tässä on nyt elämäni mies. Mutta suhteen alusta lähtien hän lyttäsi minun ulkonäköäni. Minun, joka olin pitänyt itseäni kauniina! Ja jota aiemmat miesystäväni olivat pitäneet kauniina! Hänen mielestään minulla oli liian lyhyet jalat suhteessa selkäni pituuteen, mahassani oli liikaa rasvaa, kynteni eivät olleet kauniit, olisin voinut meikata enemmän ja huolellisemmin, pitää hiuksiani enemmän kiinni, käyttää hameita, muutenkin olla naisellisempi. Tein itselleni karhunpalveluksen eli alensin itseni ja yritin muuttua hänelle sopivammaksi laihduttamalla, ottamalla rakennekynnet, käyttämällä korkkareita. Arvaatte lopputuloksen: menetetty itsetunto, kunnes tajusin heittää koko ulkonäkökeskeisen ilkiön menemään. Tajusin, ettei hän oikeasti rakastanut minua. Kukaan, joka oikeasti rakastaa, ei arvostele toisen ulkonäköä. Me emme voi tietää, miten toinen voi kärsiä itsekin jostakin piirteestään ja toivoa itsekin pääsevänsä siitä eroon. Ja toisaalta jos oikeasti rakastamme, hyväksymme toisen sellaisena kuin hän on. Kaikista meistä tulee madon syömiä joskus. Ja mistä sen tietää, vaikka joku sairaus iskisi näihin mrs. ja mr. täydellisiinkin, joten siinä ei sitten mahan koollakaan ole paljon merkitystä kenellekään.