Jospa minäkin pientä synnytyskertomusta yrittäisin rustata, vähän on itsellä hämärän peitossa tuo eteneminen mutta luntataan papereista
Tosiaan 14.10. yöllä klo 03.00 alkoivat supistukset, ensin tunnin verran vartin välein, siitä sitten pari tuntia 10 minuutin välein. Puolen seitsemän aikaan tuntui että supistukset lakkasivat ja torkahdin hetkeksi kunnes heräsin tunnin päästä taasen supistuksiin. Kymmeneen saakka supistuksia tuli säännöllisesti 10 minuutin välein ja siitä pikku hiljaa alkoivat tihentyä.
Puolilta päivin soittelin synnärille että mitä mieltä ovat, pitäisikö jo lähteä näytille, supistuksia tuli 5-8 minuutin välein ja edellisenä päivänähän oli todettu että paikat ovat n. 2-3cm auki ja supistukset olivat todella kipeitä. Sanoivat vaan että ehkä tosiaan parempi että tulisit.
No, minä kuitenkin sitten menin vielä kotona suihkuun, siivosin makuuhuoneen ja olohuoneen, tyhjensin ja täytin astianpesukoneen ja asensin autoon turvakaukalon jalustan
. 13.30 mies totesi että hän ei enää katso tätä äheltämistä, nyt lähdetään. Sairaalaanhan meiltä on matkaa 25 km ja matkalla tuli aikamoisia supistuksia. Sain kuitenkin vielä päähäni että mulla on nälkä
, ei muuta kun mies pakotettuna ajamaan ABC:lle ja mamma lounaan syöntiin - täytyy myöntää että aika kivulias lounas oli mutta maha tuli täyteen
Sairaalassa oltiin n. 14.30 ja ilmoittautumisen jälkeen menin käyrille ja käyriltä suoraan synnytyssaliin. Täällä vasta sitten katsottiin että miten paikat ovat auki - no eivät olleet kuin sen 2cm... ja supistukset olivat todella tuskaisen kipeitä.
Siinä sitten yritin kävellä pitkin synnärin käytäviä kunnes klo 16.20 olin jo niin kipeä etten pysynyt pystyssä ja siirryin sänkyyn kera ilokaasun. Sitä sitten epätoivoisesti yritin vedellä ilman sen kummempaa hyötyä ja 17.30 sanoinkin että olisi saatava epiduraali... Katsottiin että paikat olivat auki 5cm ja anestesialääkäri soitettiin paikalle - koskaan ei 25 minuutin odottelu ole tuntunut niin pitkältä... Tässä vaiheessa menivät myös vedet. Jokaisen supistuksen jälkeen tärisin sängyssä koko akka - pystymättä hillitsemään tärinää laisinkaan.
17.55 sain epiduraalin ja pienen hetken olikin taivaallinen olo. Mutta mutta... klo 18.45 epiduraalin vaikutus lakkasi kuin seinään ja kivut olivat aivan helvetilliset. Kätilö asensi kipupumpun mutta siitä ei myöskään ollut mitään hyötyä. Joten taas mentiin ilokaasun voimin viimeiset pari tuntia.
Klo 21.00 alkoivat paikat olla kokonaan auki mutta yritettiin vielä saada vauvaa laskeutumaan alemmas, paineen tunne oli valtava ja supistuskivut hirveät.
Klo 21.15 kätilö soitti sitten lääkärille että josko hän tulisi antamaan vielä pudendaalin. No, lääkäri tuli paikalle ja totesi ovelta että katos, täällähän tehdään lasta... Jos en olisi ollut piuhoihin sidottuna ja niin kipeä niin olisin varmaan potkaissut setää
Lääkäri totesi kuitenkin että ei enää mitään puudutteita anneta, pää oli jo tulossa joten ei muuta kuin ponnistamaan. Oli hurjaa kun ei tiennyt että kumpaan keskittyisi, ponnistamiseen vai supistuskipuun.
No, ponnistusvaihe menikin sitten sujuvasti ja kun pää oli syntynyt, vauvaa imettiin puhtaaksi melkein 10 minuuttia koska lapsivesi oli todella hurjan väristä. Klo 21.30 oli sitten koko pikku-ukko pihalla
Eli loppu hyvin, kaikki hyvin, ei repeämiä, ei ommeltavaa. Nauroin vaan jälkikäteen että taisi tältä äidiltä päästä aika monta kirosanaa ja muutenkin taisi tulla juteltua vähän mitä sattuu
Mies varmaan tarvii terapiaa tämän koettelemuksen jälkeen, oli sen verran järkyttyneen oloinen
Itselle ei traumoja synnytyksestä jäänyt vaikka olikin todella kipeä kokemus - esikoisen syntymä oli täysi vastakohta tälle.
Pikkubertta ja poika 1vko 4 päivää
