Huomenta tännekin ja kivaa alkanutta viikkoa! Poksista vaan, tänään 19+1.
Viikonloppu tuli ja meni, sainpahan flunssan juuri sopivasti. Ärsyttävää, kurkku kipeänä ja nenä vuotaa sekä korvat ihan tukossa. Mies saa kaikki pöpöt töistään, kun on ihmislaumojen keskellä päivät pitkät ja tartuttaa ne sitten muhun. Jesjes. No, parantelen tänään itseäni kotosalla. Ruokakauppaan pitäisi tosin itsensä kammeta jossain välissä.
Maha ei tunnu kasvavan edelleenkään, eli ainakaan omalla kohdallani se ei todellakaan ole tiellä, oli kyse sitten arkiaskareista tai seksistä. Taas kuuntelin eilen illalla pienen sydänääniä, ja välillä ihan alan epäillä, että kuuntelen omia sydänjumputuksiani, kun tuo mahan kasvu on niin hidasta. No, ei kai sentään, ei mulla ihan niin tiivis syke ole! Potkuja tuntui taas dopplerilla oikea potkusarja, mutta ei niitä ihan samalla tavalla normaalisti tunnu. Silloin tällöin tuntuu selkeä töms masusta, mutta ei vieläkään mitenkään hurjalla tahdilla. Ulospäin ei pysty vielä tuntemaan kädellä mitään eikä mieskään ole potkuja tuntenut, vaikka on vähän väliä korva tai käsi mahan päällä.
Raskaanaolon tunne: No, tuo minimasu ainakin aiheuttaa sen, että unohdan vähän väliä että meille olisi vauva tulossa. Tosi hassua, mutta välillä ihan pitää muistuttaa itseään, että joo, ei tässä ole enää kuin neljä kokonaista kuukautta ennen vauvan syntymää. Mulla on myös läsnä koko ajan se pelko siitä, ettei kaikki ole hyvin. Ehkä ihan himpun verran se on vähentynyt, mutta jatkuvasti silti mielessä käy ajatus, että mitä jos kaikki ei olekaan kunnossa. Onneksi tämä viikko varmaan antaa vastauksia, kun perjantaina on ultra (APUA!) ja ylihuomenna pääsen juttelemaan sen neuvolapsykologin luo.
Rokotteista: En varmaankaan aio ottaa, olen vähän tullut siihen tulokseen. Ollaan sitten flunssassa vaikka koko ajan, mutta silti.
Tuli muuten mieleeni tällainen uteliaisuuskysymys: Minkälainen tilanne teillä on miehenne kanssa, kun vauva syntyy? (erityisesti ekaa lasta odottavat) Oletteko olleet kauan yhdessä, edenneet suhteessanne vähän nopeammin vai vähän hitaammin?
Tämä tuli mieleeni, kun sain kuulla äskettäin eräältä ihmiseltä, että ollaan mukamas miehen kanssa edetty nopeasti, kun ollaan oltu reeeippaaasti yli viisi vuotta yhdessä, kun vauva syntyy. Öh, minusta se ei todellakaan ole nopeaa etenemistä. :O
Naimisissa olemme olleet nyt vuoden ja muutaman kuukauden. Niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin, niin ollaan miehen kanssa sukulaissieluja ja samalla toistemme parhaita ystäviä. Ensitapaamisestamme lähtien olemme tunteneet tosi vahvaa yhteenkuuluvuuden tunnetta, joka vain vahvistuu koko ajan. No joo, se siitä filosofoinnista.
Vaniljarinkeli ja Hajuherne 19+1 :heart: