Kiukkuketju

Mä oon sitä mieltä, ettei musta olisi nyt kummiksi, jos joku pyytäisi. En vaan pystyisi. Ja jos suostuisin, tekisin sen vain velvollisuudesta, enkä todellakaan olisi hyvä kummi...olisi vaikea tavata joka ikinen kerta sitä perhettä. Tilanne olisi aivan toinen, jos minullakin olisi lapsi tai en haluaisi itselle lapsia. Mutta juuri nyt asia on aivan liian kipeä. Ehkä joskus sitten, jos asian (siis lapsettomuuden) kanssa olisi suht sinut, tai jos lapsia itsellekin suodaan, mutta siitähän ei ole varmuutta ja asia voi olla yhtä kipeä vielä silloinkin kun se kummilapsi jo lähestyy täysi-ikäisyyttä. Eli itse en pystyisi tehtävään, sillä suojelen sillä tavoin itseäni.Ymmärrän, että kummius on kunnia ja suuri vastuu, ja juuri siksi en tässä tilanteessa kokisikaan voivani sitä ottaa vastaan. En usko, että ystävä sellaisesta loukkaantuisi.

Mua sattuu tänään jotenki tosi paljon tää lapsettomuus...läheltä seuraan koko ajan ja joka viikko läheisen ihmisen mahan kasvua ja puheet koskee vaan häntä...ei tiedä lapsettomuudestamme...on niin vaikeeta....ja heilläkin tärppäsi heti ja hän on onnellinen, että on tää 9kk aikaa kasvaa äidiksi...mäkin oon kasvanu äitiyttä kohti ilman ainuttakaan plussatestiä jo 15 kk eikä ole raskaudesta tietoakaan...epistä...
 
Niin me kaikki olemme nin erilaisia... Toiselle voi olla hyväksi kummius toiselle ei. Olen varmaan jotenkin outo...

Mutta minulle on ollut lapsettomuudessa (siis täysin lapsettomana) yksi ihanimmista asioista juuri nuo lapset. Olen aina ollut lapsien "ympäröimänä" kun niitä lähipiirissä on niin paljon, sillä sisaruksillani on paljon lapsia, ystävillä paljon lapsia ja on noita kummilapsiakin liuta. Siis lapsilta ja raskaana olevilta naisilta ei ole voinut välttyä, eikä myöskään arjen tai raskauksien väsyttämiltä äideiltäkään/perheiltä.

On siis ollut minulle "luonnollista" olla lasten kanssa tavalla tai toisella, usein olen lapsia hoitanut ja päästänyt vanhemmat kauppaan tai viikonlopunviettoon ja tietenkin päälle nuo "tavanomaiset" lapsiperheessä kyläilyt. Minusta lapsettomuuden vaivojeni keskellä oli aivan ihanaa saada realiteettiterapiaa lapsiperheissä, nähdä oma osa ja toisen osa, en siis juurikaan ole osannut olla toisen onnesta kateellinen. Sillä ei muiden onni ole minulta pois, vaan päin vastoin. Minäkin voin päästä siitä osalliseksi, jos vain haluan. Niin lapsiperheissä sain Sylitellä, pelleillä, leikkiä, hullutella, olla vain lasten kanssa ja kuunneella lasten juttuja, lukea, laulaa ja haistella lasta, halata, rutistaa ja nauttia lapsista... ja toisinaan sitten ihan tosissaan pyörittää sitä arkea, kun vanhemmat oli poissa. Ja usein oli niin ihanaa päästä takaisin omaan kotiin, hiljaisuuteen ja rauhaan =)

Siis olen varmaankin erilainen lapseton, kun olen osannut nauttia muiden onnesta.
 
Kyllä Korpee: Mä kyllä ihailen sua oikeesti :heart: Oot osannu oman lapsettomuuden keskellä suhtautua perheellisiin ystäviisi tosi kypsästi ja ihanasti, kunpa mäkin joskus pystyisin samaan. Ehkä joskus pystynkin, mutta en juuri nyt, kun olen hoitokierteessä ja pettymykset ovat jatkuvasti seuranneet toistaan. Kun asiaan saa hieman etäisyyttä ja vuotavimmat haavat umpeutuu, niin varmasti voin itsekin olla hieman aikuisempi tässä asiassa. Juuri nyt, kun olen vajonnu vauvankaipuussani ja lapsettomuuden kurimuksessa niin alas, että kadehdin toisten synnytyskipujakin ja ärsyynnyn väsyneiden äitien valituksesta ja olisin valmis käymään läpi ihan mitä vaan sen oman nyytin eteen (ja hoidoissa paljon joutuukin käymään...) niin en vain osaa nähdä sitä kolikon toista puolta realistisesti, sitä että todellisuudessa se vauva- ja lapsiperheen elämä ei aina ole ruusuilla tanssimista ja rankkaa on. Tästä lapsettomuuden kokemusvyyhdin keskeltä kun sitä ei pysty objektiivisesti näkeen :ashamed:
 
Itse en kyllä loukkaantuisi, jos ystäväni sanoisi, ettei halua ottaa kummin paikkaa vastaan, koska oma lapsettomuus sattuu niin paljon. Mielestäni kummius on ihana asia, ja itsekin olen muutaman lapsen kummi, ja lapsia elämässäni on paljon, ja olen aina rakastanut ystävien ja sukulaisten lapsia, mutta se ei silti poista sitä, että ole välillä niin saakutin kateellinen niile kaikille ystäville, joiden kanssa liikun ja jotka kaikki muut työntää vauvan vaunuja ja keskustelevat vauva asioista. Tottakai minäkin sitä teen heidän kanssaan, ja nautin jokaisesta henkäyksestä kun saan haistella vauvaa, mutta joka kerta kun vauva alkaa sylissäni itkeä ja äiti nappaa vauvan ja antaa rinnastaan maitoa ja vauva alkaa tuhisemaan onnellisena meinaan purskahtaa itkuun -> minä saan ne pienet hetket, enkä ole kenellekään se korvaamaton, aina rakas äiti, joka lohduttaa ja syöttää rinnoillaan, olen se kiva täti, jonka sylistä vauva viedään pois, kun äidille tulee ikävä vauvaansa.

Samoin kuin stellina myös minä ärsyynnyn äideistä, jotka valittavat, kuinka on rankkaa kun vauva herättelee yöllä, ja ei oo yhtään omaa aikaa, ja pitää pestä pyykkiä ja laittaa ruokaa, ja voivottelevat kuinka mun pitäis olla onnellinen, kun saan nukkua yöni rauhassa, enkä sais valittaa väsymystäni, koska oikeasti saan kuulemma yöni nukkua hyvin, mutta he ei koska heillä on se vauva. Minä tiedän, että vauva tuo mukanaa monia raskaitakin asioita, mutta niin on raskaita asioita tässä lapsettomuudessakin. Kyllä vaihtaisin yöuneni ja vaikka kaiken vapaa-aikani siihen, että saisin sen oman pienen nyytin. Ne kaikki ruuan laitot ja leikkipuistossa seisoskelut ja sairaan lapsen hoitamiset, koliikki vauvan hyssyttelyt, rintatulehdukset, ottaisin ne kaikki niin mielelläni, ja luopuisin näistä äitejen mielestä niin hyvistä asioista. Kysympä vaan kuinka moni äiti olisi valmis vaihtamaan lapsena laihaan vartaloon, yöuniin, vapaa-aikaan, elämään, jota lapsi ei koskaan häiritse. Niin, niistä kaikista minä luopuisin kun vaan saisin oman vauvan.
 
Alkuperäinen kirjoittaja haltia:
...joka kerta kun vauva alkaa sylissäni itkeä ja äiti nappaa vauvan ja antaa rinnastaan maitoa ja vauva alkaa tuhisemaan onnellisena meinaan purskahtaa itkuun -> minä saan ne pienet hetket, enkä ole kenellekään se korvaamaton, aina rakas äiti, joka lohduttaa ja syöttää rinnoillaan, olen se kiva täti, jonka sylistä vauva viedään pois, kun äidille tulee ikävä vauvaansa...Kyllä vaihtaisin yöuneni ja vaikka kaiken vapaa-aikani siihen, että saisin sen oman pienen nyytin. Ne kaikki ruuan laitot ja leikkipuistossa seisoskelut ja sairaan lapsen hoitamiset, koliikki vauvan hyssyttelyt, rintatulehdukset, ottaisin ne kaikki niin mielelläni, ja luopuisin näistä äitejen mielestä niin hyvistä asioista. Kysympä vaan kuinka moni äiti olisi valmis vaihtamaan lapsena laihaan vartaloon, yöuniin, vapaa-aikaan, elämään, jota lapsi ei koskaan häiritse. Niin, niistä kaikista minä luopuisin kun vaan saisin oman vauvan.
Mulla tuli oikeesti kyyneleet silmistä kun luin sun tekstisi, aitoa ja herkkää :'( Kuvasit NIIIN nappiin minunkin tunteitani. Nuo äidin ja vauvan väliset hetket ovat jotain niin koskettavan kaunista ja intiimiä, että sitä seuratessa on niin mitätön olo...kaipuu kokea se sama on ihan mielettömän suuri...Juuri tuolta minustakin tuntuu!
 
Minäkin koen ahdistusta toisten raskauksista. Luulen että se on kateutta jostain sellaisesta mitä en itse ole koskaan saanut kokea... Raskausuutiset ovat minulle aina vaikeita, mutta sulattelun jälkeen yleensä pystyn olemaan sinut asian kanssa. Jotenkin kestän kyllä ystävien ja sukulaisten vauvojen kohtaamiset. Voin hyvin ottaa pikkuiset nyytit syliini ja vähän vanhemmat lapset ne vasta ihania ja kivoja ovatkin. :heart: Jotenkin syntymän jälkeen minun osaltani se kateus tms. häviää, se ystävän lapsi ei kuitenkaan ole minun, eikä minulta pois. Raskausuutisiin sitten taas suhtaudun aina ensimmäisenä ajattelemalla sitä ettei vieläkään ollut meidän vuoromme... Tätä on niin vaikea selittää, mutta lyhyesti niin että raskausuutiset ottavat koville, mutta lasten putkahdettua maailmaan en enää koe kateutta, tai mitä se ikinä onkaan...

Minulla on yksi kummilapsi, joka on yksi elämäni valopilkuista. =) Tätä pikkuista tyttöä rakastan ihan todella koko sydämestäni ja olen niin onnellinen siitä että minulle on suotu kunnia olla tytön kummi! Mutta vaikka tämä pikkuinen tuokin paljon ihania asioita myös minun elämääni, toivoisin kuitenkin myös meidän perheeseemme sitä elämän valopilkkua ja ihan ikiomaa onnea... Meillä kun olisi rakkautta annettavaksi sille omallekin lapselle. Minäkin kuitenkin kannustaisin rohkeasti tarttumaan kummiuden haasteisiin, mikäli omat haavat ja tilanne oman lapsettomuuden kanssa sen suinkin sallivat. Sekin saattaa toimia kannustavana asiana kamppailussa oman lapsettomuuden kanssa. Jollakin kummalla tavalla valaa uskoa sille että sama onni osuu joskus myös omalle kohdalle!
 
En ole aikaisemmin osallistunut tähän ketjuun, mutta halusin kommentoivda tuohon kummi-asiaan. Mä en ole KOSKAAN halunnut kenenkään lapsen kummiksi, enkä koe että siinä olisi mitään väärää. En halunnut edes silloin, kun en vielä tiennyt että tulemme kärsimään lapsettomuudesta. Ja nyt kun tiedän sen, niin haluan, jos mahdollista vieläkin vähemmän. Onneksi olen tainnut tehdä asian niin selväksi ystäville ja sukulaisille, että ei minua ole koskaan kummiksi pyydettykään. Mutta jos pyydettäisiin, kieltäytyisin. Jos joku siitä loukkaantuu, niin saa sitten puolestani loukkaantua.

Ja aion kyllä vastaavasti muistaa tämän myös sitten, jos meillä joskus se lapsi sittenkin olisi, niin en taatusti loukkaannu jos joku kieltäytyy kummiudesta, oli syy sitten mikä tahansa. Minusta ainakin on parempi kieltäytyä reilusti, kuin ryhtyä kummiksi vastentahtoisesti. Onhan se sitten paljon reilumpaa molemmille osapuolille. Kukaan ei joudu kummiksi vasten tahtoaan, ja lapsi puolestaan saa semmoisen kummin joka oikeasti on iloinen tehtävästään ja hoitaa sen kunnolla.

Me ollaan käyty lapsettomuuden (jota nyt takana 3,5 v.) takia terapiassa, ja olen jutellut terapeutin kanssa vaikeuksistani kohdata raskaana olevia ja vauvan saaneita ystäviäni. Hän sanoi (kuten moni on jo tässä ketjussakin todennut) että tuollaiset reaktiot on ihan normaaleja ja itseään ei tarvitse kiusata yhtään enempää kuin on pakko. Eli kyllä on ihan sallittua otytaa vähän etäisyyttä raskaana oleviin ja lapsiperheisiin, jos siltä tuntuu. Jos ihmisillä on yhtään kykyä myötätuntoon, niin kyllä he ymmärtävät tilanteen eivätkä loukkaannu lopuksi ikäänsä. Ja jos joku loukkaantuu, niin mä ainakin miettisin onko hän sitten oikea ystävä ollutkaan.

Kyllähän tämä tilanne kuitenkin ajan myötä menee ohi tavalla tai toisella: joko sitä saa hoitojen avulla lapsen, tai sitten ei saa ja elää lapsettomana, tai hankkii lapsen jollain muulla tavalla (adoptio/sijaisvanhemmuus). Ja siinä vaiheessa tunteet varmasti pikku hiljaa rauhoittuu. Tässä muutenkin stressaavassa vaiheessa on kyllä oikeus suojella itseään.
 
Kummiudesta vielä: minulla on useita kummilapsia, mutta nyt, hoitokierteessä, sanoisin varmasti ei kiitos uusille kummipyynnöille. Huomaan, että olemassa olevienkaan kummilasten kanssa ei tee mieli viettää aikaa juuri nyt, enkä aio kiusata tällä asialla itseäni yhtään. Jos joku (erityisesti lapsettomuudestamme tietoinen) ystäväni loukkaantuisi, niin ihan olisi kyllä oma häpeänsä. En itsekään haluaisi omalle mielikuvituslapselleni kummia, joka joutuu pidättelemään pahan mielen itkua nimiäisissä, enkä ymmärrä, miten joku muu haluaisi.

Niin, enkä usko, että painiskelen lapsettomuuden kanssa koko ikääni. Eivätköhän kummilapseni saa jossain vaiheessa minusta vähän pirteämmän tädin. Sitä odotellessa... :|
 
Uutena tänne kirjoittelen mutta tää palsta tulee enemmän kuin tarpeeseen just nyt..Mua nimittäin kiukuttaa niin paljon ettei se kiukku enää mahdu pysyy mun sisällä!

-mua kiukuttaa että toiset saa lapsia tosta vaan ja jättää ne heitteille eivätkä edes käy sairaalassa synnytyksen jälkeen katsoo jos lapsi on sairas ja joutuu jäämään sinne!
-mua suututtaa että kaiken maailman yhdenillan jutuista saa alkunsa niin paljon lapsia joita kukaan ei kaipaa ja me ei saada lasta vaikka seisottais päällämme kuussa loppuelämä (no ehkä vielä vähemmän niin.. :LOL: )
-mua pännii kaikki työkaverit ja puolitutut jotka katsoo oikeudekseen tulla utelee et miksi te ette tee sisarusta teidän tytölle kun on jo niin iso...
-mua pännii kaikki ihmiset jotkja tulee sanoo et voi vitsi kun mullakin olis kauhea vauvakuume mutkun mies ei halua vielä ja kun on se talokin vielä kesken rakennuksen et pakko odottaa vielä vähän...Ihan kun ne lapse´t van tilattais jostain helvetin netistä ja toimitettais kotiovelle haluttuna ajankohtana...Ja joillakinhan näin siis suunnilleen käy!
-mua kiukuttaa kaikki jotka kieltää multa oikeuden surra lapsettomuutta koska olen sekundaarilapseton! Meillä oli lapsettomuusongelma jo ennen meidän ainokaista ihmettä joka saatiin hormonihoidoilla kuus vuotta sitten. Sen jälkeen ei oel tarvinnut ehkäisyä käyttää eikä lasta kuulu luomusti eikä millään helvetin hoidoilla vaikka mitä tekis. Olen aina halunnut isoa perhettä ja se että mulla on yksi jo isoksi kasvanut lapsi (joka muistuttaa mua joka päivä siitä et miksi hänellä ei ole sisaruksia kun kaikillla muillakin on ja kuinka hän kokee olonsa yksinäiseksi yksin ja että minä ja isänsä ei riitetä hänelle seuraksi vaikka yritettäis kuinka kaikkemme)ei tee sitä tuskaa lapsettomuudesta yhtään helpommaksi, päinvastoin. kaipaan aivan mielettömästi kokea olevani raskaana, synnytystä (oikeasti :eek: ), imetystä ja kaikkea mitä vauvan elämään kuuluu. Mun syli on niiiin tyhjä ja se että joku ilkeää kyseenalaistaa sen tuskan mitä tunnen tästä lapsettomuudesta kiukuttaa todella paljon. Kerran lapseton on sydämessään aina lapseton. Enkä tarkoita sitä etten olisi kiitollinen äitiyden kokemuksesta, päinvastoin. Olen ollut kiitollinen siitä joka ihmeen päivä mutta ei se vähennä mun halua saada toista tai kolmatta syliini.
-mua kiukuttaa se, että kun me jo jouduttiin kerran käymään läpi lapsettomuuden tuska niin MIKSI helvetissä meidän pitää kokea se sama tuska uudelleen!! voin sanoa että ne haavat mitkä siitä primaarilapsettomuudesta jäi on niin isot että niiden auki repiminen uudelleen toisella yrityksellä (joka on ollut vielä pidempi) on suorastaan epäinhimillistä kärsimystä. Tässä tuskan keskellä tulee joskus mieleen että helpompi olis kävellä ulos tästä tuskasta ja kärsimyksestä.
-Mua edelleen suoraan sanoen vituttaa lapsettomuuspolin henkilökunnan (Peppiina sun jutut kuulosti todella tutuilta!)asenne kaikkeen. Ei niillä ollu mitään käsitystä siitä mitä hoidot meille merkitsee: psyykkisesti, fyysisesti, taloudellisesti...Tuhansia euroja menee taivaan tuuliin, kymmeniä enkelilapsia tehdään ja kannetaan viikot sisällä ja sit eiku kaikki alusta ja meidän pitäisi tyynesti ottaa vastaan tieto että menetettiin just neljä viimesitäkin alkiota pakastuksessa ilman että pienintä tunteen ilmausta saisi polilla näyttää ilman että laitetaan psykiatrille... :headwall: :headwall: :headwall:
-mua pännii että ihmiset tulee synnyttämään aineissa ja humalassa ja viis veisaa lapsensa terveydestä saati olemassaolosta.
-mua kiukuttaa että toiset tulee raskaaksi tasan silloin kun haluavat ja suunnitelmien mukaan ja meidän pitää rakastella kellon ja kalenterin kanssa silloin kun sitä vähiten kiinnostaisi tehdä eikä silti tule tulosta.
-mua kiukuttaa pistää itseeni niitä mömmöjä että saatais lapsi! Mua kiukuttaa rampata ultrissa ja selittää pomolle minne taas häviän kesken päivän ja viikon kun hoidot ei menekään niin kuin oli suunniteltu. Mua suututtaa etten toimi kuin kello ja saa aikaan niitä munasoluja niin paljon ja hyviä kuin haluaisin...
-mua suututtaa olla niin helvetin kiukkunen ja stressaantunut koko ajan tästä asiasta ja etten kykene välillä ajattelemaan mitään muuta.
-mua kiukuttaa odottaa aina se kaks vko siirron jälkeen et menikö taas kaikki hukkaan ja loppu tulos on aina niin ennustettava..
-mua kiukuttaa että maailman luonnollisin asia on niin vaikea ja luonnoton!
-mua kiukuttaa että en pysty saamaan lapsia tosta vaan miten haluan niin kuin kaikki muut tuntuu saavan
-mua kiukuttaa tämän elämän epäreiluus ja se että tällaista saa tapahtua ja että tää tuska jakaantuu niin pienelle porukalle ja toiset saa nauttia elämästä ja kaikki menee putkeen ja suunnitelmien mukaan.
-mua kiukuttaa et joka kerta kun yritän viel' kerran kerätä nöyryyteni ja uskoni ihmeisiin ja rukoilen että saisin pitää tämän lapsenalun mitä sisälläni kannan niin seuraavana päivänä se otetaan multa tylysti pois!
-mua kiukuttaa ettei mies joudu kokemaan näitä hormonimyrskyjä ja kipuja ja menkkoja ja tyhjää kohtua vaan se olen aina minä joka kaiken tämän nielee...Ja se ettei mies (oli miten hyvä tahansa) voi koskaanb ymmärtää miltä tämä naisesta tuntuu lopulta.
-mua kiukuttaa se että olen täällä keskellä yötä kirjoittamassa kiukustani enkä nukkumassa niinkuin normaali ihminen joka menee aamulla 8 töihin..
Kiitos helpotti..
 
:hug: Rusina-Pähkinältä Nobabylle :hug:
Kirjoiteltiin joskus samaan ketjuun hoitojen lopettamisesta.
Olemme miehemme kanssa samassa tilanteessa kuin vuosi sitten: ei lasta, vain keskenmeno elokuun alussa, jota epäiltiin tuulimunaksi. Sekin sai alkunsa siinä vaiheessa, kun olin jo onnistumassa siirtämään ajatuksia pois lapsen turhasta yrittämisestä. Miksi lyötyä lyödään vielä entistä kovemmin... Ymmärrän hyvin tunteesi, vaikka me emme sitten mieheni vuoksi lähteneetkään kovempiin hoitoihin. Jotenkin minusta vain tuntuu siltä, etteivät nekään olisi auttaneet.
Toivon sydämestäni, että teillä hoidot auttavat tai ihme tapahtuisi itsestään.
:hug:
 
Kiitos! :hug: :hug: :hug: Rusina-Pähkinälle!
Missä vaikutat nykyään??? Jos sulle saa laittaa viestiä ilmoittele. Olis kiva vaihtaa ajatuksia. Meillä jo viis epäonnistunutta IVF hoitoa takana ja usko lapsen saamiseen mennyt ehkä lopullisesti. Sydän hajalla. Alkoi eilen menkat viimeisimmän IVF jälkeen.. :'( Mikä teidän tarina olikaan? Meillä selttämätön lapsettomuus...Ja ikäkin painaa päälle. :headwall:
 
Tänään on taas ollut erityisen raskas päivä... Kp1, hanat auki ja siis ensimmäinen epäonnistunut inssi takana. Tässä olisi mielestäni jo ihan riittävästi kestämistä yhdelle päivälle, mutta ei riitä, ihmistä taas koetellaan... Olin siis kylässä raskaana olevan ystäväni luona (joka oli pimittänyt minulta tietoa kauan). Siellä sitten huulta purren ihmettelin ultrakuvia ja katselin toisten onnea. Sitä miten tuleva isä koskettaa pyöreää vauvamasua ja kysyy mitä asukille kuuluu... Kertomusta siitä miten ensimmäisesä ultrassa oli jännitetty onko kaikki ok, miten tuleva mummi suhtautuu asiaan, miten lastenhuone sisustetaan, mitä sattumuksia tulevalle äidille oli mahan kanssa sattunut jne. Normaaleita onnellisia, vauvaa odottavan perheen asioita... Mutta mä olisin halunnut huutaa tuskasta, muo sattui ja sattuu nyt niin paljon. Mun sydäntä kuristaa, on pala kurkussa ja itkettää oma pettymys. Miksi tämä on meille näin vaikeaa. Miksi muut tekevät lapsia tuosta vaan, miksi meille ei onni osu kohdalle?? Kuka lohduttaa tätä rikkimennyttä ihmistä? Kaiken lisäksi meitä pyydettiin kummeiksi, en tiedä miten kykenen, en tiedä miten jaksan tai pystyn?
 
Tunnen suunnatonta surua lapsettomuudestamme. Myös valtavaa kateutta ja vielä suurempaa katkeruutta. Kiukkuakin löytyy asiasta kuin asiasta.

Eniten tunnemyrskyjä aiheuttaa ystävien, tuttavien ja jopa lähes tuntemattomien ihmisten vauva-uutiset. Näitä murehdin päiviä, viikkoja ja jopa kuukausia. Ja niin hysteeriseksi olen tullut, että läheisempieni vauva-uutisia odotan pelolla ja inholla. Eli pelkään ystävieni ilmoittavan pian näitä "ilo-uutisia". Ajatus raivostuttaa ja oksettaa.

Inhottaa, kun tuntuu, että pakko vetää aina virne naamalle ja onnitella ja olla mukamas onnellinen toisen puolesta. Miten sitä muka voi olla oikeasti onnellinen toisen puolesta. Eikö jokainen elä omaa elämää, en vaan pysty olemaan onnellinen jonkun muun onnesta. :kieh:

Kiukuttaa, kun kukaan ei tiedä lapsettomuudestamme, pettymyksistä ja korkeista toiveista. Kiukuttaa kun asia kiukuttaa. Olenhan itse pitänyt asian muilta pimennossa.

Ärsyttää ja kiukuttaa ihmiset joilla on lapsia ja jotka korostavat, että elämä ei ole oikeaa elämää ilman lapsia, lapset tuovat elämälle sisällön, lasten takia elämä on elämisen arvoista, vanhemmuus on palkitsevaa jne. En halua kuulla näitä hehkutuksia päin lapsetonta naamaani. :'(

Kiukuttaa kun omat suunnitelmat ja haaveet ovat romuttuneet. Kiukuttaa kun en vain sopeudu ajatukseen lapsettomuudesta. Kiukuttaa tämä heikkous.

Kiukuttaa lääkkeiden popsiminen, lääkärillä juokseminen. Kiukuttaa laittaa tuhansia ja taas tuhansia euroja hoitoihin, tuloksena aina uudestaan: EI MITÄÄN!

Kiukuttaa lääkkeiden sivuvaikutukset, hoitoihin liittyvät kivut ym. Kiukuttaa masentumisen tunteet, kiukuttaa lihominen masentuneisuuden seurauksena.

Surulliseksi tulen (huom. en kiukkuiseksi) äitini ja muiden läheisteni uteluista lapsista. Itku meinaa tulla joka kerta. Kaipaisin tukea ja olkapäätä jota vastaan itkeä. Kuitenkaan en ole valmis "julkisesti" asiaa puimaan. Kiukuttaisi vaan entistä hirveämmin muiden tunkeutuminen meidän elämään.

Kiukuttaa saamattomuus menkkojen alkaessa. Kiukuttaa täydellinen lamaantuminen ja suunnaton suru jälleen yhdestä negakierrosta. Kiukuttaa kun en surulta saa asioita tehtyä.

Kiukuttaa lohduttaa lapsetonta sukulaista, joka ei meidän lapsettomuudesta tiedä. Kiukuttaa helposti raskautuvat ihmiset, jotka "ymmärtävät" miltä lapsettomuus tuntuu.

Kiukuttaa, kun syytä lapsettomuudellemme ei ole. Kiukuttaa kun kaikki on kunnossa.

Tässäpä nämä fiilikset tällä erää. Kiukkuisin tunnelmin mahdollisesti asiaan myöhemmin palaava - bumba-
 
Alkuperäinen kirjoittaja Bumba:
Tunnen suunnatonta surua lapsettomuudestamme. Myös valtavaa kateutta ja vielä suurempaa katkeruutta. Kiukkuakin löytyy asiasta kuin asiasta.

Eniten tunnemyrskyjä aiheuttaa ystävien, tuttavien ja jopa lähes tuntemattomien ihmisten vauva-uutiset. Näitä murehdin päiviä, viikkoja ja jopa kuukausia. Ja niin hysteeriseksi olen tullut, että läheisempieni vauva-uutisia odotan pelolla ja inholla. Eli pelkään ystävieni ilmoittavan pian näitä "ilo-uutisia". Ajatus raivostuttaa ja oksettaa.

----

Kiukuttaa kun omat suunnitelmat ja haaveet ovat romuttuneet. Kiukuttaa kun en vain sopeudu ajatukseen lapsettomuudesta. Kiukuttaa tämä heikkous.

Kiukuttaa lääkkeiden popsiminen, lääkärillä juokseminen. Kiukuttaa laittaa tuhansia ja taas tuhansia euroja hoitoihin, tuloksena aina uudestaan: EI MITÄÄN!
Juuri näin, kuin omia ajatuksiani.. paitsi meillä tietää tilanteen kaikkein lähimmät, enkä todellakaan jaksa alkaa esittään mitään virnenaamaa muiden uutisten edessä, yritän olla hiljaa ja poistua paikalta mahdollisimman nopeeta. En edes yritä olla onnellinen muiden puolesta, miks pitäis? Toisesta kaverista etäännyin hiljalleen, tuli melkein heti (yk2! ) raskaaks kun samoihin aikoihin alettiin yrittää. Ei vaan pysty näkeen lapsia jotka on samanikäsiä kun mitä meilläkin nyt "pitäis" olla. Näin käy varmaan toisenkin kaverin kohdalla, ja jäytää jo pelko koska ilmottaa että NYT alkaa yritys ja pianhan se tulee varmaan se vielä pahempi ilmotus.. se niistä kavereista sitten.
Paljon on tosiaan kaikkee muutakin paskaa tapahtunu tän takia..sitä vaan miettii miten asiat ois nyt eri lailla ja paremmin (ei eroja, kaveri(e)n välttelyä, ei tietookaan tälläsestä jne.) ja miten paljolta kärsimykseltä ois voinu välttyä ilman tätä. Ei ainakaan oo vahvistanu mitään, pikemminkin tappanu naiseuden, on ainakin henkitoreissaan. Pieni toivo sen elpymiseen voi olla se että vika olis enemmän siittiöissä.. no, sillonhan pitäis inseminaatioiden toimia. Ei viitsis oikein niihin tuudittautua.

Ja pelkään kyllä että hoitojenkin kanssa käy noin, miksei.. päin h***ttiä on menny tähänki saakka. Vaikka niillä joskus onnistuiskin niin tuskin se katkeruus mihinkään häviää, että miks just mulla piti mennä niin v**n vaikeeks (ja muut saa käyttää säästönsä johonki kivempaan).

 
Aivan ensimmäiseksi täytyy todeta että mua on kiukuttaneet suunnilleen kaikki edellisten kirjoittajien mainitsemat asiat: muut odottajat, pään silittelijät, ymmärtämättömät, katkeruus, "miksi minä?" jne. jne. eli kaikki mistä nyt vaan lapsettomuudesta kärsiessään voi kiukustua.

Meillä ekan IVF:n 4.pas tärppäsi eli pääsimme "suht helpolla" vaikka kolme ja puoli vuotta onkin pitkä aika laskea päiviä ja odottaa jotain, jota ei ehkä koskaan saa..

Tulin itseasiassa kommentoimaan tuota kirjoitusta äidin valittamisesta kun kaikki päivät menee pyykätessä, siivotessa jne. Mulle nimittäin kävi niin että pelkäsin viimeiseen saakka että sitä lasta ei koskaan tule enkä ehtinyt nauttia ollenkaan raskaudesta tai valmistua lapsen tuloon. Ja mulle olikin sitten aika iso juttu se kaikki valvominen, imetyksen epäonnistuminen ja vaikeasti allergisen lapsen hoitaminen. Ja jos joku minulle sanoo, että ole vaan tyytyväinen kun olet se lapsen saanut niin ei kyllä paljon lohduta. Lapsettomuus, hankala raskaus (eteisistukka, jonka riski on suurempi keinoalkuisissa raskauksissa) ja sairas lapsi veivät voimat niin totaalisesti että katkeamispiste oli hyvin lähellä. Vaikka lapsettomuus kriisinä onkin jotain aivan uskomattoman totaalista, ei koskaan pidä vähätellä toisen ihmisen kärsimää stressiä tms. Juuri sillä hetkellä kun voimat ovat lopussa, ne ovat lopussa, oli syy mikä hyvänsä. Lapsettomuus on kriisinä siitä hankala ettei sen kestoa voi tietää tai sen loppumista sanoa varmaksi. Mutta muitakin vastoinkäymisiä on olemassa ja ne voivat oikeasti olla sille ihmiselle ylitsepääsemättömiä. Turha valitus on tietysti erikseen mutta kyllä ensimmäisen 6 kk aikana vauvan kanssa kävi monta monituista kertaa mielessä että oliko tämä sittenkään minun juttuni ja jos voisin valita uudestaan, niin.. toki lastaan rakastaa yli kaiken enkä nyt enää haluaisi takaisin lapsettomaksi mutta muistan vielä nuo alkuajan tunteet liiankin elävästi.. Tiedän, että tämä kirjoitus ei ehkä sovi tänne mutta kivittäkää ihan vapaasti.
 
Päivän pilaaja kauppareissulla: maha pystyssä ja rööki käryämässä :(:( Voi vvittu.. just tollaset pitäny varmaan raskautta/lapsensaamista jonain ittestäänselvyytenä, eikä suoraa sanoen edes ansaittis lasta jollei osaa aatella yhtään omaa napaa pisemmälle, että luopus lapsen hyväks vähäks aikaa omista himoistaan!! S--tana!
 
Alkuperäinen kirjoittaja Luppis:
. ei koskaan pidä vähätellä toisen ihmisen kärsimää stressiä tms. Juuri sillä hetkellä kun voimat ovat lopussa, ne ovat lopussa, oli syy mikä hyvänsä. .
kiitos, puit ajatukseni sanoiksi. itsekin olen juuri nyt aivan rikki tämän lapsettomuuden kanssa, mutta koitan tuon kuitenkin aina muistaa, että asiat on niin suhteellisia, ja aina oma tuska on pahin tuska.....

mutta tää ketju on kyllä huippu, kun ei tarttee ees omia kiukkuja enää tänne kirjottaa kun tulee jo "avautunut" olo kun lukee teidän muiden kiukut :LOL:

Me kaikki varmasti koetaan vaikka millaisia hulluja tunteita tässä vauvaprojektissamme. ja kaikki tunteet on sallittuja! ja jos nämä kärsimykset joskus pieneksi nyytiksi :heart: muuttuvat, tulee uusia tuskia ihan varmasti.... joten koitetaan purkaa paska tänne virtuaalimaailmaan ja nautitaan edes välillä reaalimaailmasta :)

 
Ajattelin kanssa kommentoida tuota väsyneen äidin valitusta.

Meillä tärppäsi 4.ICSI:stä ja olihan se alku vauvan kanssa aikamoista takkuamista, mutta siitä asiasta pidin tarkkaan huolen etten lapsettomille kavereilleni asiasta valittanut. Riippumatta siitä tiesinkö oliko taustalla tahatonta lapsettomuutta tai ei. Omalla kohdalla se on kuitenkin ollut niin pientä verrattuna lapsettomuuden tuskaan, vauva-aika menee ohi, mutta lapsettomuus välttämättä ei.

Ja mua totisesti kiukuttaa se, että väsynyttä kotiäitiä kaikkialla ymmärretään muttei lapsettomuuden aiheuttamaa kriisiä. Muistan kun Anna-Leena Härkösen käsikirjoittama leffa Onnenmaa tuli elokuvateattereihin niin arvosteluissa jauhettiin että hei, ei se nyt oikeasti noin kamalaa voi olla.

Joka päivä mua surettaa (ja kiukuttaa) se, ettei meidän lapselle sisarusta varmaankaan tule.
 
Mä olen luppiksen kanssa hiukan eri linjoilla. Keskenmeno-helvetin läpikäyneenä (tämä ei suinkaan välttämättä ole ohi, mutta nyt kolmatta yrittäessä vasta yksi km, joten vielä ei voida kierteestä puhua..) olen ehkä siinä mielessä "kasvanut" eri tavalla vanhemmuuteen, etten valita juuri mistää lapsiin liittyvästä. Nuorempi on vajaa puolitoista-vuotias ja hänen vaikean sairastelun vuoksi saamme esim. vammaistukea. Viime yönä heräsin pojan kanssa 7 kertaa välillä 01-06.30 (jolloin herätys) ja silti väsymykse turruttamana ajattelen vain, että tämä risainen puolitoista vuotinen on etuoikeus, jota kaikki eivät saa kokea. Väsymyksen keskellä jaksan aina muistaa, että tässäkin ketjussa moni vaihtaisi osia heti kanssani. Keskenmenot ovat tehneet minusta nöyrä, joskaan ne eivät minua ainakaan ihmisenä ole jalostanut, tehneet katkeruutta vain.
:hug: ketjulaisille! Merkku
 
Ne ylimääräset saa lähtemään kun jättää välin merkkien väliin, esim. ä ) ja : o ;)

Mun täytyy sanoo että ärsyttää vähän sekin että ne jotka kuuluis jo tonne Odotuspuolelle ei siellä malta pysyä (tottakai JOSKUS voi tulla kuulumisia vanhalle porukalle kertoon, ei siinä mitään..), vaan jää tänne roikkuun ja mainostaan joka viestin loppuun kissankokosin kirjaimin monesko rv+pvä on menossa.. :ashamed:
Ja sitten sekin että jos on yrittäny vuoden ja sen aikana on kuitenkin ollu alkaneita raskauksia niin ei mun mielestä periaatteessa oo lapsettomuutta. Ikäviähän keskenmenotkin on, mutta sillon kuitenkin raskaudet on alkanu ihan normaaliajassa, ja siihen on paremmat toiveet jatkossakin kun sellasella joka tosiaan on joutunu jatkuvasti pelkästään pettyyn sen vuoden, ja pisempäänkin..
 
Ahdistaa suunnattomasti tällä hetkellä. PP12 menossa ja testi negatiivinen (herkkä testi) huomenna verikoe missä saan kuulla että hcg alle1. Pakkasessa enää yksi yritys ja sitten se on loppu. Takana 6 vuotta ja 3xIUI,3xIVF omilla soluilla ja 1 tuoresiirto ja kaksi PAS:ia luovutetuilla munasoluilla. Tuloksena yksi kemiallinen raskaus viime kierroksella. Jo ajatus siitä, että ei saa biologista lasta oli kovan työstämisen takana, mutta että edes noilla luovutetuilla soluilla ei onnistuta. Tuntuu lähes ylitsepääsemättömältä.
Ja mitään selvää syytä ei ole löytynyt. Mulla on paha endo ja miehellä heikohkot simpat, mutta luomuraskuskaan ei pitäis olla teoriassa mahdoton. Mitä nyt mun muniksista ei tiedä mitä ne oikein on mutta on sitten munkin muniksista saatu 1 TOP alkiokin.
Mutta niinhän se tietty on, että sollion jos multa irtois priimamunis niin ukon simpat jää kiertään kehää eikä pääse perille ja sitten taas toisin päin.

Ja työpaikalla on yksi raskaana oleva joka posket lommolla vetää nikotiinia. Ärsyttää, että voi myrkyttää omaa lastaan.

Ahdistus on suuri, mutta tää helpotti hiukan
 
Tänään mua ärsyttää se, etten tiedä kuinka moniin hoitoihin meillä on rahaa. Ärsyttää se, kun ihmiset hokee, että uutta yritystä vaan (tuulimunaraskaus keskeytettiin ja vuodan edelleen kuin seula) hyvähän niiden on sanoa, kun eivät tiedä meidän kalliista hoidoistamme. Uusi yritys kun maksaa 500 eurosta 3000 euroon. Ärsyttää myös tämä vuoto, eikö se lopu ikinä, haluaisin jo normaalikiertoni takaisin.

Ärsyttää, että toisinaan tunnen itseni vain puolittain naiseksi, kun raskauskaan ei onnistu. Ärsyttää, etten tiedä tuleeko minusta ikinä äitiä. Ärsyttää, että rinnat ei pienene normaaleiksi, vaikka raskaus päättyi jo ajat sitten. Ärsyttää että ihmiset säälii - mä en haluais olla mikään raukka, joka ei onnistu maailman luonnollisimmassa asiassa. Ärsyttää, että en tiedä heitänkö tuhannet eurot kankkulan kaivoon, jos me ei hoidoista huolimatta saada vauvaa, siinä tapauksessa ärsyttää, etten käyttänyt niitä omaan hyvinvointiini. Ärsyttää, että raskaus ei voi ikinä alkaa yllätyksenä, vaan alla tulee olemaan aina se kauhea hormooni mylläkkä ja pistelyt ja kivut, jos se raskaus joskus alkaakin. Ärsyttää, etten uskalla enää mennä odotus tai kuumeilupuolelle, koska en kestä nähdä niitä viestejä onnellisesta hehkutuksesta.
 
Mua ärsytttää usein se, että mä en oikein "kuulu" mihinkään. Ollaanko me lapsettomia, kun kolmen vuoden aikana on viisi raskautta alkanut ihan luomusti, mutta kaikki menneet alkuunsa kesken? Ei meitä ainakaan kohdella lapsettomina (lääkäritkään), huono-onnisina vain. Se kiukuttaa, ahdistaa ja ärsyttää. Joskus tuntuu, että en saisi tällekään palstalle tulla, kun plussia on saatu tikkuihin. Ja sekin ärsyttää, että jostain syystä pitäisi kuulua jonnekin... :headwall: :headwall:
 

Yhteistyössä