Hei kaikki. Olen seuraillut palstaa pitkän aikaa, mutta en ole kirjoitellut aiemmin. Olette olleet kuitenkin tärkeänä henkisenä tukena (tietämättänne ) pohdinnoissani. Olen iloinnut jokaisesta alkaneesta raskaudesta, ja tuntenut myötätuntoa niitä kohtaan joilla toive lapsesta ei vielä ole täyttynyt.
Olen 43-v nainen ja meillä on 4-v tyttö ivf-hoidoista. Olemme hänen suntymästään saakka toivoneet toista lasta, ja lopulta kävimme yhden hoitokierroksen lahjasoluilla, koska pari kiekkaa omilla ei tuonut tulosta. Viime kesänä 1/3 alkion siirto johti keskenmenoon alkuraskaudessa. Ehdin kuitenkin raskausuutisen jälkeen yli kuukauden panikoida lapsen tuloa, mikä johti esim lääkkeiden ajoittaiseen "unohteluun". Aivan järjetöntä kun miettii kuinka paljon suunnittelua ja pohtimista oli käyty läpi jo ennen raskautta! Olotila yllätti minut niin että sen jälkeen päätin että nyt puhalletaan peli poikki lopullisesti, tai ainakin pitkäksi aikaa. Päätin selvitellä mitä toisesta lapsesta ajattelisin ilman vahvaa hormonilääkitystä, jonka kanssa olin pelannut enemmän tai vähemmän tauotta siitä kun esikoinen oli n. vuoden.
Kuinka ollakaan, nyt ajatus vauvasta on taas alkanut pyöriä mielessä. Siihen auttoi isosti ainakim se, kun kuulin panikoinnin olevan aika tavallista. Lisäksi isompi perhe tuntuisi ihanalta, ja myös sisarus ainokaiselle.
Oikeastaan ainoa asia mitä vielä pohdin, on ikä (minkä takia on ollutkin ihana lukea täältä samanikäisistä, samassa elämäntilanteessa olevista,): lähinnä sosiaaliset paineet olla tietyssä el.tilanteessa tiettyyn ikävaiheeseen ja jopa pieni häpeä siitä jos vielä olisi raskaana ja kohtaisi siinä tilassa muut ihmiset. Ihan tyhmää, tiedän, mutta haluaisin tietää onko teillä kellään vastaavia keloja?
Niin ja Papupilvelle: en kyl tiedä. Kysyitkö poistavalta lääkäriltä toipumisesta?