Ymmärrän, mitä tarkoitat, mutta kun mietin, kuinka paljon nykyään on masennusta ja muita mielenterveysongelmia ihan ydinperheiden lapsilla(kin) niin hyvin elämää sotkevaa voi olla sekin, että on tiedostamattomia ongelmia, joihin on vaikea löytää apua/ratkaisua. Isän puutteesta kärsivä ihminen tiedostaa, mistä hänen kärsimyksensä johtuu. Enkä nyt rinnasta näitä toisiinsa. Kunhan pohdin.Tietysti on, kaikki vaikuttaa kaikkeen.
Tuon tiedostaminenhan sisältyy siihen, että pyrkii tekemään asiat niin kuin lapselle on parhaaksi, eikä siis vain niin kun juuri siinä hetkessä olisi helpoin, vaan pidemmällä tähtäimellä.
Kasvatusvalinnat heijastuvat kyllä ihmisen myöhempiin vaiheisiin, mutta niitä ei välttämättä tiedosta.
Isättömyys on tietoista ja monin tavoin painavampaa siinä vaakakupissa.
Mun mielestä imetys, perhepeti ja päivähoito eivät ole verrannollisia lapsen juurien kanssa, vaikka noilla se yhdistävä tekijä onkin, että kaikki noi vaikuttaa lapseen jollain tavalla.
Lapsen hankkiminen yksin/ilman parisuhdetta. Keskustelua, mielipiteitä kokemuksia. :)
- Viestiketjun aloittaja tytsi-89
- Ensimmäinen viesti
Tuo on kyllä totta.
Mut isän puute voi aiheuttaa kaikenlaisia lieveilmiöitä esimerkiksi murrosiässä, joita ei välttämättä tiedosta isättömyydestä johtuvaksi.
Ja onhan tuo ihan tutkittukin juttu, isättömillä nuorilla on suurempi riski ongelmakäyttäytymiseen (pojilla päihteet ja rikokset, tytöillä itsetuhoinen seksuaalikäyttäytyminen mm).
Mä en siis ole tätä vaihtoehtoa edes harkitsemassa, tykkään vaan pohtia kaikenlaista. Kyllä mullakin on lähtökohtaisesti toiveissa löytää hyvä ja kestävä parisuhde, jossa lapset kasvaisivat. Tilanne voisi kuitenkin muuttua, jos en (reilusti) yli kolmikymppisenä olisi löytänyt puolisoa itselleni. On kovin helppoa vastustaa asiaa, jota ei ole joutunut omalta kohdaltaan miettimään. Itsekkäänä ratkaisuna pitäisin sitä itsekin enkä suinkaan ongelmattomana, mutten usko, että jäisin lapsettomaksi. Pyrkisin löytämään lapselle isän vaikkei parisuhdetta olisikaan, mutta lapsen hankkiminen täysin yksinkään ei olisi poissuljettu vaihtoehto.
Kyllä mullakin on lähtökohtaisesti toiveissa löytää hyvä ja kestävä parisuhde, jossa lapset kasvaisivat. Tilanne voisi kuitenkin muuttua, jos en (reilusti) yli kolmikymppisenä olisi löytänyt puolisoa itselleni. On kovin helppoa vastustaa asiaa, jota ei ole joutunut omalta kohdaltaan miettimään. Itsekkäänä ratkaisuna pitäisin sitä itsekin enkä suinkaan ongelmattomana, mutten usko, että jäisin lapsettomaksi. Pyrkisin löytämään lapselle isän vaikkei parisuhdetta olisikaan, mutta lapsen hankkiminen täysin yksinkään ei olisi poissuljettu vaihtoehto.
kokemuksesta sanon
Naiset jotka antavat seksiä koska haluavat kokea hetken läheisyyttä ovat useimmiten jollain tapaa menettäneet isän. Isä on kuollut tai eronnut äidistä tai ollut pois kotoa paljon.
Totta. Myös huono isäsuhde voi noita aiheuttaa.
Joo, meinasin lisätäkin että huono tai olematon isäsuhde.
Isättömyys ei ole ollut ongelma ennen kuin siitä tehtiin ongelma. Itse en ole kärsinyt siitä eikä tyttärenikään. Ongelma se on silloin kun siitä sellainen tehdään. Vähän koskee joka asiaa. Jokainen meistä on siis varteenotettava ongelmatapaus.
Tämä on myös paljolti kulttuurikysymys ja lisäksi ihmiskohtaista. Toisille biologia on tärkeämpää kuin toisille. Se näkyy jo suhtautumisessa sukusolujen luovutukseen.
Viimeksi muokattu:
Kulttuuriin tämä enemmän viittaa. Suomessa on kovin tärkeää se, että saadaan joka asiasta tehtyä ongelma jota voidaan yrittää ratkaista. Ja jos ongelmaa ei ole se tehdään vaikka väkisin
Syntymästä asti aletaan tutkailla ongelmia ja kun lopulta ollaan saatu henkilö siihen pisteeseen, että hän on masentunut ja saa lääkkeet niin ollaan tyytyväisiä..ollaan löydetty ongelma ja saatu ratkaisu siihen.
Ja nyt en puhu niistä joilla oikeasti on elämässä tapahtunut asioita jotka ovat johtaneet tähän vaan heitä joissa ei mitään ole mutta väkisin niitä ongelmia tehdään.
Minäkään en oikein tajua sitä ongelmaa, mikä tuossa isän puuttumisessa oikeasti on. Ja tuota biologian tärkeyttä olen ihmetellyt aiemminkin esim näissä pettämis-isyys-dna-testi- ja vauvan vaihtumis-jupakoissa
"vieras"
Erittäin hyvin sanottu. Ihan tästä kontekstista irroitettunakin.Kulttuuriin tämä enemmän viittaa. Suomessa on kovin tärkeää se, että saadaan joka asiasta tehtyä ongelma jota voidaan yrittää ratkaista. Ja jos ongelmaa ei ole se tehdään vaikka väkisin
Syntymästä asti aletaan tutkailla ongelmia ja kun lopulta ollaan saatu henkilö siihen pisteeseen, että hän on masentunut ja saa lääkkeet niin ollaan tyytyväisiä..ollaan löydetty ongelma ja saatu ratkaisu siihen.
Ja nyt en puhu niistä joilla oikeasti on elämässä tapahtunut asioita jotka ovat johtaneet tähän vaan heitä joissa ei mitään ole mutta väkisin niitä ongelmia tehdään.
Kai se joillekin sit on vähemmän tärkeää ja toisille sit enemmän tärkeää.Alkuperäinen kirjoittaja säpäle;26880614:
En mä ole ikinä törmännyt (livenä) ihmiseen jolla ei pätkän vertaa kiinnostaisi oma alkuperänsä, mut niitäkin ilmeisesti on.
Mä itse ainakin peilaan itseäni monissa asioissa biologisia sukujani vasten.
[QUOTE="vieras";26879473]Ja se on lapselle väärin, ettei hän saa edes mahdollisuutta tietää minkälaisesta ihmisestä mikäkin piirre on periytynyt, millaiseen sukuun kuuluu jne...[/QUOTE]
Lapsi kuuluu sen vanhemman sukuun, jonka kanssa hän elää. Jos hänellä on vain äiti, hän kuuluu äitinsä sukuun. Ja ihan samoin, jos lapsi on adoptoitu, ei hän kuulu biologisten vanhempiensa sukuun, vaan niiden vanhempiensa sukuun, joiden parissa hän kasvaa. TOISAALTA - itse olen ihan ydinperheessä kasvanut ja lapsena ollut tekemisissä molempien puolen sukulaisten kanssa, mutta nyt aikuisena en silti koe kuuluvani yhtään mihinkään sukuun. Sukujen olemassaolo on minulle ihan yhdentekevä.
Ja tuosta piirteiden periytymisestä. Onko ihan todella hirveän tärkeä tietää, mistä tulee joku pottunokka tai taipumus keskivartalolihavuuteen? Onko se niin tärkeää, että jos ei sitä tiedä, niin siitä kärsii loppuikänsä? Ihmisen identiteetti ja persoona rakentuvat pääasiassa ihan muille seikoille kuin joillekin geneettisille ominaisuuksille, joita voisi vertailla vaikka sitten sukulaisten kesken. Ja nämä henkiset ominaisuudet ovat paljon henkilökohtaisempia, ei niitä yleensä voi jäljittää kumpaankaan vanhempaan, eikä ole edes varmaa tietoa, periytyvätkö ne.
Ja toisaalta hedelmöityshoidoissahan nykyisin rekisteröidään luovuttajat, eli syyllinen pottunokkaan tai keskivartalolihavuuteen on mahdollista jäljittää. Ja nyt pitää muistaa, että hedelmöityshoitoja käyttävät myös muut kuin sinkkunaiset. Jos luovutettuja sukusoluja käyttäneet vanhemmat kertovat lapselle rehellisesti tämän alkuperän, niin uskotko sinä (ja muut samoin ajattelevat), että lapsi kipuilee koko ikänsä sen kanssa, että geneettinen äiti/isä ei kuulu samaan perheeseen ja haluaa ihan kuollakseen päästä vertailemaan omaa kehoaan ja persoonaansa tähän luovuttajaan? Se on toki luonnollista, että asia kiinnostaa. Mutta muodostuuko siitä erityisen merkittävä asia, jos ihmisen perhesuhteissa ja elämässä on muuten kaikki kunnossa?
Lapsi kuuluu sen vanhemman sukuun, jonka kanssa hän elää. Jos hänellä on vain äiti, hän kuuluu äitinsä sukuun. Ja ihan samoin, jos lapsi on adoptoitu, ei hän kuulu biologisten vanhempiensa sukuun, vaan niiden vanhempiensa sukuun, joiden parissa hän kasvaa. TOISAALTA - itse olen ihan ydinperheessä kasvanut ja lapsena ollut tekemisissä molempien puolen sukulaisten kanssa, mutta nyt aikuisena en silti koe kuuluvani yhtään mihinkään sukuun. Sukujen olemassaolo on minulle ihan yhdentekevä.
Ja tuosta piirteiden periytymisestä. Onko ihan todella hirveän tärkeä tietää, mistä tulee joku pottunokka tai taipumus keskivartalolihavuuteen? Onko se niin tärkeää, että jos ei sitä tiedä, niin siitä kärsii loppuikänsä? Ihmisen identiteetti ja persoona rakentuvat pääasiassa ihan muille seikoille kuin joillekin geneettisille ominaisuuksille, joita voisi vertailla vaikka sitten sukulaisten kesken. Ja nämä henkiset ominaisuudet ovat paljon henkilökohtaisempia, ei niitä yleensä voi jäljittää kumpaankaan vanhempaan, eikä ole edes varmaa tietoa, periytyvätkö ne.
Ja toisaalta hedelmöityshoidoissahan nykyisin rekisteröidään luovuttajat, eli syyllinen pottunokkaan tai keskivartalolihavuuteen on mahdollista jäljittää. Ja nyt pitää muistaa, että hedelmöityshoitoja käyttävät myös muut kuin sinkkunaiset. Jos luovutettuja sukusoluja käyttäneet vanhemmat kertovat lapselle rehellisesti tämän alkuperän, niin uskotko sinä (ja muut samoin ajattelevat), että lapsi kipuilee koko ikänsä sen kanssa, että geneettinen äiti/isä ei kuulu samaan perheeseen ja haluaa ihan kuollakseen päästä vertailemaan omaa kehoaan ja persoonaansa tähän luovuttajaan? Se on toki luonnollista, että asia kiinnostaa. Mutta muodostuuko siitä erityisen merkittävä asia, jos ihmisen perhesuhteissa ja elämässä on muuten kaikki kunnossa?
Viimeksi muokattu:
On niitäkin. Mutta sitä en toki epäile, etteikö ihmistä varsinkin teini-iässä KIINNOSTAISI. Mutta eri asia on se, muodostuuko siitä (esim. isättömyydestä tai siitä, että toinen tai molemmat vanhemmista eivät ole biologisia/geneettisiä vanhempia) jokin kipupiste, ongelma tai millään lailla mikään iso juttu.
Mikä on täysin eri asia kuin se, että isä ei ole koskaan ollut osa perhettä. On ihan eri asia menettää joku läheinen ihminen kuin se, että perhemuoto on alunperinkin ollut erilainen.
"eee"
No kyllä se minusta on lähtökohtaisesti vähän väärin.
"eee"
Jotenkin ajattelen, että lasta haluavan pitäisi yrittää olla myös epäitsekäs ja ajatella syntymättömän lapsen parasta. Jos ei pysty tarjoamaan lapselle hyviä kasvuolosuhteita, kannattaisi harkita, tekeekö lasta ollenkaan. Ja läsnäolevat vanhemmat ovat mielestäni yksi perustavanlaatuisimmista kasvuolosuhteista, jotka lapselle voi tarjota.
Minä en. Lähinnä olen huomioinut, miten nenäni ja ääneni tulee äitini suvusta, eipä mitään sen syvällisempää. Käytöksen ja luonteenpiirteiden suhteen taas mietin omassa perheessä saamaani kasvatusta, en sukujeni perinteitä.
Ja kuten Mörköäiti tuossa sanoikin, kiinnostus on eri asia kuin elämän pituinen trauma.
"vieras"
Mielestäni nuo perhepedissä nukkumiset ja imetykset on yksittäisinä asioina aivan minimaalisia verrattuna siihen, onko lapsella kaksi rakastavaa vanhempaa. Jos en olisi löytänyt hyvää kumppania, en olisi lapsiakaan hankkinut. Edelliseen suhteeseenikaan en olisi lapsia hankkinut, koska se suhde ei ollut riittävän hyvä siihen. Nyt tiedän, että lapsellani tulee olemaan aina molemmat vanhemmat elämässään, jos kuolema ei sitä estä.
Näin siis vain minun kohdallani. Muiden ratkaisut ei minulle kuulu, enkä niistä edes ole erityisen kiinnostunut.
Näin siis vain minun kohdallani. Muiden ratkaisut ei minulle kuulu, enkä niistä edes ole erityisen kiinnostunut.
[QUOTE="eee";26880856]No kyllä se minusta on lähtökohtaisesti vähän väärin.[/QUOTE]
Miksi? Miksi parisuhteen malli tulisi saada juuri omien vanhempien suhteesta? Entä, jos vanhemmat asuvat saman katon alla tai naapurissa, mutta eivät ole pariskunta? Kasvattavat kuitenkin lapsensa yhteisvoimin. Minusta on eri asia, onko joku asia ideaalia vai väärin.
Miksi? Miksi parisuhteen malli tulisi saada juuri omien vanhempien suhteesta? Entä, jos vanhemmat asuvat saman katon alla tai naapurissa, mutta eivät ole pariskunta? Kasvattavat kuitenkin lapsensa yhteisvoimin. Minusta on eri asia, onko joku asia ideaalia vai väärin.
Tämän tuomitsen minäkin.
[QUOTE="eee";26879283]Niin, mutta milläs muutat ympäröivää yhteiskuntaa tai yhteisöä... [/QUOTE]
Niin, en tiedä voiko sitä ihan helposti muuttaa. Mutta omaa elämää ei kannata elää muiden ihmisten ennakkoluulojen ja päähänpinttymien mukaan. Loppujen lopuksi ainoa ihminen, joka sitä maailmaa voi muuttaa, on jokainen ihminen - omalta kohdaltaan. Ja sitä kautta maailma muuttuu, vähän kerrassaan, ajan kanssa.
Jos netti olisi ollut olemassa historian saatossa, olisi tällaisia vastaavanlaisia arvokeskusteluja löydettävissä Mitäs Nyt -arkistosta mm. seuraavista aiheista: Onko oikein hankkia lapsia avoliitossa? Onko moraalisesti oikein elää avoliitossa? Onko moraalisesti oikein, ettei vanhempia kuunnella aviopuolison valinnassa? Onko moraalisesti oikein, että nainen asuu yksin? Onko oikein, että nainen menee töihin/yliopistoon? Onko oikein, että tyttölapsi vie veljeltään puolet perinnöstä? Jne.
[QUOTE="eee";26879283]No, eihän sitä tiedä - jos esim. kolmevitosena en vielä olisi miestä löytynyt ja todella pitkään olisin jo tiennyt haluavani lapsen, ehkä voisin harkita lapsen hankkimista yksin. Siis harkita. Ehkä. En tiedä. Tällä hetkellä ajatus tuntuu todella vieraalta. Odotusaika yksin, synnytys yksin, lapsen kasvatus yksin... Mitä ihmettä sitä edes vastaisi kaikkiin ystävien, sukulaisten ja tuttujen kysymyksiin lapsen isästä?[/QUOTE]
Kai se riippuisi kysyjästä ja myös itse tilanteesta. Jos kysyjä ei ole kovin läheinen, voi asian kuitata sanomalla, ettei lapsella ole isää. Jos taas kysyjä on läheinen, voi kertoa tilanteen tarkemmin. Eihän kukaan ole tilivelvollinen ratkaisuistaan muille eikä toisaalta ole hienotunteista alkaa kysellä ja udella toisten asioista. Läheisten ihmisten kanssa voi asioista toki keskustella. Mutta eihän yksin odottava nainen ole nykyaikana mitään kovin sensaatiomaista. Todennäköisempää ehkä olisi, että ihmiset (ne ystävät ja sukulaiset) tarjoaisivat yksin odottavalle apuaan lapsenhoidossa, raskausaikana, jne. kuin että alkaisivat tivata, kuka isä on ja millä tavoin lapsi on alkuunsaatettu.
[/QUOTE]Niin, en tiedä voiko sitä ihan helposti muuttaa. Mutta omaa elämää ei kannata elää muiden ihmisten ennakkoluulojen ja päähänpinttymien mukaan. Loppujen lopuksi ainoa ihminen, joka sitä maailmaa voi muuttaa, on jokainen ihminen - omalta kohdaltaan. Ja sitä kautta maailma muuttuu, vähän kerrassaan, ajan kanssa.
Jos netti olisi ollut olemassa historian saatossa, olisi tällaisia vastaavanlaisia arvokeskusteluja löydettävissä Mitäs Nyt -arkistosta mm. seuraavista aiheista: Onko oikein hankkia lapsia avoliitossa? Onko moraalisesti oikein elää avoliitossa? Onko moraalisesti oikein, ettei vanhempia kuunnella aviopuolison valinnassa? Onko moraalisesti oikein, että nainen asuu yksin? Onko oikein, että nainen menee töihin/yliopistoon? Onko oikein, että tyttölapsi vie veljeltään puolet perinnöstä? Jne.
[QUOTE="eee";26879283]No, eihän sitä tiedä - jos esim. kolmevitosena en vielä olisi miestä löytynyt ja todella pitkään olisin jo tiennyt haluavani lapsen, ehkä voisin harkita lapsen hankkimista yksin. Siis harkita. Ehkä. En tiedä. Tällä hetkellä ajatus tuntuu todella vieraalta. Odotusaika yksin, synnytys yksin, lapsen kasvatus yksin... Mitä ihmettä sitä edes vastaisi kaikkiin ystävien, sukulaisten ja tuttujen kysymyksiin lapsen isästä?[/QUOTE]
Kai se riippuisi kysyjästä ja myös itse tilanteesta. Jos kysyjä ei ole kovin läheinen, voi asian kuitata sanomalla, ettei lapsella ole isää. Jos taas kysyjä on läheinen, voi kertoa tilanteen tarkemmin. Eihän kukaan ole tilivelvollinen ratkaisuistaan muille eikä toisaalta ole hienotunteista alkaa kysellä ja udella toisten asioista. Läheisten ihmisten kanssa voi asioista toki keskustella. Mutta eihän yksin odottava nainen ole nykyaikana mitään kovin sensaatiomaista. Todennäköisempää ehkä olisi, että ihmiset (ne ystävät ja sukulaiset) tarjoaisivat yksin odottavalle apuaan lapsenhoidossa, raskausaikana, jne. kuin että alkaisivat tivata, kuka isä on ja millä tavoin lapsi on alkuunsaatettu.