En tiedä, minkä ikäisiä te muut kirjoittajat olette. Mutta itse yli 30-vuotiaana ihan sattumalta tunnen paljon ikäisiäni naisia, joilla ei ole parisuhdetta eikä lapsia. Ja tietääkseni heistä ehkä vain yksi on sellainen, joka ei edes halua lapsia koskaan. Suurin osa on puhunut jo pitkään, miten haluaisi lapsia jossain vaiheessa. Yhdellä oli parisuhde, jossa hän yritti saada miehen lämpenemään ajatukselle siinä onnistumatta, ja lopulta tulikin ero (ihan muista syistä tosin). Ja koska sen tietää, ettei ikäisilläni naisilla enää hirveästi ole hedelmällisiä vuosia jäljellä - tai ainakin se hedelmällisyys laskee koko ajan - ymmärrän hyvin, jos jossain vaiheessa ei enää jää "odottelemaan" parisuhdetta.
Syitä, joiden vuoksi suhteet eivät ole kestäneet, on varmasti yhtä monta kuin on ihmisiäkin. Noissa minun tuttavissani suurimmalla osalla on kuitenkin takanaan ainakin yksi pitkä suhde, eli kyse ei ole siitä, etteivätkö he kykenisi ihmissuhteeseen. Mutta aina ne suhteet eivät silti kestä, vaikka aikansa olisivatkin ihan toimivia.
Ja aina ei elämä mene niin kuin ajattelee, että olisi ihanteellisinta. Tottakai on helpompaa saada lapsi toisen ihmisen kanssa kuin yksin - on joku, jonka kanssa jakaa valvominen, vastuu, huolet ja ilot, ja toisaalta joku auttaa raskausaikana, on mukana synnytyksessä, auttaa synnytyksen jälkeen, jakaa lapsenhoidon... Mutta jos ei ole mahdollista tähän monen mielestä ehkä ideaaliin, niin silloin pitää miettiä, mikä on se toiseksi paras vaihtoehto. Jollekin se voi olla se, että hankkii lapsen yksin ja elää perheenä tämän kanssa.
Hyvin harva varmaan alunperin suunnittelee hankkivansa lapsen nimenomaan yksin. Aika vahvasti meihin lienee iskostunut ajatus kahden vanhemman perheestä. Mutta elämä ei aina kulje normien mukaan. Joskus pitää tehdä normista poikkeavia ratkaisuja, jos haluaa saada elämässä sen, mitä haluaa. Tällaisessa asiassa se vaatii kyllä varmasti harkintaa ja uskallustakin.
