Kiukkuketju

Siskoni sai tänään vauvan. Miten voikaan olla niiiiin helv...in vaikea iloita toisen puolesta? PRKLE!!! Kunhan eivät pyydä minua kummiksi!! Riski tähän valitettavasti on. Mitä mä sitten teen Ei S****NA!! Ja oma tilanne?? Tuskin raskaana tästäkään kierrosta. Niinpä... Toisille tulee, toisille ei... V***U!!!

 

Itkua ja huutoa: :hug: Mun pahin pelko on, että siskoni ilmoittaa odottavansa toista lasta. :'(

 

Itkua ja huutoa :hug: Ymmärrän. Itse olin samaan aikaan lääkkeellisessä tyhjennyksessä samassa sairaalassa, missä sisko oli juuri edellisyönä saanut toisen vauvansa...Oli niin tylyä kyllä, käytävän eri puolilla vaan oltiin. Hän niin suuren ilon ja onnen keskellä ja minä surkeana, pettyneenä ja katkerana ja kipeänä toisella puolella.

 

Mulla samoja pelkoja, pikkusiskolla jo kaksi lasta ja se tietää mun tuskan niin hyvin, ettei varmaan uskaltas edes kertoa jos odottaa. Kaiken huippu on, että mä oon kolmekymmentä ja mun äiti sai hetki sitten keskenmenon kun kierukka petti. Kyl se varmasti antais hedelmällisyytensä mulle jos vois, mutta silti en jaksais tätä vääryyttä!!! On se hienoa olla perheen ainut maho lehmä! ...kele! :x

 

Kiukuttaa kun postiluukusta on kolahtanut jo kaksi vauvajoulukorttia. Allekirjoitukset onnellinen perhe Meikäläinen + vauva. Ensimmäinen reaktio on repiä nuo kortit palasiksi ja heittää roskiin. Mies ihmettelee että miksei tänä vuonna joulukortteja laiteta esille niinkuin edellisinä vuosina ja mä en kehtaa kertoa totuutta.

Totuus on että neljän inssin ja seitsemän alkionsiirron ja kahden alkuraskauden keskenmenon jälkeen olen niin katkera, vihainen ja surullinen etten todellakaan halua mihinkään näkyville kotiini muistutusta toisten onnesta ja siitä mitä emme itse saa. Varsinkin kun hoidot on itsestä riippumattomista syistä tauolla ja odottelen punaista joulua. Ei piristä sekään että tällä viikolla olen kuullut 3 plussauutista, joudun ensi viikolla menemään ristiäisiin sekä viimeisillään raskaana oleva ystäväni on tulossa kyläilemään.

Kiitos että sain avautua, helpotti!

 

Mä ainakin revin just sellaset kortit. Roskiin meni jo! Ja päätin, että jos joku armas päivä mulle se onni suodaan että olen äiti, en YHTÄÄN AINOAA vauvannaama lähetä! Sukulaiset saa sitten kun pyytää.

 

itkua ja huutoa en tajua mikä ihmisiä vaivaa kun pyytävät lapsetonta kummiksi, luuleeko ne että se on joku armopala tai onni ja autuus lapsettomalle kun pääsee toisen penskalle kummiksi! kolmas kummipyyntö tuli jo tämän kahden vuoden lapsettomuuden aikana :kieh:

 

No sinun tilanteestasi en tiedä, mutta ovatko pyytäjät tietoisia, että ette ole lapsettomia omasta tahdostanne? Siskoni tietää meidän yrittäneen ja minun saaneen keskenmenon, joten... toivottavasti se tajuu... Mutta mistä mä tiedän? Ei tätä varmaan tajuu kukaan muu kuin toinen lapsettomuuden kokenut. En tiedä, olisinko itse sen viisaampi.

Ja toisaalta... Mulla on ystävänä eräs ikisinkku. Hän iloitsee aidosti siskonsa lapsista. Ja hän varmaan ryhtyisi hyvinkin mielellään minun lapseni kummiksi. Tässäkin ihmiset ovat niin erilaisia.

Todennäköisyys, että minut pyydetään kummiksi on aika iso, koska kuulun kirkkoon. Ja kun niin moni on eronnut kirkosta meidän piireissämme, alkaa kummiehdokkaat kohta käydä vähiin.

Elli, en voi muuta sanoa kuin että koeta kestää! Täälläkin yritetään kestää. Ei ole vaihtoehtoja.

 

Itkua ja huutoa; kyse on juuri hyvistä ystävistäni jotka tietävät kuinka lapsettomuus ja vauvojen näkeminenkin jne. tuntuu minusta todella vaikealta :| en itse kuulu kirkkoon mutta ihan virallisen kummitodistuksen kaikista kolmesta kummilapsesta olen saanut, nykyään vissiin ollut pakko alkaa joustamaan tästä kun niin paljon kirkkoon kuulumattomia ja vanhempien asiahan se on kenet kummiksi tahtovat.

 

Ärsyttää, kun odotuspuolella joku on perustanut valitusketjun, jossa voi ruinata kaikista raskausjan vaivoista, sukulaisten sanomisista jne. paskasta. Ei pitäisi käydä siellä - ollenkaan, koskaan. Tuskissani kävin vanhoissa ketjuissa onnittelemassa paria vauvan saanutta.

Ja kiukuttaa niin vietävästi: miksi joulumme meni taas ihan pipariksi? Miksi minä en saanut olla tänä jouluna se, jonka hieman näkyvää masua oltaisiin vilkuiltu ja miksi tämä viikko ei ollutkaan se raskausviikko, jolloin liikkeiden pitäisi alkaa tuntua? Miksi kohtuni onkin hiljainen kuin hauta? Miksi klinikan pitää olla joululomalla - miksei kukaan ole siellä istuttamassa meille uutta alkiota vaikka jouluaattona, jos minä siitä maksan? Miksi pitää olla ylipirteä, lapsiperhesiirapillla höystetty juhlakausi? En kestä sitä. Kaupoissa ollessa tuntuu, kun henkilähtisi, ahdistaa, itku nousee kurkkuun ja tekee mieli kirkua. Ai niin, muistinko kertoa: joulu on tänä vuonna peruttu meillä. Kotiimme ei tule mitään jouluun liittyvää, ei mitään. Muserrumme suruumme kaksistaan. Jos pystyn, käymme sytyttämässä menetystemme muistoksi kynttilän.

Lapsettomuus pilaa kaiken, ihan kaiken ja pahinta on, että se saattaa pilata koko loppuelämän.

 

Näinä päivinä tulee täyteen kaksi vuotta yritystä, muistan edelleen sen ensimmäisen joulun kun onnellisena kerroin ystävälle yrityksen alkamisesta ja innokkaana odottelin tärppiä...

Jep, tässä sitä taas ollaan, läheiset lisääntyy ja minä olen maho. Hauskaa joulua vaan. Yksi pyhäpäivä lisää kun saa sukuloida ja väistellä kyselyjä etä koskas teille!!?? :'(

 

Hammy täällä tuli kanssa nyt joulunaikaan 2 vuotta yritystä täyteen tuntuu ikuisuudelta tämä aika ja kuinka monia vuosia tässä vielä voikaan oolla eessä lapsettomana tai pahinta mitä jos tämä jatkuu ikuisesti... ihan kuin joku painajainen josta ei herää.

 

Meillä on nyt toinen alkkion siirto takana ja maanantaina pitäis taas testata se kuuluisa nega mitä jo testailtu aikasemminkin.
Ei minkään näköisiä tuntemuksia siitä että olisin raskaana ja sitten vielä sellaista tuhruvuoto on pitäny koko tämän viikon, tulis sitten kunnolla.
Ei vaan jaksais aina pettyä.
Pakkasessa olisi enää vain kaks alkioo ja molemmat sitten taas siirretään samaan aikaan.

Kiitos että sain avautua vaikka suurin vihani ja kiukkuni on jo moneen kertaan itketty pois :'(

 

Viime aikoina on ruvennu ahdistaan kun plussia on sadellu vähän "liikaakin" useemmissa paikoissa.. :ashamed: vaikka joo, tiedän että monilla on vielä kauemmin yritystä/enempi hoitoja takana mut silti.. kun ei vaan tiedä onko tää katkeruushelvetti juuri MUN ikuisuustila. Tai elämän loppuun ainakin.

Masentaa ajatella että nyt oisin jo jossain puolivälissä raskautta JOS se eka hoito ois onnistunu.. ihan turhaa mietiskelyä sekin. En oikein nykysin pysty enää lukeen vanhojen tuttujenkaan odotus-kuulumisia, jotka onnellisesti on jo vaikka kuinka pitkällä :ashamed: :'( niinkun munkin nyt pitäis olla!

Näin viime yönä unta että olin saanu plussan sellasella digitaalitestillä ja sitäkin epäilin vahvasti että siinä on jotain vikaa, mutta kuitenkin uskalsin olla varovaisen onnellinen olotilasta, että VIHDOIN edes tässä vaiheessa, pääsin niiden ihmeiden joukkoon....kunnes heräsin. :headwall:

Sitten tänään vielä kuulin veljeltä uutisen että sen avovaimon sisko on just julkistanu raskautensa, kuinkas sattukaan, häistähän onkin huikeet 2 kuukautta!!! Ja ei siinäkään vielä kaikki, tiedän että tää muija teki abortin pari vuotta sitten kun eros siitä joka ois ollu isä... että näin "reilua" tää elämä on... :'( empä voi sanoo että oisin edes kovinkaan pahoillani vaikka tulis jotain ongelmia.... tää on vaan niin VITUN väärin!! |O

 

Toinen siskoni puhui, ettei nykyisessä asunnossaan niin kauaa asuisi avomiehensä kanssa, koska hän ei halua asua tuolla alueella lapsen kanssa. He eivät vielä yritä lasta, mutta varmaan vuoden päästä alkavat yrittää, uskoisin. Jotenkin lähti adrenaliini jo tuosta asumispuheesta nousemaan. Kaikki kun ei mene ihan noin suunnitelmien mukaan, ainakaan minulla... Jotenkin toivoisinkin, ettei menisi hänellä, kun ei mene minullakaan. Hyi minua!!

Niinpä... Sitten kun yrittävät, saas nähdä. Aivan varmana on heti paksuna kuitenkin! PRKLE!! Ja meillä tulee korkeintaan keskenmenoja kuitenkin. Nyt jo manaan tätä.

On se vaan niin vaikea olla optimistinen.

 

Risupesä: mä myös märehdin koko ajan sitä, miten pitkällä mun pitäisi olla, jos ei olisi tullut sitä typerää keskenmenoa :headwall: En käsitä, kun se toinen jo keskeytyi ja ultrassa näkyi tyhjä raskaussäkki että miksi se toinen jatkoi ihan normaalisti ja sitten yllätteän kuukahti rv 10+4. Nyt pitäisi olla 18+5...Ja mä myös mietin, että millainen masu mulla olisi ja miten oltaisiin jouluna nyt kerrottu sukulaisille. No, nyt ei olla kerrottu mitään eikä kenellekään. Ei olla edes nähty ketään. Joulua emme viettäneet mitenkään. Ollaan linnottauduttu kotiin märehtimään surkeaa elämäämme. Tai lähinnä minä. Mies jotenkin toiveikkaampi, minä en.

Luulen kyllä, että tulen varmaan taas jossain vaiheesa raskaaksi, mutta eihän se vielä mitään kerro siitä, että sieltä mitään VAUVAA tulee :headwall: Hieman ärsytti, kun kävin lukaisemassa tuolla lapsettomuushoidoista plussanneista, miten heti huutelevat raskautumisesta varhaisultran jälkeen! Miten ne uskaltaa?!? Tai ehkä mä vaan on niin negatiivinen :ashamed: Siis kun miksi mun pitää olla NIIN LUUSERI, että en maailman luonnollisinta hommaa osaa ja sitten kun rankalla hoidolla onnistuu, niin sekin menee kesken. Taidan olla tosi maho. Olen muuten keksinyt elämäni tarkoituksen: muut voi kattoa, että voi tuota Vadelmaunelmaa! Onneksi en oo sen pöksyissä, vähänkö surkeeta sen elämä...Mulla onneksi menee paremmin! Et tää on vissiin mun tehtävä, olla se "kamala surkimus", johon muut voi pinkkiä unelmaelämäänsä verrata ja vähän selän takana säälitellä...

:headwall: :headwall:

 

Munkin on tullu kyllä tilitettyä tätä katkeruutta vuosine varrella kavereille (jotka ei tästä helvetistä mitään tiedä ), ehkä vähän liikaakin.. oon yrittäny vähentää kuitenkin, ettei niille ois niin paljon sääliteltävää. Jääkaapin oveen löysin kyynisen osuvan tekstinpätkän: Älä kerro huoliasi muille, toiset ei niistä välitä ja eräät ovat niistä hemmetin iloisia. Mahtaisko pitää paikkaansa.. onhan se totta että joku nappiin sujuneesta perheidyllistään nauttiva saattaa vertailla että voi voi kun tolla menee noin surkeesti, onneks mulla on paljon paremmin... ja en haluis surkeudellani antaa niille sitä mässäilyn iloo (?) :headwall:

Ja joo, en varmastikaan uskalla ekalla puoliskolla hiiskahtaa koko 'raskaana'-sanaakaan mikäli siihen olotilaan ikinä enää pääsen. Tuulettaa uskaltaa varovasti vasta kun (jos) lapsi on saatu elävänä syliin asti.

 

Joo, ei sitä uskalla varmaankaan hehkuttaa ainakaan ihan alussa. Yritän varmaan kuitenkin iloita, jos raskaaksi tulen. Suru ja menetys mahd. keskenmenossa on kuitenkin rankka, oli iloinen tai ei raskauden aikana. Ekan raskauden aikana (josta ehdin tietää 2 vkoa ennen km) pidin TOSI matalaa profiilia. Tiesin, että keskenmenon riski olisi iso, joten ei kannattanut kertoa minnekään. Eikä kannattanut hehkuttaa. No, keskenmeno oli kuitenkin sellainen järkytys, että menetin työkykyni pariksi viikoksi. Esimieheni kertoi pyynnöstäni muille poissaoloni syyn, koska se oli niin pitkä.

En tosiaankaan aio hehkutella minnekään, mutta työkavereilleni kerron heti, kun (jos) tulee plussa. Tunteet voi olla niin ristiriitaisia, että se näkyy. Ja mahdollisen keskenmenon suru niin kova, että se näkyy. Ja jos hyvin käy... niin sekin tietty näkyy aikanaan Joten ei ole syytä salata tätä.

Mun työyhteisö ja varsinkin esimies on tukeneet minua näissä myllerryksissä. Työterveyshuollosta oon saanut keskusteluapua.

 

Hohhoijaa!!Keskustelun nosto toisella palstalla: "olen raskaana. voinko ottaa tupakan?" Saanko sanoa, mitä TODELLA ajattelen?? No, sanon, vaikka en saisi. HELVETTI!! PIDÄ NY HUOLI SIITÄ PIENOKAISESTA KUN SULLE KERRAN SELLAINEN SUODAAN!!! PRKLE!!!

Joo, itse yritti tehdä kaiken oikein ja oli vähän ylivarovainenkin. Ja kesken meni! Ehkä tuollekin keskustelijalle pitäisi tapahtua jotain tälaista, että ymmärtää jotakin!!!!!

Nimim. vihaan muutenkin tupakkaa

 

huhhuh, oli ihan pakko päästä purkamaan omia ajatuksiaan tänne muiden keskelle! Ihanaa kun on tälläinen mahdollisuus =) Kiitos!

Olemme mieheni kanssa yrittäneet omin avuin lasta vuodesta -03 ja viime syyskuussa saimme ajan lapsettomuusklinikalle. Sain kuvan mieheltäni että asia on o.k että käymme saamassa apua ongelmaamme lääkäriltä ja kun saavuimme tohtorin luokse: mieheni pakeni itseensä! Lääkärin puhuessa meille erilaisista mahdollisuuksista ja hoidoista, mieheni katsoi vain käsiään.. Myönnän että itsellänikin oli jotenkin "häpeilevä" olo eikä tilanne tuntunut milläänlailla luonnolliselta. Lääkäristä jäi jotenkin "paskan maku" suuhun koska melko usein hänen suustaan kuului: tähän te löydätte lisätietoa netistä, lukekaa netistä mitä se tarkoittaa, netti, netti, netti. Tuli sellainen olo että me tultiin lääkäriin ei mihinkään nettihuoltoon!!! Ja kaiken syy vaatteet päällä istuessa kuulin olevan se että olen läski.. Kun kysyin miksei meille ole tullut lasta kun olen painanut 60kg, 70kg, 80kg ja myönnän olevani iso tyttö: nyt 95kg saimme kuulla syyksi: "siihen on voinut olla useita syitä mutta nyt siihen vaikuttaa se että olet liian lihava!" Kiukun jälkeen minua alkoi vain naurattaa, nyt kun olen tyllero: minulla on kerrankin tissit! hahhahhaa!

Lääkäriltä lähdettyämme istuimme koko automatkan kotiin ihan hiljaa koska mieheni ei halunnut keskustella käynnistämme lääkärissä tai edes siitä miltä hoidot vaikuttaisivat. Sanoin hänelle että josko hän miettis asiaa rauhassa kolme päivää ja juteltais sitten? Kolme päivää kului ja annoin vielä yhden päivän lisää ennen kuin avasin keskustelun ja mitä sainkaan kuulla.. Hän ei halua lasta, ei koe olevansa isä, on onnellinen siihen mitä elämä on tällä hetkellä eikä halua minkään muuttuvan.. Minusta alkoi tuntua että minua on kusetettu 11-vuotta!! Koko yhdessäolon ajan olen kertonut toiveistani saada lapsi(a) ja se on miehestäni ollut hyvä asia. Mieheni on aikaisemmin itse, painostamatta, sanonut haluavansa lapsia. Tyrmistyin, hajosin palasiksi.. Mietin onko rakkauteni kyllin suuri jaksamaan ymmärtämään toisen valintaa? Nyt olen vain kasvattanut sisälläni kokoajan isompaa ja isompaa möykkyä, itseänikin hirvittää millaisena se tulee purkautumaan..

Olen ollut salassa paskamainen ja käynyt munatorvien aukiolotutkimuksessa: kaikki hyvin! Mutta sain kuulla verikokeiden jälkeen etten ovuloi lainkaan vaikka kuukautiseni tulevat melko säännöllisesti. Mieheni ei suostu siemennesteen tutkintaan vaan panttaa koetta. Nyt vain mietin voinko tehdä oman valintani ja hakea lääkäriltä apua ovulointiin toisen selän takana? Jos miehelleni on ollut sopivaa se että lapsi olisi voinut tulla näinä kuutena vuotena, miksi en auttaisi asiaa hänen sitä tietämättään? Painoa pudottelen ja harmittelen kun se lähtee omasta mielestäni ihan vääristä paikoista

 

No johan on vittumaisesti tehty! Ei helvetin perkele sanon minä! Miten voi noin sanoo noin pitkän ajan jälkeen???? Ei ymmärrä! Voin vaan kuvitella miten tuommonen ilmotus pysäyttää. Jos oikein vittumainen tahot hälle olla, nii taatusti teet noin hänen selän takanaan! Mitäpä on "kusettanu" sua 11-vuotta. Ellei hän sitten pelästyny niitä hoitojuttuja ja lähteny siksi tolle kannalle. Tekisi lapsen, jos se tulisi ns. "luonnollisin" keinoin.

Täytyy myöntää tähän perään että ite olin TODELLA yllättyny kuinka avoimesti oma mieheni tähän hommaan lähti mukaan vaikka hän suhteemme alussa oli jyrkästi lastentekoa vastaan. Jotenkin oon saanu pehmitettyä hänet vuosien varrella sekä hän on nähnyt nuorilla pareilla paljon lapsia ja huomannut että lapsi ei viekään sitä elämää kokonaan.. että voi elää melkein samalla tavalla kuin ennenkin, joitakin juttuja soveltaen.

Mutta tuommonen, mitä böördi kerto on kyllä ihan perseestä! Pahottelut böördi että sait tommosta kokea. :kieh:

Ja sitten tuo kans mitä itkua ja huutoa kirjotti... ei saakeli miten voi olla idiootteja ihmisiä! Mä en KUUNA päivänä tekis mitään mikä vaarantais mun raskautta. Liikaakaan ei saa varoa, mutta joku raja taas toisessa laidassakin. Kyllä joutais tommoselle vähä avautuu.. siskoni on nyt raskaana ja hän polttaa.. vähän siitä hälle narisin.. toivottavasti lakkaa sen polttelun pian!!!

 

huomasin täällä monia joilla on samaa kuin meillä. olemme yrittäneet saada esikoista jo melkein 1,5 vuotta tuloksetta. miehen näytteitä viety, tyhjin tuloksin. itseäni suunnattomasti raivostuttaa sukulaiset jotka kyselevät jokaisella käynnillä: "no milloinkas teidän perhe kasvaa?" "milloin saamme uuden jäsenen sukuun?" tekisi mieli huutaa ja raivota,että se ei vaan ole niin yksinkertaista. ympärillä pyörii monia tuttuja/kavereita joille on sattunut ns. vahinkoraskauksia, he tekevät abortteja ja tulevat kertomaan siitä minulle. jotkut valittavat siitä kun olisi halunnut tytön mutta saivatkin pojan, olisivat onnellisia siitä mitä ovat saaneet. toiset kun sitä ei saa vaikka kuinka toivoo :'(

 

Nyt on ihan pakko avautua. Ollaan mieheni kanssa kolme vuotta yritetty tulla raskaaksi - tuloksetta. Nyt ollaan uskallettu lähteä tutkimusten kautta hoitoihin. Mitään vikaa ei ole kummassakaan, ainakaan tähän mennessä tehtyjen testien perusteella. Jopa minun ovuloiminen pitäisi olla ok, vaikka itse en tikuttamalla löydä ovulaatiota.

Mua ottaa niin päähän kaikkien raskausuutiset!!! Ja niitä tunkee joka puolelta!! Mä en enää kohta kestä... Ja sitten se kun vanhemmat ja sisarukset utelee, että millonka teille tulee vauva ja arvailevat onko minulla maha kasvanut sitten viime näkemän!!! Ja kun ne puhuu meidän tulevista lapsista aivan joka helvetin kerta kun nähdään!!!!!! Teksi mieli huutaa niille päin naamaa että vittu olkaa jo hiljaa!!

Omaa vikaa on tietysti, kun en ole läheisille kertonut, että meillä on ongelmia lasten saamisessa. Mutta en halua että ihmiset säälivät meitä ja voivottelevat tilannetta. Kestän tämän kaiken paremmin kun saan olla yksin (tietysti mieheni tukee parhaansa mukaan).

Maailma on niin epäreilu paikka. Kolmen vuoden tuskaisen yrittämisen jälkeen alan olla todella katkeroitunut ja vihainen nainen. On niin hankalaa kun kaikki tunteet pitää padota sisäänsä, kun ei vaan ole ketään jolle voi kertoa. Mieheni ymmärtää tietyllä tapaa, mutta ei kaikkea, ei hän voi tietää miltä kuukautiskierron eri aikoina tuntuu ym. On vaan niin vitun yksinäinen ja vihainen olo.

En kestä olla yksin tämän asian kanssa, mutta en myöskään halua kertoa tästä kenellekään. Voisinko itse vaikeuttaa tilannetta enempää...

 

Vaikea kysymys... Miten siis avatua, vai avautuako ollenkaan?
Osa tietää meidän tilanteen (hyvin pieni joukko), mutta ei moni. En oikein halua kertoa. Tämä luo paineita. Huomaan, että alan etääntyä ihmisistä, jotka eivät tästä tiedä, ja koen yksinäisyyttä... En tiedä, mitä tehdä. Keskusteluapua oon onneksi saanut, mutta tuntuu välillä, että sitä pitäisi olla paljon enemmän. Varmaan johtuu siitä, että kun olen vasta viime aikoina vähän tullut lapsettomuuden "kaapista ulos", puhumisen tarve olisi loputon. Seuraavana päivänä siitä, kun olin keskustelemassa, oli taas sellainen olo, että pitäisi päästä jhollekin juttelemaan... On tää rankkaa.

En oikein haluaisi monelle kertoa. Pelkään, ettei osata suhtautua. Että ruvetaan neuvomaan, vedetään esiin "ajattele positiivisesti" -korttia jne. Ei helvata! tuollaista en nyt kaipaisi. Oon joillekin kertonut perheessäni, joten kaikki varmaankin tietää.. Ehkä siksi olen ollut niin onnekas, että kukaan ei ole kysellyt mitään. Mutta tänä jouluna pelkäsin sitä kovasti. Mutta onneksi turhaan. Olen nyt ollut niin vereslihalla tämän kanssa, etten olisi jaksanut yhtäkään kyselyä.

Jos ensi jouluna on yhtä rankkaa, en tiedä, haluanko olla täällä joulun. Yleensä en halua matkustaa minnekään jouluna. Rankkaa siksi, että siskot saa lapsia, ja me ei. Ja sitten ollaan jossain sukujutuassa yhtä aikaa, me ja ne siskot lapsineen... Ja rankkaa siksi, että pelkään niitä kyselyjä. Yksi perhejuhla on tulossa ensi vuoden alussa. Katsotaan, olisinko siellä vai "sairaana" kotona...

Sammale, ei oo sulla helppoa. Pystyisitkö sanomaan kyselijöille, että asia ei heille kuulu? Eihän se oikeasti kuulukaan heille, miksi teillä ei ole lasta, Ihan sama, onko lapseton omasta tahdosta vai ei. Se ei muille kuulu.

 

Istuin tänään kampaajalla kolme ja puoli tuntia kuunnelleen KOKO TÄMÄN AJAN keskustelua raskauksista ja synnytyksistä. Jos olisi vielä yksikin raskaana oleva astunut sisään, olisin varmaan tintannut nokkaan. Siinäpähän istuin hiljaa, enkä poiskaan päässyt. Yritin muka keskittyä lehtien lukemiseen, kun kolme vertailivat kokemuksiaan. Joo, olen oppinut jo joten kuten selviämään esim. kahvitaukojen raskaus- ja synnytyskeskusteluista, joista voin poistua paikalta, jollen pysty kuuntelemaan, mutta nyt olin pakotettu istumaan siinä kampaajan tuolissa ja kuulemaan sitä s-tanan selitystä!! Joo, kaikki raskaudessa on niin kamalaa ja on niin vaikeeta ja voi ja voi ja voi... Olisi pitänyt varmaan sanoa, että on se elämä näin yhtä onnea ja auvoa, kun ei voi lapsia saadaakaan. "Juu, kyllä tämä sai alkunsa heti kun toive esitettiin.."jne. Hiton kuppaiset kusipäät, pysykööt pois mun silmistäni tuossa mittakaavassa :headwall:

UGH, helpotti, kiitos.