Heippa taas, Olin vähän aikaan poissa ja keskityin isän asioiden hoitamiseen. Tänään on ensimmäinen ehkä hieman helpompi päivä - en ole itkenytkään vielä yhtään, vaikka ehtiihän sitä vielä. Me päätettiin, että jatketaan tätä hoitoa kuitenkin. Klinikallakin olivat samaa mieltä, että stressi ei juurikaan vaikuta. Hoitaja vielä lisäsi, että nämä hoidot on yksinään usein niin valtava stressin aiheuttaja, että ei kukaan tulisi hoidoilla raskaaksi, jos se vaikuttaisi. Mies oli myös ihanasti sitä mieltä, että jatketaan, jos vain jaksan. Jotenkin ajattelen, että voi olla hyväkin, että on muutakin ajateltavaa alkionsiirron ja piinapäivien ajalle. Vaikka täytyy sanoa, että oman vanhemman menettäminen on ainakin minulle kyllä kova paikka. Isän kuolema nostatti mieleeni myös oman kuolemanpelon. Minua raastoi, kun katsoin pientä (5v) tyttöäni ja mietin, miten hänen kävisi, jos minä kuolisin. Ajatus tuntui aivan hirveältä. Mietin myös tätä tulevaa vauvaa ja tunsin hieman syyllisyyttäkin siitä, että näin vanhana vielä haluan lapsen, joka mahdollisesti joutuu sitten liian aikaisin luopumaan äidistään (minulla on diabetes samoin kuin isällänin oli). Nämä ajatukset ovat helpottaneet nyt, kun olen päässyt yli suurimmasta järkytyksestä ja surusta. Miehen kanssa kyllä käytiin keskusteluja, että minulle on tärkeää, että pidämme itsestämme mahdollisimman hyvää huolta, niin kuin kyllä pidämmekin. Välillä tuntuu, että pakahdun näihin tunteisiini, mutta pikkuhiljaa positiivisetkin tunteet on päässeet pintaan. Kamalan surullista, hiukan pelottavaa ja hirveän jännittävää! Nyt minä odotan 20. päivää ja seuranta ultraa. Tässä välissä luovuttaja aloittaa pistokset.
Tsemppiä Kuumodulille, Pumpulille ja Pähkinälle! Ihana seurata teidän muiden jännitystä, niin saa ajatuksia ja katsetta hieman pois omista tunteista. Toivon kovasti, että nyt onnistuu!
Ja jaksamista odotteuun
@lapsettomuuta10v. Oletko yhtään miettinyt sitä, että soittaisit muille klinikoilla ja kyselisit jono tilannetta?