Kulta on kainalossa:heart::heart:
3280g 49cm, tyttö ja paljon mustaa tukkaa!
Syntyi 39+4 klo:23.42. Saman päivän puolella kun tänne edellisen viestin kirjotin.
Ja uskokaahan pois, mä pynnäsin sen tienvarteen ambulanssiin. Mitään niin pelottavaa mä en ole koskaan tehny, siinä tunti ittensä kyllä NIIN avuttomaks.
Illalla menin normaalisti nukkumaan, tuli yks vähän tuntuvampi supistus ja samalla kuulu tosi kova paukaus. Arvasin, että ne kalvot puhkes. Sitten kohta alko vettäkin tihkumaan. Samalla hetkellä alko supistukset, kovina ja säännöllisinä parin min välein.
Mä soitin sairaalaan, että mitä tehään, käskivät tarkkailla ja oottaa vielä. Mies jo pakkas autoa paniikki päällä, se on pelänny koko ajan tuota vesien menoa, että sillon ollaan jo myöhässä. Lähettiin sitten ihan heti.
Parin kymmenen minuutin päästä mä olin jo tosi tuskissani, supistukset alko polttamaan selkää ja istuminen turvavöissä oli mahdotonta, roikuin siinä apukahvassa.
Sanoin miehelle, että joko mulla pitää päästä kuralle tai sitten tää alkaa jo työnnättää ja mies soitti ambulanssin, se lähti ajamaan meitä vastaan.
Mua pelottii aivan hirveesti, koitin olla työntämättä, mutta se on ihan mahotonta. Aina supistuksen aikana tunsi kuin vauva tulee alemmas, oli jo olo, että mä istun sen linttaan. Huusin vaan siinä, olin tosi tuskissani. Mies ajo 140:ä paniikissa.
Eka ambulanssi vielä ajo meidän ohi, miehen piti soittaa hätänumeroon uudestaan ja käski pysäyttää auton. Kun se viimen tuli siihen levikkeelle, mä makasin meidän auton penkillä ja keskityin vaan siihen, ettei vauva syntyis vielä. Mies raahans mut ambulanssiin, täti kokeili mun jalkojen välistä, että pää tuntuu jo. Mä karjasin että vetäkää housut pois, se syntyy nyt, työnsin kerran ja muru oli siinä.
Se sai 9/10 pistettä. Oltiin n.40 km kotoa, 120km sairaalasta ja aikaa oli menny tasan tunti kalvojen puhkeamisesta.
Tuntu käsittämättömälle, että se oli mun vauva minkä ne anto mulle rinnalle lämpimään.
Sittenpä se kiirus loppu siihen. Me voitiin molemmat hyvin, mulle pantiin tippa varulta, murun lämpöä ja hengitysääniä tarkkailtiin koko ajan. Mies ajo omalla autolla meidän perässä.
Sairaalassa mut tikattiin, pari pientä pinnallista repeämää, ja murulle tehtiin normaalit toimenpiteet. Sitten osastolle, aamuyöllä kolmen aikaan.
Kaikki on hyvin vieläkin, eilen päästiin kotia. Maito on noussut, muru imee hyvin, syö ja nukkuu vaan:heart:
Me ollaan ihan rakastuneita tuohon kaikki, mä haluaisin koko ajan pitää sitä vaan lähellä. Varmaan, kun alitajunnassa on tunne, että menettäminen saatto olla niin lähellä. On monta asiaa mitkä olis saattanut mennä pieleen.
Kesti melko kauan saada pää mukaan tähän, sanoinkin hoitajalle joka otti mut osastolla vastaan, että 6 tuntia sitten mä luin vielä sängyssä kirjaa valmiina nukkumaan! Ja nyt olin kulta kainalossa sairaalan sängyllä.
Mutta loppu hyvin kaikki hyvin. Perhe ja kaverit on olleet järkyttyneitä, tämä on meidän kaikkien paikkakuntalaisten pahin pelko, synnyttää välille.
Jos vielä, toivottavasti, kun tulen raskaaksi, synnytys käynnistetään tai mä pääsen osastolle jo hyvissä ajoin. Ei kiitos enää toiste tämmöstä.
Vieläkään tästä ei kyllä mitään vitsiä irtoa, oli se sen verran järkyttävä tilanne. Mutta palkinto maaliman ihanin!
kirma&muru pian 3vrk
...mä oon niin täynnä tätä raskautta henkisesti ja kirjaimellisesti joten otan kyllä nyt kaikki keinot käyttöön välittömästi....