Luovutettu munasoluhoito, vol. 2

Helminauhassa on ainakin useampia ihmisiö, joilla on luomulapsiakin. Mulle se ryhmä on ollut tosi iso tuki vähän joka vaiheessa. Tänne kirjoittelen tyhmempiä juttuja. Kuten äh miten turhauttava tää jonotusvaihe taas on! Ja jotenkin vaan NIIN paljon haluaisin kokea uudelleen raskauden enkä tiedä miten pääsen yli siitä jos se ei onnistukaan. Enkä siis yhtään jaksa uskoa, että onnistuisi, mutta edes jotain toivoa on kun mahdollinen siirto (korkeintaan kaksi) on vielä edessä. Niin haluaisin saman luovuttajan, mutta tosiaan voi aikaisintaan maaliskuun puolivälissä luovuttaa seuraavan kerran jos nyt enää edes haluaa. Mitä jos jotain menee pieleen eikä tule siirrettävää, ehtiikö vielä saada uuden luovuttajan ennen heinäkuun synttäreitä? Tuskin...

Ja jotenkin hassusti mua harmittaa, että meidän luovuttaja on lahjoittanut solujaan muillekin. En oikeastaan edes ajattele nyt pojan mahdollisia puolisisaruksia, jotenkin vaan kaikki tuntuu nyt vähemmän ainutlaatuiselta. Saatteko ajatuksesta kiinni?

Saan oikein hyvin kiinni ja ymmärrän sua täysin. Miten paljon teille muuten on kerrottu luovuttajista @Silmu75 ja muut, joilla on (muu kuin tuttu) luovuttaja? Itse tiedän meidän luovuttajasta vain iän, pituuden/ruumiinrakenteen, ihon, hiusten ja silmien värin sekä sen, että kyseessä oli hänen ensimmäinen luovutuskertansa. Tavallaan olisi ollut hauska tietää hänestä enemmänkin, mutta se jääköön sitten aikanaan lapsen itsensä selvitettäväksi (mikäli itse sitä haluaa). Sen muistan, kun klinikalta kerrottiin meille tästä luovuttajasta, että jotenkin häntä tunnuttiin pitävän meille erityisen sopivana. Nähtäväksi jää, osuivatko oikeaan.

 

Saan oikein hyvin kiinni ja ymmärrän sua täysin. Miten paljon teille muuten on kerrottu luovuttajista @Silmu75 ja muut, joilla on (muu kuin tuttu) luovuttaja? Itse tiedän meidän luovuttajasta vain iän, pituuden/ruumiinrakenteen, ihon, hiusten ja silmien värin sekä sen, että kyseessä oli hänen ensimmäinen luovutuskertansa. Tavallaan olisi ollut hauska tietää hänestä enemmänkin, mutta se jääköön sitten aikanaan lapsen itsensä selvitettäväksi (mikäli itse sitä haluaa). Sen muistan, kun klinikalta kerrottiin meille tästä luovuttajasta, että jotenkin häntä tunnuttiin pitävän meille erityisen sopivana. Nähtäväksi jää, osuivatko oikeaan.

Samat tiedän lukuunottamatta sitä monesko luovutuskerta se meidän oli. Enkä kyllä muita tietoja kaipaakaan, voi sitten pojan kasvua seuraillessa arvailla millaiselta tyypiltä puolet geeneistä tulee.

 

Mä en ole kirjoitellut muualla kuin tässä ketjussa, eli vinkkaa jos löydät jonkun sopivan ryhmän! @Pompelis (ja muutkin!)

Ollaan Florien kanssa kirjoiteltu nyt täällä: https://keskustelu.kaksplus.fi/threads/luovutetuilla-munasoluilla-raskautuneet.2616878/page-2

Siellä on vaan me kaksi, joten tervetuloa mukaan jakamaan tuntemuksia muutkin!

 

Mulla oli tänään vihdoinkin puolen vuoden odottelun jälkeen polyypin poisto. Toimenpide meni ihan hyvin, toivottavasti lääkäri sai sen kokonaan pois. Pystyykö alkion siirron tekemään seuraavaan kiertoon vai tarviiko kohtu enemmän toipumisaikaa?

 

Hei kaikki. Olen seuraillut palstaa pitkän aikaa, mutta en ole kirjoitellut aiemmin. Olette olleet kuitenkin tärkeänä henkisenä tukena (tietämättänne ) pohdinnoissani. Olen iloinnut jokaisesta alkaneesta raskaudesta, ja tuntenut myötätuntoa niitä kohtaan joilla toive lapsesta ei vielä ole täyttynyt.

Olen 43-v nainen ja meillä on 4-v tyttö ivf-hoidoista. Olemme hänen suntymästään saakka toivoneet toista lasta, ja lopulta kävimme yhden hoitokierroksen lahjasoluilla, koska pari kiekkaa omilla ei tuonut tulosta. Viime kesänä 1/3 alkion siirto johti keskenmenoon alkuraskaudessa. Ehdin kuitenkin raskausuutisen jälkeen yli kuukauden panikoida lapsen tuloa, mikä johti esim lääkkeiden ajoittaiseen "unohteluun". Aivan järjetöntä kun miettii kuinka paljon suunnittelua ja pohtimista oli käyty läpi jo ennen raskautta! Olotila yllätti minut niin että sen jälkeen päätin että nyt puhalletaan peli poikki lopullisesti, tai ainakin pitkäksi aikaa. Päätin selvitellä mitä toisesta lapsesta ajattelisin ilman vahvaa hormonilääkitystä, jonka kanssa olin pelannut enemmän tai vähemmän tauotta siitä kun esikoinen oli n. vuoden.

Kuinka ollakaan, nyt ajatus vauvasta on taas alkanut pyöriä mielessä. Siihen auttoi isosti ainakim se, kun kuulin panikoinnin olevan aika tavallista. Lisäksi isompi perhe tuntuisi ihanalta, ja myös sisarus ainokaiselle.

Oikeastaan ainoa asia mitä vielä pohdin, on ikä (minkä takia on ollutkin ihana lukea täältä samanikäisistä, samassa elämäntilanteessa olevista,): lähinnä sosiaaliset paineet olla tietyssä el.tilanteessa tiettyyn ikävaiheeseen ja jopa pieni häpeä siitä jos vielä olisi raskaana ja kohtaisi siinä tilassa muut ihmiset. Ihan tyhmää, tiedän, mutta haluaisin tietää onko teillä kellään vastaavia keloja?

Niin ja Papupilvelle: en kyl tiedä. Kysyitkö poistavalta lääkäriltä toipumisesta?

 

Hei kaikki. Olen seuraillut palstaa pitkän aikaa, mutta en ole kirjoitellut aiemmin. Olette olleet kuitenkin tärkeänä henkisenä tukena (tietämättänne ) pohdinnoissani. Olen iloinnut jokaisesta alkaneesta raskaudesta, ja tuntenut myötätuntoa niitä kohtaan joilla toive lapsesta ei vielä ole täyttynyt.

Olen 43-v nainen ja meillä on 4-v tyttö ivf-hoidoista. Olemme hänen suntymästään saakka toivoneet toista lasta, ja lopulta kävimme yhden hoitokierroksen lahjasoluilla, koska pari kiekkaa omilla ei tuonut tulosta. Viime kesänä 1/3 alkion siirto johti keskenmenoon alkuraskaudessa. Ehdin kuitenkin raskausuutisen jälkeen yli kuukauden panikoida lapsen tuloa, mikä johti esim lääkkeiden ajoittaiseen "unohteluun". Aivan järjetöntä kun miettii kuinka paljon suunnittelua ja pohtimista oli käyty läpi jo ennen raskautta! Olotila yllätti minut niin että sen jälkeen päätin että nyt puhalletaan peli poikki lopullisesti, tai ainakin pitkäksi aikaa. Päätin selvitellä mitä toisesta lapsesta ajattelisin ilman vahvaa hormonilääkitystä, jonka kanssa olin pelannut enemmän tai vähemmän tauotta siitä kun esikoinen oli n. vuoden.

Kuinka ollakaan, nyt ajatus vauvasta on taas alkanut pyöriä mielessä. Siihen auttoi isosti ainakim se, kun kuulin panikoinnin olevan aika tavallista. Lisäksi isompi perhe tuntuisi ihanalta, ja myös sisarus ainokaiselle.

Oikeastaan ainoa asia mitä vielä pohdin, on ikä (minkä takia on ollutkin ihana lukea täältä samanikäisistä, samassa elämäntilanteessa olevista,): lähinnä sosiaaliset paineet olla tietyssä el.tilanteessa tiettyyn ikävaiheeseen ja jopa pieni häpeä siitä jos vielä olisi raskaana ja kohtaisi siinä tilassa muut ihmiset. Ihan tyhmää, tiedän, mutta haluaisin tietää onko teillä kellään vastaavia keloja?

Niin ja Papupilvelle: en kyl tiedä. Kysyitkö poistavalta lääkäriltä toipumisesta?

Sinä elät elämääsi, älä anna yhteiskunnan tai sosiaalisten paineiden vaikuttaa tällaisiin asioihin! Sitäpaitsi, onko tuon ikäinen äiti nyt mikään kummakaan? Ei ollut sitä ennenkään, miksi nytkään. Oma nuorin sisarukseni syntyi kun äiti oli 40+, samoin kaveripiirissä oli kavereita/sisaruksia syntynyt yli 40-vuotiaille. Ja kaikki nämä äidit ovat vielä elossa ja vahvasti lastensa elämässä (itsekin olen siis lähempänä neljääkymmentä). Sen sijaan muutaman kaverin isät ovat kuolleet, vaikka olivat olleet alle 30-v. näiden kavereiden syntyessä. Ikinä ei voi tietää, mitä elämässä tapahtuu! Elämä on tässä ja nyt, ja pelon ei saa antaa määrätä valintoja, on uskallettava elää! Tämän olen itsekin oppinut vasta aivan hiljattain... nyt odotan esikoistamme (vasta tällä iällä, syy juuri se etten aiemmin uskaltanut elää vaan annoin typerien pelkojen vaikuttaa valintoihini) ja todellakin toivon että sisarus/siaruksia vielä siunaantuu, kun olen päälle 40.

 

Noinhan se juuri on. Järjellä tiedän asian. Ihan liian paljon ja monelta kantilta tulee mietittyä lapsiasiaa kun raskautuminen ei tapahdu tuosta noin vain...

 

Hei kaikki. Olen seuraillut palstaa pitkän aikaa, mutta en ole kirjoitellut aiemmin. Olette olleet kuitenkin tärkeänä henkisenä tukena (tietämättänne ) pohdinnoissani. Olen iloinnut jokaisesta alkaneesta raskaudesta, ja tuntenut myötätuntoa niitä kohtaan joilla toive lapsesta ei vielä ole täyttynyt.

Olen 43-v nainen ja meillä on 4-v tyttö ivf-hoidoista. Olemme hänen suntymästään saakka toivoneet toista lasta, ja lopulta kävimme yhden hoitokierroksen lahjasoluilla, koska pari kiekkaa omilla ei tuonut tulosta. Viime kesänä 1/3 alkion siirto johti keskenmenoon alkuraskaudessa. Ehdin kuitenkin raskausuutisen jälkeen yli kuukauden panikoida lapsen tuloa, mikä johti esim lääkkeiden ajoittaiseen "unohteluun". Aivan järjetöntä kun miettii kuinka paljon suunnittelua ja pohtimista oli käyty läpi jo ennen raskautta! Olotila yllätti minut niin että sen jälkeen päätin että nyt puhalletaan peli poikki lopullisesti, tai ainakin pitkäksi aikaa. Päätin selvitellä mitä toisesta lapsesta ajattelisin ilman vahvaa hormonilääkitystä, jonka kanssa olin pelannut enemmän tai vähemmän tauotta siitä kun esikoinen oli n. vuoden.

Kuinka ollakaan, nyt ajatus vauvasta on taas alkanut pyöriä mielessä. Siihen auttoi isosti ainakim se, kun kuulin panikoinnin olevan aika tavallista. Lisäksi isompi perhe tuntuisi ihanalta, ja myös sisarus ainokaiselle.

Oikeastaan ainoa asia mitä vielä pohdin, on ikä (minkä takia on ollutkin ihana lukea täältä samanikäisistä, samassa elämäntilanteessa olevista,): lähinnä sosiaaliset paineet olla tietyssä el.tilanteessa tiettyyn ikävaiheeseen ja jopa pieni häpeä siitä jos vielä olisi raskaana ja kohtaisi siinä tilassa muut ihmiset. Ihan tyhmää, tiedän, mutta haluaisin tietää onko teillä kellään vastaavia keloja?

Niin ja Papupilvelle: en kyl tiedä. Kysyitkö poistavalta lääkäriltä toipumisesta?

Ihana viesti.
Hormoneista: Mulla ei ollut aiempaa kokemusta hormonihoidoista ja tullessani raskaaksi niiden aloituksesta oll ehtinyt kulua vasta vajaa 2kk, joten naivina ajattelin että ”eihän nää hormonit nyt niin kamalia ole.” Nyt kohta rv 10 tekee joka päivä mieli heittää progesteronit seinään ja ymmärrän täysin niitä, jotka ottaa tauon raskauden yrittämisestä (tai lopettaa sen kokonaan), koska ei jaksa hormonien sivuvaikutuksia. Ja tiedän, ei sais pikkuasioista valittaa ja kohtahan tää loppuu, mutta silti…

Iästä: Tulen olemaan 44v kun lapsi syntyy ja voin käsi sydämellä sanoa, etten koe siitä minkäänlaista häpeää tai paineita. Päinvastoin koen, että on mieletön etuoikeus ja rikkaus saada kokea kaikki tämä vielä tässä iässä (jossa moni jo tuskailee esivaihdevuosioireiden kanssa). Ajatus siitä, että 44v kehoni jaksaa kantaa ja synnyttää terveen lapsen, aiheuttaa mussa kiitollisuutta ja ylpeyttä. Jollakin tavalla raskaus tässä iässä tuntuu siltä, kuin jokin kuihtumassa oleva olisi herätetty henkiin. Olo ei välttämättä aina ole niin hehkeä, mutta tunnen olevani tosi vahvasti elossa.

 

Kauniita ajatuksia ja hienoja onnistumisia teillä täällä.

Harkitsen lahjamunasoluhoitoja ja päädyin tänne lukemaan kokemuksia. Saako lahjoittajasta aina tietää silmien värin ja pituuden lisäksi myös ruumiinrakenteen, kuten muutamat teistä ovat saaneet?

 

Adelieamanda, ihana kuulla ajatuksiasi . Mä en ollut aiemmin saanut noin rajuja mielialaoireita hormoneista; aiemmin en oikeastaan pientä suurempia lainkaan. Viime kesänä olin valmis vaihtamaan miestä, työtä, kaupunkia, lopettamaan lapsihaaveet yms yms., mikä ei ole lainkaan itselleni tyypillistä ajattelua. Ja sillä hetkellä en heti ymmärtänyt, että hormonit ovat luultavasti olotilan takana, ja siksi se olikin vähän pelottavaakin. Tuo ikäpohdintasi on myös niin totta . Yritän itsekin vahvistaa tuota puolta ajattelussa . Jostain syytä omien vanhempieni asenne tähän toiseen lapseen ei ole kovin kannustava (johtuuko sitten lahjamunasolusta vai mistä), mikä ehkä hieman vaikuttaa vaikkei saisikaan. Onnea kaikille yrityksiin.

Aiemmalle kysyjälle: Me emme saaneet tietää kuin nuo silmien vörin ja pituuden.

 

Mulla oli tänään vihdoinkin puolen vuoden odottelun jälkeen polyypin poisto. Toimenpide meni ihan hyvin, toivottavasti lääkäri sai sen kokonaan pois. Pystyykö alkion siirron tekemään seuraavaan kiertoon vai tarviiko kohtu enemmän toipumisaikaa?

Hienoa, että pääsit vihdoin sinne! Mulle tehtiin heti seuraavaan siirto. Lääkäri sanoi, että sillä poistolla voi jopa olla positiivinen "scratching"-vaikutus.

 

Kauniita ajatuksia ja hienoja onnistumisia teillä täällä.

Harkitsen lahjamunasoluhoitoja ja päädyin tänne lukemaan kokemuksia. Saako lahjoittajasta aina tietää silmien värin ja pituuden lisäksi myös ruumiinrakenteen, kuten muutamat teistä ovat saaneet?

En tiennyt tätä aiemmin, mutta lahjasoluhoitoja säätelevän hedelmöityshoitolain 5.3 §:n mukaan ”Jos hedelmöityshoidossa käytetään luovutettuja sukusoluja, hoitavan lääkärin tulee valita sukusolut, joiden luovuttaja muistuttaa ulkonäöltään syntyvän lapsen asianomaista vanhempaa, jollei hoitoa saavan tahdosta muuta johdu.”

Kun meiltä kysyttiin mahdollisia toiveita luovuttajan suhteen, sanoin jotenkin niin, että (sen lisäksi että on täysin terve ja täyspäinen henkilö, mikä kaiketi on itsestään selvää) ”ihan kiva jos hän olisi suht. pienikokoinen (koska sekä mies että minä ollaan molemmat rakenteeltamme aika siroja ja pieniä). Kun meille soitettiin ja ehdotettiin tiettyä luovuttajaa, saimme siis tietää hänen olevan täsmälleen saman kokoinen kuin minä, silmien värin (sama kuin minulla) ja hiusten värin (sama kuin miehellä) sekä iän seulontojen esitietoja ym. varten. Iäst puolestaan oli suoraan pääteltävissä, että kyseessä oli todennäköisesti luovuttajan ensimmäinen luovutuskerta (tällä tiedolla ei sinänsä ollut meille merkitystä).

 

En tiennyt tätä aiemmin, mutta lahjasoluhoitoja säätelevän hedelmöityshoitolain 5.3 §:n mukaan ”Jos hedelmöityshoidossa käytetään luovutettuja sukusoluja, hoitavan lääkärin tulee valita sukusolut, joiden luovuttaja muistuttaa ulkonäöltään syntyvän lapsen asianomaista vanhempaa, jollei hoitoa saavan tahdosta muuta johdu.”

Kun meiltä kysyttiin mahdollisia toiveita luovuttajan suhteen, sanoin jotenkin niin, että (sen lisäksi että on täysin terve ja täyspäinen henkilö, mikä kaiketi on itsestään selvää) ”ihan kiva jos hän olisi suht. pienikokoinen (koska sekä mies että minä ollaan molemmat rakenteeltamme aika siroja ja pieniä). Kun meille soitettiin ja ehdotettiin tiettyä luovuttajaa, saimme siis tietää hänen olevan täsmälleen saman kokoinen kuin minä, silmien värin (sama kuin minulla) ja hiusten värin (sama kuin miehellä) sekä iän seulontojen esitietoja ym. varten. Iäst puolestaan oli suoraan pääteltävissä, että kyseessä oli todennäköisesti luovuttajan ensimmäinen luovutuskerta (tällä tiedolla ei sinänsä ollut meille merkitystä).

Oho, onpa jännä tuo lakiasia! Ensimmäinen meille tarjottu luovuttaja oli ihan eri kokoinen kuin minä, ja taisi olla eriväriset hiukset/silmätkin. Seuraava oli saman mittainen mutta silmät ja hiukset eivät minuun tämänneet. Mieheen kyllä, joten se riitti. Ruumiinrakenteesta ei koskaan puhuttu mitään, mutta toisaalta olen siltä osin niin keskikokoa, että vaikea mennä ihan kauheasti "pieleen".

 

Ikäasiasta. Jännä juttu, kun se on aina juuri nainen joka on "liian vanha". Ja nimenomaan muka niin, että ei jaksa ja on niin vanha kun lapset kasvavat jne... Isän ikää ei edes sivuta. Päinvastoin, 50-60-vuotiaina isäksi tulleet hehkuttavat isyyden onnea varttuneemmalla iällä ja saavat vain hyväksyntää. Yhteiskunnallisessa keskustelussa muutenkin nainen on aina se, joka on liian vanha. Liian liian vanha työelämässä, liian vanha äidiksi... Kuitenkin lapsia saatiin ennen niin pitkään kuin Luoja soi, myös reilusti päälle 40-vuotiaana. Mistään uudesta ilmiöstä ei siis ole kyse, pikemminkin ihanne kahdesta lapsesta kaksikymppisenä on uutta.
Erityisen epäreilun naisen vanhana pitämisestä tekee se, että miehet vanhenevat ihan samalla tavalla: elimistön ikääntymisen tuomat muutokset eivät vain rankaise siittiöitä samalla tavalla kuin munasoluja.

 

Ikäasiasta. Jännä juttu, kun se on aina juuri nainen joka on "liian vanha". Ja nimenomaan muka niin, että ei jaksa ja on niin vanha kun lapset kasvavat jne... Isän ikää ei edes sivuta. Päinvastoin, 50-60-vuotiaina isäksi tulleet hehkuttavat isyyden onnea varttuneemmalla iällä ja saavat vain hyväksyntää. Yhteiskunnallisessa keskustelussa muutenkin nainen on aina se, joka on liian vanha. Liian liian vanha työelämässä, liian vanha äidiksi... Kuitenkin lapsia saatiin ennen niin pitkään kuin Luoja soi, myös reilusti päälle 40-vuotiaana. Mistään uudesta ilmiöstä ei siis ole kyse, pikemminkin ihanne kahdesta lapsesta kaksikymppisenä on uutta.
Erityisen epäreilun naisen vanhana pitämisestä tekee se, että miehet vanhenevat ihan samalla tavalla: elimistön ikääntymisen tuomat muutokset eivät vain rankaise siittiöitä samalla tavalla kuin munasoluja.

Se mikä itseäni eniten risoo, on näihin ikäkeskusteluihin sisältyvä oletus siitä, ikäänkuin kaikilla naisilla (tai miehillä, ihmisillä ylipäätään!) olisi samanlainen mahdollisuus itse päättää, montako lasta ja missä iässä ”hankkii.” Kun eihän se niin mene tietenkään, vaan ihmisten lähtökohdat ja elämänpolut on erilaisia, eivätkä suunnitelmat ja toiveet eivät aina toteudu, vaikka miten yrittäisi tehdä asiat ”oikein.” . Esim. sellainen perusasia, kuin onko tiettyyn ikään mennessä löytänyt oikeanlaisen kumppanin perheen perustamista ajatellen, on loppujen lopuksi hyvinkin sattumanvaraista. Terveydentilaan liittyvistä asioista nyt puhumattakaan. On monia asioita, joiden vuoksi lapsen saaminen ei aina toteudu juuri silloin, kun se olisi biologisesti (ja joidenkin mielestä) sosiaalisesti optimaalisinta. Ja mitä jaksamiseen tulee, niin esikoiseni vauva- ja pikkulapsiaika oli elämäni parasta aikaa! Koen myös näin nelikymppisenä olevani henkisesti huomattavasti tasapainoisempi, onnellisempi, kärsivällisempi ja yleisesti ottaen ”jaksavampi” ihminen, kuin olin vielä kolmekymppisenä, saati sitä nuorempana. Elämän peruspalikat on kunnossa ja koen saaneeni toteuttaa itseäni ja tehdä niitä asioita joita olen halunnut. Fyysisesti olen vähintään yhtä hyvässä kunnossa, kuin 15 vuotta sitten. Em. syistä näen punaista, kun kuulen/luen jonkun ihmettelevän, miten yli 40v nainen ”jaksaa” raskaus- ja pikkulapsiajan. Mulla on ihan nollatoleranssi noille jutuille (enkä onneksi niitä ole joutunut toistaiseksi pahemmin kuulemaankaan)! Naisten syyllistäminen ”liian vanhana” äidiksi tulemisesta, naisen ikään ja jaksamiseen liittyvä taivastelu ym. on siis mielestäni pelkästään ärsyttävää ja tekopyhää jeesustelua, eikä missään määrin tätä päivää.

 

Tästä keskustelusta tuli mieleen puolitutun lausahdus ”Minä olin tuon ikäisenä jo mummo!”, kun hänelle selvisi että olen raskaana. Silloin ärsytti, mutta nyt otan kommentin huumorilla.

 

Mekään emme saaneet tietää ruumiinrakenteesta mitään, paitsi pituuden ja sen lisäksi siis silmien ja hiusten värin. En usko sen kuuluvan ns. tavallisesti annettuihin tietoihin (siis Suomessa ainakaan).

 

Mekään emme saaneet tietää ruumiinrakenteesta mitään, paitsi pituuden ja sen lisäksi siis silmien ja hiusten värin. En usko sen kuuluvan ns. tavallisesti annettuihin tietoihin (siis Suomessa ainakaan).

Ei sitä sillä tavalla sanottukaan, että ruumiinrakenne se ja se, vaan keskustelu meni jotenkin näin: ”Luovuttajan pituus on se ja se, itse asiassa hyvin saman kokoinen kuin sinä.” Johon heitin jotain tyyliin ”ok, hyvä, ei siis mitään koripalloilijaa odotettavissa” tms. väsynyttä. Ruumiinrakenteella voi olla sikäli merkitystä, että se voi vaikuttaa tulevan sikiön kokoon ja sitä kautta synnytykseen (esim. omalla kohdallani, koska olen pienikokoinen ja hentorakenteinen). Toisaalta, jos tietää pituuden ja sen, että kaikki luovuttajat on normaalipainoisia, pystyy ruumiinrakenteesta jo tämän perusteella päättelemään jotain.

 

Mä kanssa yllätyin, kun julkiselle puolelle hoitoon hakeutuessa, miehen ikäraja on 60 ja naisen se 40.

 

Kuinkahan pitkiä ne jonot sitten oikein on Ja kuinka pihalla mä mahdan olla kustannuksista Siis kertokaa nyt mulle kuinka paljon yks hoitorundi oikein maksaa ja mitä siihen käytännössä kuuluu Sorry tyhmyyteni..

Meillä takana ensimmäinen alkionsiirto viime viikolla. Jonotettiin toukokuusta 2021. Yhden luovuttajan kohdalla hoito keskeytettiin. Rahaa mennyt nyt tasan 12 000 euroa.

 

Kuinkahan pitkiä ne jonot sitten oikein on Ja kuinka pihalla mä mahdan olla kustannuksista Siis kertokaa nyt mulle kuinka paljon yks hoitorundi oikein maksaa ja mitä siihen käytännössä kuuluu Sorry tyhmyyteni..

Höh, enpä ymmärtänytkään eritellä hoitorundin mukaan niinkuin kysyit. Eli n. 8200 euroa oli meillä munasoluhoito sisältäen mikroinjektiot, viljelyn yms. sekä lahjoittajan kulukorvauksen. Alkionsiirto 1100 euroa. Meillä vielä neljä alkiota pakkasessa, eli niin kauan kuin tärppää tai alkioita riittää, maksu per kerta käsitykseni mukaan tuo 1100 euroa.

 

Hei. Onko kellään kokemusta Espanjan Alicantessa toimivasta UR Vistahermosa klinikasta? Heillä näyttäisi olevan takuuohjelma. Jos lapsi syntyy, hinta on 17700e (munasolu+siittiöt ja max kolme alkion siirtoa) ja jos lapsi ei synny, rahat saa takaisin.

 

Kysymys painonnoususta? Ensimmäinen alkionsiirto ei tuottanut toivottua tulosta ja nyt pitäisi aloittaa toinen hoitokierto. Mietityttää mm. se, että keräsin ekalla rundilla viisi lisäkiloa! Viisi! Piti olla nestettä ja piti lähteä hormonien käytön lakattua. Ei lähtenyt grammaakaan. Niin sitä mietin, että tuleeko tässä nyt sitten viisi kiloa per kierros Miten muilla?

 

Kysymys painonnoususta? Ensimmäinen alkionsiirto ei tuottanut toivottua tulosta ja nyt pitäisi aloittaa toinen hoitokierto. Mietityttää mm. se, että keräsin ekalla rundilla viisi lisäkiloa! Viisi! Piti olla nestettä ja piti lähteä hormonien käytön lakattua. Ei lähtenyt grammaakaan. Niin sitä mietin, että tuleeko tässä nyt sitten viisi kiloa per kierros Miten muilla?

Varmaan tosi yksilöllistä miten keho reagoi hormoneihin. Mulla ei itselläni oo paino noussut yhtään kolmen heitokerran aikana. Luulis ettei viittä kiloa kuitenkaan joka hoitokerralla voi tulla lisää... Tsemppiä hoitoihin!

 

Varmaan tosi yksilöllistä miten keho reagoi hormoneihin. Mulla ei itselläni oo paino noussut yhtään kolmen heitokerran aikana. Luulis ettei viittä kiloa kuitenkaan joka hoitokerralla voi tulla lisää... Tsemppiä hoitoihin!

Kiitos! Tuskastuttavaa hommaa muutenkin ja tuntuu, että kaikki mahdolliset haittavaikutukset sain. Ihon kutina, se sentään jäi puuttumaan