Sussoolle vileä lisää haleja :hug: :hug: :hug:
Pesoselle hurrrrjasti onnea ja tarrasukkia kopallinen :heart:
Ison oman navan kopsaan ilkeästi 35+ pinosta:
Ovistikutkin tuli eilen postissa. Laitoin kaappiin odottamaan aikaa parempaa. Nyt ei ainakaan ennen seuraavia menkkoja tule tikuteltua. En ainakaan usko niin. Vannomatta paras kuitenkin. Viime vuonna tänne tullessa ehdin hetken kuumeilla toukovauvaa ja mitäs sitä taas....samassa pisteessä. Tosin, kesäkuulle paremmin vois seuraavat ajatukset ohjata.
Eilen tuli kait jokin kestävyyden kuppi täyteen, kun olen saanu pidettyä itteni hyvin kasassa tähän asti. Lapset tappeli, isäntä kiukutteli jotain rännien kanssa, ruoka palo pohjaan ja ex anoppi soitti kipakan puhelun, kun on kuulemma liian kauan lasten näkemisestä, höh, kolme viikkoa. Muutenkaan ne siellä käy kun muutaman kerran vuodes, kun eivät halua. Sit kaatu kone ja aloin tän kans taikinoimaan. Kurkkua kuristi ja jostain sisältä vain kumpusi järjetön raivo, suru ja itku yhtäaikaa. Komensin muksut ulos tappeleen ja heitteleen halot liiteriin, isännälle karjuin kuin eläin, että revi per***e vaikka rännit irti jos kerran niiden putsaaminen ottaa noin koville, ruuan nakkasin vessanpyttyyn ja ex anopille laitoin ilkeän tekstarin ja anteeksipyynnön perään, koneen meinasin nakata konkreettisesti ulos, mutta siinä vaiheessa vain en enää jaksanut, vaan istuin lattialle ja itkin, itkin ja itkin, ainakin tunnin siinä ulisin ittekseni. Sisälle padotut tunteet purkautu kuin raketti ulos ja kaikessa kamaluudessaan se puhdisti oloa huomattavasti. Sen jälkeen pyytelin kaikilta anteeksi, kun olin ihan hirveä. En yleensä noin meso ja siksi lapset taisi vähän säikähtää. Kerroin sitten mitä on tapahtunut, vaikka ajattelin pitää kaiken sisälläni, mutta heillä on oikeus tietää, miksi äiti on surullinen ja helposti suuttuvakin.
7v poika pyyteli anteeksi, kun koko ajan höpöttää, että sitten kun uusi vauva tulee jne. Sanoin, että ei siinä ole mitään anteeksipyydettävää, samaahan mekin toivomme. Vanhemmat lapset olivat ymmällä, miksi taas. Esikoinen kysyi, voiko hän jotenkin autaa ja tehdä mun puolesta jotain. Sanoin vain, että ei heidän tarvitse mua alkaa paapomaan. Sain kuitenkin häneltä kauniin runon, jonka haluan jakaa teidän kanssa.
Putosi siivet enkelin,
hajosi haavoitettu sydän.
Meni sirpaleiksi unelma suuri,
Kasvaa korkeutta, surumuuri.
Miten sydän kestää saattaa,
kun tuskaa vain elämä antaa.
Sitä vastauksia kaikkeen etsii,
syitä kaikkeen odottaa.
Suru kulkee kumppanina,
aika tasoittaa, elämä kantaa.
Vielä jossain odottaa,
tuolla pilvilinnoissa,
tähtien takana.
Siellä odottaa pieni sielu,
aikaa oikeaa, syliä rakastavaa.
Kasvaa siivet takaisin,
ehjäksi tulee haavoitettu sydän.
Katoaa surumuuri,
tulee luokse onni suuri.
Rakkaus jaksaa parantaa,
ehjäksi kaiken saamaan.
Pyyteetön on äidin rakkaus,
se suree ja iloitsee,
se kaiken huolen kantaa.
Mikään ei sitä kadota,
se pysyy ainiaan.
Siksi hyvä on olla pienen enkelin.
Vielä koittaa päivä suuri,
kun syliin olet saanut vauvan juuri.
Hän tuntee saman rakkauden,
kuin meistä jokainen.
Hän vain odottaa aikaa oikeaa,
meidän kotiin saapua.
Äiti, älä jää surun kanssa yksin, me rakastetaan sua ihan jokainen *iso piirretty sydän jonka sisällä kaikkien lasten nimet*
Tuon kirjoitti juuri lukion aloittanut poika, joka on kyllä sydämeltään täyttä kultaa. Enää ei tarvi näytellä vahaa, jos itkettää niin itkettää, enkä koskaan jatkossa enää sallaa suuria asioita ja tunteita. Lapseni onkin vahvempia kuin sitä antaa itselleen odottaa. Antoi poika mulle pinon vihkoja luettavaksi, joissa on runo toisensa perään. Mokoma piilotellut niitä, kun on kuulemma paremmin likkojen juttuja kirjotella runoja, mutta sanoin hänelle, että moni suuri sunoilija on ollut ja on mies. Mutta sitli kielti kertomasta kellekkään.
Tällaista tänään, Lumi-Marja