hallama, samanlaisia asioita olen mietiskellyt... olen ollut täällä (siis töissä ) alle vuoden, yrityksen olimme jo aloittaneet kun paikan sain. sikäli joka kuukausi kun pettymys on haihtunut, olen iloinnut siitä että ainakin ehdin olla töissä pidempään. pidän työstäni todella paljon, ja pomo on hahmotellut jo tulevia haasteita minua varten. olen kyllä päättänyt etten yhtään tunne huonoa omaatuntoa, vaikka äitiyslomalle lähtisinkin. se on osa elämää, ja kyllä ihmiset ymmärtävät. täällä melkein kaikilla on lapsia omasta takaa, joten uskon ettei se suurena yllätyksenä tule jos raskaaksi onnistun pamahtamaan. uskon että haasteita töissä riittää vielä sittenkin, jos ja kun olen perheellinen.
enemmän mietityttää opiskelut, jotka tosin ovat jo ihan loppusuoralla ja gradunkin olen sopinut tekeväni tänne töihin. mutta en ole sitä vielä aloittanut, enkä voi toviin aloittaakaan ja se tulee näillä näkymin jäämään vielä hamaan tulevaisuuteen. minulla on kyllä kova usko siihen että tulen pärjäämään, lähipiirissä on esimerkkejä siinä onnistumisesta. hyvänä esimerkkinä äitini, joka teki opiskeluaikana kolme lasta ja gradunkin niin että olimme puolipäivähoidossa. siinä onkin sinnikäs nainen! jospa olen edes hitusen häneen tullut.
en ole siis ollut järkevä ja suorittanut opiskeluja loppuun ennen vauvahaaveita, toki suoritan niitä paraikaa ja jos vielä kauankin täytyy tärppiä odotella niin ehdin varmaan maisteriksi sitä ennen...
vakituinen oman alan työpaikka helpottaa kummasti, on jotain turvaa ja vakautta ja toki taloudellisestikin helpottaa elämää. en vain osaa suunnitella elämää niin tarkasti, jotenkin on vaan suuri luottamus siihen että kaikki tulee ajallaan ja omalla painollaan.
tuo paniikki siitä, että vastuu pelottaa, voi tiedän tunteen... kun plussasin, iski kauhea pelko että apua siis nytkö se tapahtuu ja ollaanko me tosiaan valmiita vanhemmiksi ja miten me ollaan voitu tällänen ratkaisu tehdä... apuaaaa
mut sit toisaalta hyvä tunne siitä, että kyllä me selvitään. noi tunteet tulee varmaan vaihtelemaan aika paljon, ja uskon et se on ihan normaalia. ainakin esikoisesta haaveiltaessa, koska sehän on ihan tuntematonta aluetta, tottakai se pelottaa.
ehkä olen naivi, mutta en usko että kehitys työelämässä tyssää perheentuloon, vaikka tietenkin se hetken siihen vaikuttaa hidastavasti. onko muilla ajatuksia tästä?
hallama, voihan sulla tärpätä ihan heti (monilla käy niin) tai sitten ottaa aikansa. heh latelenpa suuria viisauksia tänään...
täällä kp32 km:n jälkeen, tätiä odottelen...
edit. voi luoja mikä luritus...
