Onnea
@Karhurouvanen ja voimia tuleviin päiviin!!
(Jos oma synnytys jännittää niin ei kannata ehkä lukea tätä mun viestiä. Nyt kun sen kirjoitin, niin huomasin että se ei ole ihan mukavinta luettavaa jos jänskättää. Itselleni nämä ovat ihan vaan "arkisia" asioita ja omalle kohdalle sattuneita juttuja, mutta ymmärrän ettei ne ole kaikille mukavinta luettavaa.)
Mulla on tänään 37+2. Olo on ollut tukala jo pitkään. Yöt ovat hyvin rikkonaisia, viiltävät liitoskivut sekä runsastuvat harjoitussupistukset vaivaavat. Vessassa juoksen koko ajan. Olen jo valmis synnyttämään. Se sen jälkeinen imetyksen rumba, jonka tiedän jo nyt päättyvän taas hyvin nopsaan (aiempien kokemusteni takia vihaan imetystä ja siihen ei itselläni liity muuta kun epäonnistumisia, kipua ja inhoa) kuitenkin kammoksuttaa.
Jännä nähdä, tulisiko tällä kerralla ensimmäinen yli 3kg painoinen vauva, aiemmat ovat jääneet siitä pienemmiksi, vaikka siis täysiaikaisia ovat olleet. Myös jälkisupistukset jännittävät, koska ne ovat olleet itselläni hirveät jo heti ekan synnytyksen aikaan.
Neuvolassakin kun puhuttiin synnytyksestä ja imetyksestä, niin huomaan omien kokemusteni olevani enemmän sellaisella "kivun spektrin ääripuolella". Kohtuni on aina ollut kipuisa ja normaaleihin kuukautisiini liittyy mm. ripulointia, kivun takia pyörtymistä ja useiden päivien jatkuva kipulääkitys, sekä vaikeus kävellä pystyasennossa kivun takia ekojen päivien takia. Synnytykset ovat olleet minulle suhkot nopeita, avautuminen rajua ja sitten ne jälkisupistukset ovat startanneet jo synnytyssalissa ennen kun on päässyt edes lapsivuodeosastolle. Vauvan läheisyys on sitten ne aina pahentanut niitä ja muistikuvissa on paljon tilanteita, joissa yritän imettää ja itken kun rintoihin sattuu sekä kohtu raivoaa ja aiheuttaa kivun, johon ei Panadol+Burana auta. Niistä tilanteista ei harmonisia "rakastuin vauvaan ensisilmäyksellä"-somekuvia oteta..
Jos kuitenkin jätetään huomiotta kivun pelkääminen, jota tulen kokemaan lähiaikoina, niin olen todella kypsä tähän raskaana olemiseen ja valmis uuteen elämänvaiheeseen. Kaipaan sitä, että pystyn liikkumaan enemmän kuin 100m ilman viiltävää kipua. Tässä on ollut tosi raihnainen olo lähikuukaudet ja se on ollut itselleni yllättävän vaikeaa hyväksyä.
Vieläkin pelottaa, että jokin menisi synnytyksessä vikaan, mutta yritän nyt sen pelon jättää taka-alalle ja keskittyä asioihin, joita odotan innolla, kuten uuteen perheenjäseneen tutustuminen ja tuo oman vartalon saaminen takaisin. Lapset odottavat jo innolla pikkusiskon syntymää ja on kiva päästä julkaisemaan hänen nimensä heti synnytyksen jälkeen. Ja sulkemaan tämä osa elämästäni.
Tämän koko raskauden teemani on ollut "eteenpäin elämässä". En koe haikeutta tai fiilistele näitä vikoja päiviä raskaana. Olen tunteeni työstänyt ja tosiaan, on virkistävää päästä tästä yritysvaiheesta pois.
Samalla tuntien todella vahvaa empatiaa/sympatiaa heitä kohtaan, joille nämä asiat ja etenkin se pettymyksiä täynnä oleva yritystaival on vielä kesken.
