Lapsuudessani minua aina vähäteltiin

[tyhmä lapista]

en tuntenut oloani turvalliseksi kotonani vaikka väkivaltaa tai muuta ongelmaa ei ollut. Minusta ei välitetty tarpeeksi. Nyt siitä on jäänyt inhottava tarve saada ihmisistä turvaa ja hyväksyntää. Ja se on ajanut minut valehtelemaan vakavasta asiasta. Tahdon päästä tästä eroon. Mutta miten, vihaan itseäni.
Ikää jo 35 vuotta ja olen näin tyhmä.

 

[tyhmä lapista]

lapsiakin on jo viisi. Vanhin 14v. nuorin 3.v. Heitä kyllä koetan parhaani mukaan kasvattaa ja antaa rakkautta.
Minä olin ainut lapsi eikä ketään koskaan kotona.

 

[Orion-]

:hug:

Mulla vissiin vähä samaa ongelmaa...Tosin kauheen vaikea luottaa toisiin ihmisiin. Ei ollu munkaan kotona väkivaltaa tai muuta, mut oli jotenki kauheen kilpailuhenkistä kaikessa. Ja sit äänetön painostus että ei saa näyttää tunteita, ei kyyneliä eikä riemua. Välinpitämättömyyden ja suuttumuksen kyllä sai osoittaa... :| Koskaan mulle ei sanottu että mua rakastetaan, ei koskaan! Enkä kokenut sitä muutenkaan.. Tiedän kyllä että vanhemmat mua rakastaa, ainaki nyt...ehkä ne sillonki mut en vaan huomannu.

Mulla on 10 sisarusta.

 

[tyhmä lapista]

Minun kotonani sai vain olla omassa huoneessa. Ei tuntea mitään. Ei surua, ei ahdistusta, ei pelkoa, ei iloa tai muutakaan. Olin yksin. Ei kavereitakaan kuin koulussa.
Mistään minua ei varoiteltu, seksistä ei puhuttu ikinä. Ei kuukautisista, ei pojista, ei mistään.
Olisipa edes ollut siskoja ja veljiä joiden kanssa puhua mutta kun olin ihan yksin. Ehkä siksi nyt onkin suuri perhe itselläni.
Olin huono lapsi.