Omaan blogiini olin synnytyksestä jotain jo kirjoittanut, joten sitä tekstiä hitusen muokattuna lainaan tänne teidän luettavaksenne. Melkoinen romaani, mutta lukee ken jaksaa =)
Tiistai-aamuna 5.2. tuli lähtö, kun lapsivettä lorahteli. Aattelin alkuun yläkerrassa että valkovuotoahan sitä taas, mutta alakerrassa aamupalaa laittaessa lorahti vähän enemmän, ja syöksyin vessaan katsomaan että mitä oikein tuli. Samalla kun pyllyni sain pöntölle tällättyä, hulahti pönttöön sellainen satsi, ettei ollu kylllä epävarmaa enää mistä nesteestä oli kyse! Päässä pyöri sen satamiljoonaa ajatusta että mihin minä soitan! Ambulanssin? Synnärille? Kätilö-anopille? Miehelle? Joo, miehelle!!! Soitin siis salamana miehelle töihin, että tuu heti kotiin, pitää lähteä synnärille, multa tuli jotain nestettä eikä tasan ollu pissaa! Ja että hälytä matkalla vanhempasi pojalle vahdiksi. Miestä ootellessa kasasin laukkuun mahd. tarvittavia tavaroita, sairaalakassia kun en ollut vielä pakannut, eihän sitä pitänyt tarvita vielä moneen moneen viikkoon!! Pillimehu janojuomaksi, banaani evääksi, neuvolakortti, hammasharja ja -tahna, kamera! Samalla yritin syödä edes vähän aamupalaa ja saada pojankin syömään, vaikka kädet tärisi, sydän hakkasi, pelotti älyttömästi! Viikkoja tuolloin 5.2. oli siis vasta 34+1.
Synnärillä totesivat että vaihdapa tästä vaatteet, että jos tosiaan lapsiveden menosta on kyse niin eihän me sinua enää kotiin päästetä. Siinä vaiheessa tuli itku. Aika pian päästiin lääkärin hoteisiin ja ultraan, missä vauvan painoarvioksi saatiin lukema 2600g, eli hyvä paino, ei tarvinnut sen takia estellä vauvaa syntymästä. Tai en minä kyllä tiedä, olisiko sitä estelty, vaikka olisi pienempikin ollut. Tiistai ja keskiviikko meni sydänääni- ja supistuskäyrillä maatessa, ja odotellessa että joku kertoisi, mitä tapahtuu ja milloin.
Itse synnytys meni hyvin, käynnistäähän se siis piti. Olin tiistaista asti siis sairaalassa, ihan synnytysosastolla, ja torstaina 7.2. sitä ekan kerran yritettiin käynnistellä, mutta neiti ei vielä ollu suostuvainen ulos tulemaan. Perjantaina härnättiin toiseen otteeseen oksitosiini-tipalla, ja lopultakin alkoi tapahtua! Se tippa laitettiin puoli 9 maissa aamulla, ja klo 14:11 hän syntyi. Virallinen toimitusaika oli 4 tuntia avautumisvaihe, 11 minuuttia ponnistusvaihe ja jälkeisvaihe kesti 1h 11 min, eikä istukka tullut ulos sittenkään! Se piti lopulta irrottaa käsin leikkaussalissa, spinaalipuudutuksessa eli vyötäröstä alaspäin tunnottomana. Samalla tehtiin myös kaavinta, ettei jää istukan rippeitä sinne tulehduksia aiheuttamaan.
Synnytys oli kipuja lukuunottamatta ihana kokemus; mukana ollut lääkäri kielsi minua pistämästä silmiä kiinni ponnistaessa, käski katsoa kun vauva tulee. Ja katsoinkin. Olihan se kieltämättä aika hurjan näköistä, mutta toisaalta tosi kaunista nähdä oman lapsensa syntyvän :heart: . Synnytys oli niin lyhyt, että olin ihan täysissä sielun ja ruumiin voimissa, olin syntymähetkelläkin vielä pirteä ja jaksoin tutkia mitä "tuli tehtyä"! Miehelle hihkuin että anna silmälasit että näen kunnolla! Vauva oli ehkä pari minuuttia siinä pedillä jalkojeni välissä, ja ehkä noin minuutin rinnallani, mutta sitten myös synnytyksessä mukana ollut lastenlääkäri (keskossynnytyksissä aina mukana) vei hänet keskolaan tutkittavaksi, että kaikki on varmasti vauvalla hyvin. Pisteet oli 8-9-9 eli aivan mainiot, samat kuin täysiaikaisena syntyneellä esikoisella. Kätilön mielestä vauva olisi voinut olla rinnalla pidempään, mutta kuulemma lastenlääkärit ovat turhan hätäisiä, eivät ota mitään riskejä, ja haluavat viedä vauvan heti tutkittavaksi ja lämpimään. Parempi toisaalta tietenkin niin!
Kivunlievityksenä oli vain kylmä märkä pyyhe pään ja naaman päällä, sekä epiduraali, joka ehti vaikuttaa vain 15 minuuttia, kunnes pitikin jo alkaa ponnistamaan! Melkein voisi siis elvistellä luomuna synnyttäneensä!
No ei vaan, voihan olla, että juuri tuon maagisen 15 minuutin aikana pystyin rentoutumaan niin, että paikat saattoivat lävähtää puuttuvat sentit auki, tai sitten olin auki jo saadessani puudutuksen. Sitä emme koskaan saa tietää, sillä kätilö ei tutkinut minua enää siinä ihan juuri ennen puuduttamista, vaan vain siinä vaiheessa, kun sanoin että nyt en enää kestä ilman kivunlievitystä. Ja siitä meni n. puoli tuntia ennenkuin anestesialääkäri tuli paikalle, joten voihan olla, että sen puolituntisen aikana ehti tapahtua hyvinkin paljon. Mene ja tiedä. Ilokaasua henkäisin epiduraalia odottaessa pari kertaa, mutta ei se auttanut millään tavalla. Huomasin sen kyllä päässäni, mutta ei se vienyt kipuja tai muutenkaan estänyt minua ajattelemasta kipujani, ei rentouttanut, ei mitään. Turhaa ainetta minulle siis!
Enkä ehkä osannut hönkiä sitä oikeaan aikaankaan..
Leikkaussalissa istukan irrotuksessa oli pelottavaa, tuntui että hillitön määrä ihmisiä hyöri sinne tänne, vaikka kai se on arkea leikkaussalissa. Lääkäriä ja hoitajia taisi huvittaa parikin juttua tässä kyseisessä potilaassa. Ensinnäkin se puudute laitettiin niin, että olin kylkimakuulla. Kätilö selitti anestesialääkärin minua puuduttaessa, että sitten kun sanon, käännytään kohtalaisen rivakasti takaisin selinmakuulle. Minä otin neuvon aika kirjaimellisesti, ja luvan saatuani pyörähdin reippaasti selälleni. Hoitajat nauroi että no sulla tosiaan oli kiire! Minä tuumasin että no kun käskettiin olla ripeitä niin eipä jäädä sitten turhia kuhnailemaan
Toinen oli kun minä kovasti kyselin että mitä tapahtuu, mitä teette, (kai se hermostuminen ja hätä purkautui sillä tavalla) ja ihmettelin sitä väenpaljoutta, niin jossain vaiheessa joku hoitajista sanoi jollekin huoneeseen juuri tulleelle henkilölle, että kun tämä äiti on aivan tohkeissaan kun täällä on tälläinen trafiikki! Leikkurista minut vietiin heräämöön, missä pakkasivat minut ihanan lämpöpeiton alle lämpöpuhaltimen kera. Oli vain hölmön tuntoista kun koetti jalkojaan liikuttaa, niin ei änähtäneetkään. Hui!
Miehen osuus synnytyksessä jäi tosi vähäiseksi, mikä on näin jälkikäteen ainoa asia mikä on harmittanut... Kun synnytystä käynnisteltiin silloin torstaina, mies oli aamusta alkaen mukana, koko päivän, ja mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Niinpä ei toisena käynnistyspäivänä tuntunut olevan mitään kiirettä asian suhteen, päästettiin ihan rauhassa lapsenvahdiksi lupautunut ukki vielä verkoille aamusta, ja niinpä mies ehti sairaalaan paikalle vasta klo 12 maissa, ja kahdelta tyttö siis jo syntyi! Olin tuohon kahteentoista mennessä ehtinyt soittaa jo monta kertaa, että tule nyt jo per*ele!, ja 12:lta olin jo melkoisen kipeä. Siihen asti olin kuitenkin selvinnyt kipuineni yksin, joten kun mies lopulta tuli, en osannut enää ottaa apua häneltä vastaan millään tavalla, vaan jatkoin pärjäämistäni yksin. Pyysin märkää kylmää pyyhettä, ja mies olisi tahtonut sillä pyyhkiä kasvojani ja käsiä, mutta se tuntui vain häiritsevän, parasta oli vain maata aloillaan ja tuntea pyyhkeen kylmyys ja kosteus kasvoilla, ja hengitellä supistukset ohi. Ponnistusvaiheessa mies tuli viereen ja koitti tsempata että hyvä, työnnä, ponnista, hyvin jaksat!, mutta minä tiuskaisin että ole hiljaa!! Häiritsi vain sekin. Tämä osuus synnytyksestä meni siis aivan pieleen, näin jälkikäteen. Syyllistän vähän itseäni tästä, että miksi en jaksanut ottaa häntä enempää mukaan... miksi minulle oli ok tehdä se "yksin"? Olisiko tilanne ollut toinen, jos mies olisi päässyt tulemaan paikalle aiemmin, ja jos olisi alusta asti voinut helpottaa oloani kipujen kanssa? Jos olisi arvattu että toisena käynnistyspäivänä alkaa oikeasti tapahtua? Mies on kyllä sanonut että asia on hänelle täysin ok, että tämä synnytys nyt vain oli erilainen ja piste, kaikki on ihan hyvin. Mutta minua asia painaa... pitää varmaan vaan keskustella miehen kanssa tästä vielä, ettei jää lopun iäksi mieltäni painamaan...
Tällainen kertomus... =)
Ippu :heart: neiti 16 vrk