Mulle miesvaltaisella työpaikalla eräs ihan muuten mukava vanhempi mies ilmoitti pikku känässä saunaillassa, että lapsiahan sun pitäis olla tekemässä eikä täällä töissä. Veti vähän sanattomaksi.. En tosiaan aio ikipäivänä kertoa työpaikalla kenellekkään näistä hoidoista!!
Kiukkuketju
- Viestiketjun aloittaja Kukka77
- Ensimmäinen viesti
Kirjoitanpa minäkin ja toivon, ettei minua ristiinnaulittaisi, kun olen vain sekundäärilapseton. Toivon, että minullakin (ja muilla lapsellisilla olisi myös oikein kiukkuun joka aiheutuu lapsettomuudesta)
Noh hiukan taustaa. Meillä on kaksoset, jotka saivat alkunsa hoidoilla reilun kolmen vuoden "harjoittelun" jälkeen. Nyt on taas kohta kolme vuotta harjoiteltu ja sekös ärsyttää.
Kiukuttaa niin suunnattomasti se, että kuulin aikanaan, että selittämättömästi lapseton saattaa kerran raskauduttuaan helposti raskautua uudelleen. Tuohon lauseeseen olen uskonut, että näin myös kävisi meillä. Vaan eipäs ole käynyt. Taivaan Isä on ollut toista mieltä... En tiedä onko meistä uudelleen hoitoja läpikäymään.
Eli minua ärsyttää oma positiivisuus ja itsepetos, uskottelen joka kuukausi itselleni että nyt vaan onnistuu ja tapahtuu ihme! Olen siinä niin hyvä, että kiukuttaa. Kuukautisten aikana vaivun synkkään epätoivoon ja nousen sieltä pilvilinnoihin ovulaatioon mennessä. Ja aina tulen alas korkealta ja kovaa.
Minua kiukuttaa se, että minulla on ainainen vauvakuume, joka ei hellitä millään.
Kiukuttaahan minua myös se, että minulla ei ole "oikeutta" olla ja tuntea olevani oikeasti lapseton, kun olen jo lapsellinen. Lapseton olen kuitenkin, tai raskaudeton, odottamaton, uusia lapsia saamaton...
Mutta ehkä eniten kiukkua aiheuttaa odottavien naisten valitus vaivoista ja voinnista (ymmärrän hyvin että raskaus ei aina ole helppo, tästä omaa kokemusta mutta silti...). Yksi äiti sanoi pahoinvoinnin kourissa toivovansa, ettei vauvaa olisi ollenkaan kun on niiiiin huono olo! Ja huomauttasin, että tämä nainen oli myös useita vuosi "tehnyt" lasta. Saivat vauvan kuitenkin luomusti. Jos kerran lapsia haluaa, niin odotus ajan vaivoista voisi jutella hiukan lempeämmin, ainakin minun kuullen. Kiitos!
Toinen suuri kiukun aihe on äitien käytös omia lapsiaan kohtaan. Äidit ovat välillä niin törkeitä lapsiaan kohtaan, että huhuhuhuh! Mutta samalla vaativat lapsiaan olemaan enkeleitä!!
Noh hiukan taustaa. Meillä on kaksoset, jotka saivat alkunsa hoidoilla reilun kolmen vuoden "harjoittelun" jälkeen. Nyt on taas kohta kolme vuotta harjoiteltu ja sekös ärsyttää.
Kiukuttaa niin suunnattomasti se, että kuulin aikanaan, että selittämättömästi lapseton saattaa kerran raskauduttuaan helposti raskautua uudelleen. Tuohon lauseeseen olen uskonut, että näin myös kävisi meillä. Vaan eipäs ole käynyt. Taivaan Isä on ollut toista mieltä... En tiedä onko meistä uudelleen hoitoja läpikäymään.
Eli minua ärsyttää oma positiivisuus ja itsepetos, uskottelen joka kuukausi itselleni että nyt vaan onnistuu ja tapahtuu ihme! Olen siinä niin hyvä, että kiukuttaa. Kuukautisten aikana vaivun synkkään epätoivoon ja nousen sieltä pilvilinnoihin ovulaatioon mennessä. Ja aina tulen alas korkealta ja kovaa.
Minua kiukuttaa se, että minulla on ainainen vauvakuume, joka ei hellitä millään.
Kiukuttaahan minua myös se, että minulla ei ole "oikeutta" olla ja tuntea olevani oikeasti lapseton, kun olen jo lapsellinen. Lapseton olen kuitenkin, tai raskaudeton, odottamaton, uusia lapsia saamaton...
Mutta ehkä eniten kiukkua aiheuttaa odottavien naisten valitus vaivoista ja voinnista (ymmärrän hyvin että raskaus ei aina ole helppo, tästä omaa kokemusta mutta silti...). Yksi äiti sanoi pahoinvoinnin kourissa toivovansa, ettei vauvaa olisi ollenkaan kun on niiiiin huono olo! Ja huomauttasin, että tämä nainen oli myös useita vuosi "tehnyt" lasta. Saivat vauvan kuitenkin luomusti. Jos kerran lapsia haluaa, niin odotus ajan vaivoista voisi jutella hiukan lempeämmin, ainakin minun kuullen. Kiitos!
Toinen suuri kiukun aihe on äitien käytös omia lapsiaan kohtaan. Äidit ovat välillä niin törkeitä lapsiaan kohtaan, että huhuhuhuh! Mutta samalla vaativat lapsiaan olemaan enkeleitä!!
AARRGGH miten loistava ketju! Kiitos! Allekirjoitan kaiken yllä olevan.
Itteeni raivostuttaa kaikista eniten ne yltiöposiiviset kommentit stressin pois jättämisestä ja "ihmeitä aina tapahtuu" -lauseet. Tarvitaan kai neitseellinen sikiäminen, kun toinen tuuba on tukossa ja lääkeavusteiset ovulaatiot tapahtuu vaan sillä tukkeutuneella puolella! Joskus oon kyllä laukassu tuonkin päin naamaa niille tietämättömille selkään taputtelijoille, joilta mopo karkaa käsistä.
Ja entäs ne "ainahan työ voitte adoptoida" -heitot???? |O Voi Venäjä! Kun ei voida! Ihan ku se adoptio ois joku lapsiautomaatti!! Ei se kaikkiin parisuhteisiin sovi. Ei olla edes naimisissa - johon tietysti tulee vakiokommentti, että eihän se vaadi kuin maistraatissa käynnin. Miks meidän pitäs vaan marssia maistraattiin pikavihkimiseen työpäivän jälkeen?? Tai sit sanotaan, että voihan nainen adoptoida yksin. Että aha - pitäisi jättää mies, jota rakastan ja yrittää adoptoida yksin.
Suututtaa ihmiset, jotka arvostelee toisia sen mukaan onko niillä lapsia vai ei. "Hyvähän teidän on, kun voitte tulla ja mennä miten lystää. Kunhan teette lapsia, niin tiedätte mitä elämä oikeesti on". Tai "Lapsen saatuaan sitä vasta kasvaa aikuiseksi!". Miekö sitten olen ikuinen teini, eikä miusta vastuullista aikuista tulekaan??
Kiukuttaa, kun oon niin heikko, etten kestä tätä lapsettomuusasiaa. Miks annan jo puoliks periksi ja yritän totuttautua ajatukseen, ettei miusta koskaan tule äitiä? Miks yritän sopeutua, tiedänkö alitajuisesti ettei tästä koskaan tule mitään? Yritänkö turhaan? Miksi miulle on annettu äidin sydän ja mieli, muttei lasta? :'(
Kiukun lisäksi surettaa, kun mies on täysin neutraali koko asian suhteen. Toivoo toki parasta miun takia ja on huolissaan miun jaksamisesta, mutta pohjimmiltaan hällä ei ole tavallaan mitään suhdetta tähän lapsettomaksi jäämiseen, koska hänellä itsellään on jo yksi lapsi. Ymmärrettävää siis, ettei hänellä ole samanlaista poltetta asian suhteen. Joskus aikoinaan kuvittelin, että meidän rakkaus saa hänetkin haluamaan yhteistä lasta yhtä palavasti kuin itse haluaisin meistä perheen. Kuinka tyhmä sitä onkaan, kun itseään huiputtaa vuodesta toiseen? Pelkään syyllistäväni häntä jossain vaiheessa, kun ei lähdetty hoitoihin jo vuosia sitten.
Ja kaiken huipuksi! Pelkään, että jos joskus jotakin kautta saan kauan kaivatun lapsen, niin entä jos en jaksakaan tarpeeks hyvin? Syyllistän itteeni jo valmiiks, koska kun on kauan toivonut, niin sitten ei saisi valittaa väsymystä, neuvottomuutta, jaksamista, kurkkua myöten täynnä olemista. Sit tarvii olla täydellinen vanhempi (aina jaksava, iloinen, kärsivällinen..), kun on tätä unelmaa niin suurella vaivalla yrittänyt saavuttaa ja vielä ääneenkin siitä puhunut, että mie haluun lapsen, mie haluun perheen, miulla on tyhjä syli.
Ahdistaa, kun ei ole ketään, joka olisi samassa tilanteessa ja jonka kanssa voisin jutella kasvotusten. Onneksi täällä palstalla voi purkaa tuntoja ja tilanteita! :hug:
Tulipa tästä nyt melkoinen sekoitus kiukkua, pelkoa, surua, epävarmuutta ja toivoa. Mutta kyllä helpotti, kun sain nämä sanottua! Kiitos! :heart:
Itteeni raivostuttaa kaikista eniten ne yltiöposiiviset kommentit stressin pois jättämisestä ja "ihmeitä aina tapahtuu" -lauseet. Tarvitaan kai neitseellinen sikiäminen, kun toinen tuuba on tukossa ja lääkeavusteiset ovulaatiot tapahtuu vaan sillä tukkeutuneella puolella! Joskus oon kyllä laukassu tuonkin päin naamaa niille tietämättömille selkään taputtelijoille, joilta mopo karkaa käsistä.
Ja entäs ne "ainahan työ voitte adoptoida" -heitot???? |O Voi Venäjä! Kun ei voida! Ihan ku se adoptio ois joku lapsiautomaatti!! Ei se kaikkiin parisuhteisiin sovi. Ei olla edes naimisissa - johon tietysti tulee vakiokommentti, että eihän se vaadi kuin maistraatissa käynnin. Miks meidän pitäs vaan marssia maistraattiin pikavihkimiseen työpäivän jälkeen?? Tai sit sanotaan, että voihan nainen adoptoida yksin. Että aha - pitäisi jättää mies, jota rakastan ja yrittää adoptoida yksin.
Suututtaa ihmiset, jotka arvostelee toisia sen mukaan onko niillä lapsia vai ei. "Hyvähän teidän on, kun voitte tulla ja mennä miten lystää. Kunhan teette lapsia, niin tiedätte mitä elämä oikeesti on". Tai "Lapsen saatuaan sitä vasta kasvaa aikuiseksi!". Miekö sitten olen ikuinen teini, eikä miusta vastuullista aikuista tulekaan??
Kiukuttaa, kun oon niin heikko, etten kestä tätä lapsettomuusasiaa. Miks annan jo puoliks periksi ja yritän totuttautua ajatukseen, ettei miusta koskaan tule äitiä? Miks yritän sopeutua, tiedänkö alitajuisesti ettei tästä koskaan tule mitään? Yritänkö turhaan? Miksi miulle on annettu äidin sydän ja mieli, muttei lasta? :'(
Kiukun lisäksi surettaa, kun mies on täysin neutraali koko asian suhteen. Toivoo toki parasta miun takia ja on huolissaan miun jaksamisesta, mutta pohjimmiltaan hällä ei ole tavallaan mitään suhdetta tähän lapsettomaksi jäämiseen, koska hänellä itsellään on jo yksi lapsi. Ymmärrettävää siis, ettei hänellä ole samanlaista poltetta asian suhteen. Joskus aikoinaan kuvittelin, että meidän rakkaus saa hänetkin haluamaan yhteistä lasta yhtä palavasti kuin itse haluaisin meistä perheen. Kuinka tyhmä sitä onkaan, kun itseään huiputtaa vuodesta toiseen? Pelkään syyllistäväni häntä jossain vaiheessa, kun ei lähdetty hoitoihin jo vuosia sitten.
Ja kaiken huipuksi! Pelkään, että jos joskus jotakin kautta saan kauan kaivatun lapsen, niin entä jos en jaksakaan tarpeeks hyvin? Syyllistän itteeni jo valmiiks, koska kun on kauan toivonut, niin sitten ei saisi valittaa väsymystä, neuvottomuutta, jaksamista, kurkkua myöten täynnä olemista. Sit tarvii olla täydellinen vanhempi (aina jaksava, iloinen, kärsivällinen..), kun on tätä unelmaa niin suurella vaivalla yrittänyt saavuttaa ja vielä ääneenkin siitä puhunut, että mie haluun lapsen, mie haluun perheen, miulla on tyhjä syli.
Ahdistaa, kun ei ole ketään, joka olisi samassa tilanteessa ja jonka kanssa voisin jutella kasvotusten. Onneksi täällä palstalla voi purkaa tuntoja ja tilanteita! :hug:
Tulipa tästä nyt melkoinen sekoitus kiukkua, pelkoa, surua, epävarmuutta ja toivoa. Mutta kyllä helpotti, kun sain nämä sanottua! Kiitos! :heart:
Ei olla miehen kanssa edes avoliitossa (monien maiden kriteereissä avo/aviol. 5v). En tiedä otetaanko tälläkään hetkellä yksinäisiltä uusia hakemuksia, ja vaikka ottaiskin niin taitas tyssätä sekin mun työttömyyteen (toisen paristakin oltava töissä ).. Ja jos hoitohommat on kesken niin ei oteta adoptiojonoon samaan aikaan, näin oon käsittäny.Alkuperäinen kirjoittaja Merikeiju:
Ainakaan avoparit ei voi adoptoida vaan naimisissa olevat tai ihan yksin asuvat. Siis pitäis valita mies vai vuosien adoptiojono... Ja pelkän adoptiomahdollisuuden takia ei kai oikein naimisiin moni viitsi mennä.
Voi sitronella, mulla on niin samanlaisia ajatuksia sun kanssa tai siis kaikkihan me samoja asioita täällä kelaillaan tahoillamme. On helpottavaa huomata, että ei ole ainoa kenellä on aina välillä koko maailma päin p...tä
Voi sitronella, mulla on niin samanlaisia ajatuksia sun kanssa tai siis kaikkihan me samoja asioita täällä kelaillaan tahoillamme. On helpottavaa huomata, että ei ole ainoa kenellä on aina välillä koko maailma päin p...tä
Sitronella: Just tuota mäkin olen miettinyt, että mitäs sitten, jos se vauva-arki ei olekaan sellaista auvoa (niinkuin luultavasti ei ole)?? Eihän mulla ole oikeutta valittaa väsymystä, tai koliikkivauvaa, tai imetyksen epäonnistumista, kun lapsi on niin toivottu ja "väen vängällä" tehty! :ashamed: Tuntuu, että kaikki "normaalin" äitiyden ilot ja surut on riistetty tämän lapsettomuuden myötä jo etukäteen.
Niin ja eniten itsessäni kiukuttaa se, että pitää hemmetti VIELÄKIN käydä tuolla vauvakuume-puolella lukemassa niitä ärsyttäviä esikkopinoja, joissa kaikki haamuilee ja plussaa yk 3:lla! :kieh: Miksi, oi miksi, synnyin masokistiksi? |O (Oho, runoutta!)
Sama asia ärsyttää myös itsessäni. Olen heikko. Käyn jo nyt terapiassa, vaikka vasta ovulaationinduktiot käynnissä. :ashamed: No okei, on tässä vuoden aikana tapahtunut paljon muutakin kuin vain lapsettomuus, mutta silti. Tuntuu, että olen ihan nolla, totaalinen epäonnistuja, joka ansaitsee lapsettomuuden.Alkuperäinen kirjoittaja Sitronella:
Niin ja eniten itsessäni kiukuttaa se, että pitää hemmetti VIELÄKIN käydä tuolla vauvakuume-puolella lukemassa niitä ärsyttäviä esikkopinoja, joissa kaikki haamuilee ja plussaa yk 3:lla! :kieh: Miksi, oi miksi, synnyin masokistiksi? |O (Oho, runoutta!)
Joo, tosta adoptioasiasta olisi mullakin asiaa. Me voimme tottakai yrittaa adoptoida jos hoidoista ei tule mitaan. Mutta kuka sen lapsettomalle vaihtoehdoksi antaa, saisi olla mun puolesta hiljaa. Jos tassa lapsettomuuden tuskassa ensin rahansa ja vuosia menettaa ja elaa ainaisessa tuskassa, miten kukaan voi kuvitella etta adoptio olisi helppo siihin paalle. Sama vuosien ja tuhansien eurojen ruljanssi, jossa ei varmuutta ole etta lasta saa. Sita ei kylla toivoisi vihamiehellekaan. No, kylla meidan omalla kohdalla varmaan adoption lapikin taistellaan, kun me ollaan miehen kanssa paatetty etta joku lapsi meille jostain tulee joskus rakastettavaksi. Tiedetaan etta adoptiokaan ei valttamatta onnistu, mutta toivotaan vaikka sitten kasvattilasta. Eli joltain tasta ongelmasta karsimattomalta kaverilta siis adoption ehdotus on kylla niin tahdotonta etta ei muuta voi sanoa.
Ma olen myos heikko. Sen myonnan. Arsyttaa olla itkupilli harva se paiva, rypea mudassa ja kiroilla! Terapiaa mietin ja aion menna jos taa tasta pahenee. En kylla uskalla laittaa terapiakuluja sairausvakuutukseen kun pelkaan sen joskus vaikuttavan adoptioprosessiin.
Arsyttaa kun kaikki paivat menee vaan tan asian miettimiseen! Arsyttaa kun kaverihin suhde karsii kun ne ei ymmarra! Ei oo vauvaa, ei oo ikina plussaa ollutkaan, nakymat huonot hoidoista, ottaa pattiin, seksielama karsii. Onneksi mies on aivan ihana ja pienta toivoa on lapsesta joskus jollain tavalla. Ei muuta kuin huomenna taas kourakaupalla laaketta ottamaan ja uuteen koitokseen!
Ma olen myos heikko. Sen myonnan. Arsyttaa olla itkupilli harva se paiva, rypea mudassa ja kiroilla! Terapiaa mietin ja aion menna jos taa tasta pahenee. En kylla uskalla laittaa terapiakuluja sairausvakuutukseen kun pelkaan sen joskus vaikuttavan adoptioprosessiin.
Arsyttaa kun kaikki paivat menee vaan tan asian miettimiseen! Arsyttaa kun kaverihin suhde karsii kun ne ei ymmarra! Ei oo vauvaa, ei oo ikina plussaa ollutkaan, nakymat huonot hoidoista, ottaa pattiin, seksielama karsii. Onneksi mies on aivan ihana ja pienta toivoa on lapsesta joskus jollain tavalla. Ei muuta kuin huomenna taas kourakaupalla laaketta ottamaan ja uuteen koitokseen!
Tämä ketju on kyllä parasta terapiaa mihin olen pitkästä aikaa törmännyt. Niin mahtavaa huomata etten ole yksin näiden kaikkien ajatusteni, ahdistusten ja kiukkujen kanssa. Varmaan kaikki mahdolliset kiukun aiheet on tässä ketjussa jo mainittu, mutta Amodinin kirjoitus sai kyyneleet silmiin, niin on samanlainen tilanne itsellä päällä kuin se "7kk kuukaudella raskaana oleva kaveri" -kertomus.
Minun hyvä, toisella paikkakunnalla asuva ystäväni (tunnettu toisemme 26 vuotta) on kuulemma raskaana, mutta yllätysyllätys hän ei ole maininnut mitään minulle kaikkien 2 viikon välein toistuvien puhelinkeskustelujemme aikana. Raskaus on pitkällä koska mieheni oli nähnyt hänet ohimennen ja tuli kotiin ihmetellen miksei ystäväni ole kertonut minulle mitään raskaudestaan?? Minä olin ihan puulla päähän lyöty, olinhan juuri edellisenä päivänä keskustellut ystäväni kanssa... Äitiäni ystäväni oli myös nähnyt ja kieltänyt häntä kertomasta raskaudestaan minulle. Ymmärrän ajatuksen siitä että hän haluaa kertoa asian minulle henkilökohtaisesti, mutta ajatus siitä että hän olisi tullut minua ovelle vastaan maha pystyssä, tuntuu kyllä niin ikävältä, ahdistavalta ja pelottavalta että oikein kuvottaa. Kunnon isku vasten kasvoja ihmiselle joka on kamppaillut vuosikaudet lapsettomuuden kanssa... (Ja hän on itse tuntenut nykyisen miehensä hieman yli vuoden päivät. Elämä on...)
No, tarkoituksena olisi tavata kyseinen ystävä samana päivänä kuin kutakuinkin itse saan tietää onnistuuko oma inssi vai ei... Minua ahdistaa tilanne aivan mielettömästi, koska tiedän että jos itse koen jälleen suuren pettymyksen, voi tilanne olla erittäin ikävä minulle. Tarvitsisin vähintään päivän pari kootakseni itseni kasaan, nyt valitettavasti kaikki vaan osuu taas samalle päivälle.
Sori tämä sekava kirjoitus, sepustan tätä kiireessä työpaikalla ja muutenkin ajatukset ovat yhtä hullunmyllyä, yoivottavasti joku ymmärtää jotain tästä...
Minun hyvä, toisella paikkakunnalla asuva ystäväni (tunnettu toisemme 26 vuotta) on kuulemma raskaana, mutta yllätysyllätys hän ei ole maininnut mitään minulle kaikkien 2 viikon välein toistuvien puhelinkeskustelujemme aikana. Raskaus on pitkällä koska mieheni oli nähnyt hänet ohimennen ja tuli kotiin ihmetellen miksei ystäväni ole kertonut minulle mitään raskaudestaan?? Minä olin ihan puulla päähän lyöty, olinhan juuri edellisenä päivänä keskustellut ystäväni kanssa... Äitiäni ystäväni oli myös nähnyt ja kieltänyt häntä kertomasta raskaudestaan minulle. Ymmärrän ajatuksen siitä että hän haluaa kertoa asian minulle henkilökohtaisesti, mutta ajatus siitä että hän olisi tullut minua ovelle vastaan maha pystyssä, tuntuu kyllä niin ikävältä, ahdistavalta ja pelottavalta että oikein kuvottaa. Kunnon isku vasten kasvoja ihmiselle joka on kamppaillut vuosikaudet lapsettomuuden kanssa... (Ja hän on itse tuntenut nykyisen miehensä hieman yli vuoden päivät. Elämä on...)
No, tarkoituksena olisi tavata kyseinen ystävä samana päivänä kuin kutakuinkin itse saan tietää onnistuuko oma inssi vai ei... Minua ahdistaa tilanne aivan mielettömästi, koska tiedän että jos itse koen jälleen suuren pettymyksen, voi tilanne olla erittäin ikävä minulle. Tarvitsisin vähintään päivän pari kootakseni itseni kasaan, nyt valitettavasti kaikki vaan osuu taas samalle päivälle.
Sori tämä sekava kirjoitus, sepustan tätä kiireessä työpaikalla ja muutenkin ajatukset ovat yhtä hullunmyllyä, yoivottavasti joku ymmärtää jotain tästä...
Amodini sinäkö se olit? Muistan lukeneeni tuon jutun aiemmin, missä kerroit kun mies räjähti sukulaisilleen. Silloin nauroin ja itkin samaan aikaan, niin tuttua, niin tuttua. Suunnitelin lainaavani kommenttia tarvitessa.
Minua kiukuttaa ihmisten tunkeilevaisuus. Olen ammatissa jossa joudun usein samojen ihmisten kanssa tekemisiin. Eräs ihana vanhempi nainen kerran sanoi "Kyllä sinunkin pitäisi tehdä lapsia, sinusta tulisi hyvä äiti kun olet niin mukava". Oli siinä itkussa pidättelemistä, mutta tilanteesta ei voinut poistua. Prkl kun niitä nimenomaan tehdään koko ajan!
Siskollani -ei tiennyt tuolloin hoidoista- on kolme lasta, ja he asuvat kaukana vanhemmistani. Olivat kylässä, ja vanhempieni tuttavat tulivat käymään. Siskolla oli hermot kireällä ja kuulin "Tekisit sinäkin Oisku lapsia niin meidän ei tarvitsisi aina esitellä omiamme!" :'(
Eniten minua kiukuttaa se, että vaikka minulla on nyt lapsi, niin olen edelleen jollain tasolla lapseton. Kiukuttaa edelleen että ihmiset tulevat raskaaksi tuosta vaan naps, eivätkä mitenkään pysty ymmärtämään että kaikilla niin ei tapahdu. Kiukuttaa kun pelkään että emme saa pikkukakkosta.
Kiukuttaa että minua ei saisi kiukuttaa, niinkuin Kyllä Korpeekin sanoi, meillähän on jo lapsi, emme ole virallisesti lapsettomia. Inhoan itseäni kun minua kiukuttaa. :ashamed:
Minua kiukuttaa ihmisten tunkeilevaisuus. Olen ammatissa jossa joudun usein samojen ihmisten kanssa tekemisiin. Eräs ihana vanhempi nainen kerran sanoi "Kyllä sinunkin pitäisi tehdä lapsia, sinusta tulisi hyvä äiti kun olet niin mukava". Oli siinä itkussa pidättelemistä, mutta tilanteesta ei voinut poistua. Prkl kun niitä nimenomaan tehdään koko ajan!
Siskollani -ei tiennyt tuolloin hoidoista- on kolme lasta, ja he asuvat kaukana vanhemmistani. Olivat kylässä, ja vanhempieni tuttavat tulivat käymään. Siskolla oli hermot kireällä ja kuulin "Tekisit sinäkin Oisku lapsia niin meidän ei tarvitsisi aina esitellä omiamme!" :'(
Eniten minua kiukuttaa se, että vaikka minulla on nyt lapsi, niin olen edelleen jollain tasolla lapseton. Kiukuttaa edelleen että ihmiset tulevat raskaaksi tuosta vaan naps, eivätkä mitenkään pysty ymmärtämään että kaikilla niin ei tapahdu. Kiukuttaa kun pelkään että emme saa pikkukakkosta.
Kiukuttaa että minua ei saisi kiukuttaa, niinkuin Kyllä Korpeekin sanoi, meillähän on jo lapsi, emme ole virallisesti lapsettomia. Inhoan itseäni kun minua kiukuttaa. :ashamed:
Amodini, reipasta toimintaa mieheltäsi!
Minustakin adoption suositteleminen noin liukuhihnalta lapsettomuuslääkkeeksi on vähintään kyseenalaista (ja kertoo, ettei suosittelija tiedä adoptiosta mitään). Adoptiovanhemmilta vaaditaan niin toisenlaisia asioita kuin biovanhemmilta - eihän biosti vanhemmiksi haluavilta vaadita muuta kuin sukusoluja... ja rahaa maksaa mahdolliset lapsettomuushoidot, tietenkin.
Adoptiovanhempien pitää nimenomaan haluta adoptoida ja ottaa vastaan lapsi, joka terveenäkin on yleensä tavalla tai toisella erityistarpeinen. Parisuhde- ja perheasioiden ynnä fyysisen ja psyykkisen terveyden täytyy olla priimakunnossa, talouden vakaa. Tarvitaan kykyä tukea lapsen erilaista identiteettiä, kykyä handlata mahdollinen rasismin kohtaaminen, omata sosiaalityöntekijän mielestä oikeat arvot ja asenteet... Pitää pystyä elämään koko loppuelämä sen kanssa, että oma lapsi erottuu joka paikassa ulkonäkönsä vuoksi (jos siis kv-adoptiosta puhutaan ). Jo ennen kuin lapsen saaminen on lähelläkään, täytyy vakuuttaa ennestään tuntematon neuvonnan antaja siitä, että kaikki nämä asiat ovat hyvin, eli täytyy päästää vieras ihminen näkemään omat ja parisuhteeseen kuuluvat intiimeimmätkin asiat läheltä ja arvioimaan niitä.
Uskon, että moni lasta kaipaava perhe tai pariskunta olisi halutessaan adoptioainesta, mutta ei se silti kaikille sovi. Biolapsi ei ole sama asia kuin adoptiolapsi (enkä sano tätä arvottaen). Itse toivon, että mikäli hoidot eivät onnistu, meidät kelpuutettaisiin adoptiovanhemmiksi ja saisimme lapsen sitä kautta. Adoptiolapsi olisi varmasti maailman toivotuin lapsi meille. Olen kuitenkin tietoinen siitä, kuinka erilainen prosessi adoptio on verrattuna bioyritykseen, hoitoihinkaan, ja sen vuoksi näen punaista aina kun kuulen jonkun ehdottavan adoptiota helpoksi lääkkeeksi biolapsettomuuteen.
Ugh, olen puhunut.
(Tämä ei siis ole saarna sinulle, Merikeiju - tiedät varmasti jo kaiken tämän ja enemänkin... Tsemppiä neuvontaan sinulle!)
Minustakin adoption suositteleminen noin liukuhihnalta lapsettomuuslääkkeeksi on vähintään kyseenalaista (ja kertoo, ettei suosittelija tiedä adoptiosta mitään). Adoptiovanhemmilta vaaditaan niin toisenlaisia asioita kuin biovanhemmilta - eihän biosti vanhemmiksi haluavilta vaadita muuta kuin sukusoluja... ja rahaa maksaa mahdolliset lapsettomuushoidot, tietenkin.
Adoptiovanhempien pitää nimenomaan haluta adoptoida ja ottaa vastaan lapsi, joka terveenäkin on yleensä tavalla tai toisella erityistarpeinen. Parisuhde- ja perheasioiden ynnä fyysisen ja psyykkisen terveyden täytyy olla priimakunnossa, talouden vakaa. Tarvitaan kykyä tukea lapsen erilaista identiteettiä, kykyä handlata mahdollinen rasismin kohtaaminen, omata sosiaalityöntekijän mielestä oikeat arvot ja asenteet... Pitää pystyä elämään koko loppuelämä sen kanssa, että oma lapsi erottuu joka paikassa ulkonäkönsä vuoksi (jos siis kv-adoptiosta puhutaan ). Jo ennen kuin lapsen saaminen on lähelläkään, täytyy vakuuttaa ennestään tuntematon neuvonnan antaja siitä, että kaikki nämä asiat ovat hyvin, eli täytyy päästää vieras ihminen näkemään omat ja parisuhteeseen kuuluvat intiimeimmätkin asiat läheltä ja arvioimaan niitä.
Uskon, että moni lasta kaipaava perhe tai pariskunta olisi halutessaan adoptioainesta, mutta ei se silti kaikille sovi. Biolapsi ei ole sama asia kuin adoptiolapsi (enkä sano tätä arvottaen). Itse toivon, että mikäli hoidot eivät onnistu, meidät kelpuutettaisiin adoptiovanhemmiksi ja saisimme lapsen sitä kautta. Adoptiolapsi olisi varmasti maailman toivotuin lapsi meille. Olen kuitenkin tietoinen siitä, kuinka erilainen prosessi adoptio on verrattuna bioyritykseen, hoitoihinkaan, ja sen vuoksi näen punaista aina kun kuulen jonkun ehdottavan adoptiota helpoksi lääkkeeksi biolapsettomuuteen.
Ugh, olen puhunut.
(Tämä ei siis ole saarna sinulle, Merikeiju - tiedät varmasti jo kaiken tämän ja enemänkin... Tsemppiä neuvontaan sinulle!)
Hyviä tarinoita!
Tänä aamuna pitkästä aikaa alkoi kiukuttamaan lapsettomuus, kun luin uutisista, että naisopiskelijoita kannustetaan hankkiutumaan raskaaksi mm. tenttien välissä. Olisi kiva olla se tottelevainen ja kunnollinen, hyvien arvosanojen naisopiskelija, ja olla nyt vaikka ennen joulun tehtäväpalautuksia raskaana. Mutta kun ei niin vaan onnistu ja siitä tulee epäonnistunut olo ja kiukku.
Kaksi vuotta tärkeää opiskeluaikaa mennyt tähän hoitorumbaan, mikä ei ole ollut opintojen laadun kannalta ihan paras juttu. ÄRSYTTÄÄ.
Me ollaan muuten myös ilmoittauduttu adoptiojonoon keväällä. Hauluaisin kuitenkin tehdä vielä yhden IVFn ennen neuvontaan pääsyä, mutta taitaa mennä aika tiukoille. Päästään aloittamaan vasta tammikuun puolenvälin jälkeen, lapan jälkeen. Nyt toivon siis, että jonot neuvontaan olisivat vähän pidemmät kuin 8kk.
Tsemppiä kaikille!
Tänä aamuna pitkästä aikaa alkoi kiukuttamaan lapsettomuus, kun luin uutisista, että naisopiskelijoita kannustetaan hankkiutumaan raskaaksi mm. tenttien välissä. Olisi kiva olla se tottelevainen ja kunnollinen, hyvien arvosanojen naisopiskelija, ja olla nyt vaikka ennen joulun tehtäväpalautuksia raskaana. Mutta kun ei niin vaan onnistu ja siitä tulee epäonnistunut olo ja kiukku.
Kaksi vuotta tärkeää opiskeluaikaa mennyt tähän hoitorumbaan, mikä ei ole ollut opintojen laadun kannalta ihan paras juttu. ÄRSYTTÄÄ.
Me ollaan muuten myös ilmoittauduttu adoptiojonoon keväällä. Hauluaisin kuitenkin tehdä vielä yhden IVFn ennen neuvontaan pääsyä, mutta taitaa mennä aika tiukoille. Päästään aloittamaan vasta tammikuun puolenvälin jälkeen, lapan jälkeen. Nyt toivon siis, että jonot neuvontaan olisivat vähän pidemmät kuin 8kk.
Tsemppiä kaikille!
Minua eivät muiden raskaudet kiukuta, ennemminkin olen itsekseni surullinen siitä, että minä en ole omaa lasta saanut. Sitten taas näistä "tulin raskaaksi yhdenillanjutulle" tai teiniraskausjutuista tulee lähinnä sellainen epäreilua-olo. Silti en koe itseäni "jumalanhylkäämäksi" tms, monella on asiat paljon minua huonommin, omassa elämässä on moni asia hyvin, vaikka tyhjä syli sattuukin sydämeen.
Toisten raskauden vaivoista ja lapsista valittamiset taas... no, jokaiselle se oma elämä ja sen asiat on se päällimäisin ja akuutein asia. Minäkin valitan monesta asiasta, josta ei tarkemmin ajateltuna olisi mitään syytä valittaa.
Toisten raskauden vaivoista ja lapsista valittamiset taas... no, jokaiselle se oma elämä ja sen asiat on se päällimäisin ja akuutein asia. Minäkin valitan monesta asiasta, josta ei tarkemmin ajateltuna olisi mitään syytä valittaa.
Vielä vähän omaa napaa ja yleisiä kiukun aiheita.
Muo kiukuttaa että oma äitini lohduttaa minua sillä että hänelläkin meni minun saamisessaan viisi vuotta... Ihan kuin tieto siitä helpottaisi tilannettani jotenkin, ahdistaa vain enemmän. Hän myös aina muistuttaa meitä siitä että "meillä on vaan joku stressi", eli jos ei stressattaisi niin kyllä se lapsi sieltä tulisi...
Muo kiukuttaa myös työkaveri joka kertoi toisesta raskaudestaan ja lisäsi samaan hengenvetoon että: "niin kun teilläkin on niitä koiria, nehän on teidän lapsia". Tämä suututtaa aina vaan, vaikka tapahtumasta on jo varmaan puoli vuotta... :/ Ja kun oikeasti koirat on meille harrastusvälineitä, eivät todellakaan mitään lapsen korvikkeita.
Muo kiukutta että jouduimme viime kesänä ainoana lapsettomana pariskuntana pihatalkoisiin, joissa oli kolme vahingossa raskautunutta naista. Siellä sitten purin huulta ja nieleskelin itkua kun muut väänsivät vitsiä ehkäisyn pettämisestä...
Muo myös kiukuttaa tätini joka läheisen ihmisen hautajaisissa (siis kuvitelkaa mikä tilanne!) alkoi saarnaamaan mulle siitä että miten minun sukupolveni tekee lapsia niin myöhään ja kun ei ole aikoihin ollut vauvoja suvussa. Samainen ihminen sai oman lapsensa yli nelikymppisenä...
Huh, kyllähän taas helpotti saada purkaa näitä kiukun aiheita!
Muo kiukuttaa että oma äitini lohduttaa minua sillä että hänelläkin meni minun saamisessaan viisi vuotta... Ihan kuin tieto siitä helpottaisi tilannettani jotenkin, ahdistaa vain enemmän. Hän myös aina muistuttaa meitä siitä että "meillä on vaan joku stressi", eli jos ei stressattaisi niin kyllä se lapsi sieltä tulisi...
Muo kiukuttaa myös työkaveri joka kertoi toisesta raskaudestaan ja lisäsi samaan hengenvetoon että: "niin kun teilläkin on niitä koiria, nehän on teidän lapsia". Tämä suututtaa aina vaan, vaikka tapahtumasta on jo varmaan puoli vuotta... :/ Ja kun oikeasti koirat on meille harrastusvälineitä, eivät todellakaan mitään lapsen korvikkeita.
Muo kiukutta että jouduimme viime kesänä ainoana lapsettomana pariskuntana pihatalkoisiin, joissa oli kolme vahingossa raskautunutta naista. Siellä sitten purin huulta ja nieleskelin itkua kun muut väänsivät vitsiä ehkäisyn pettämisestä...
Muo myös kiukuttaa tätini joka läheisen ihmisen hautajaisissa (siis kuvitelkaa mikä tilanne!) alkoi saarnaamaan mulle siitä että miten minun sukupolveni tekee lapsia niin myöhään ja kun ei ole aikoihin ollut vauvoja suvussa. Samainen ihminen sai oman lapsensa yli nelikymppisenä...
Huh, kyllähän taas helpotti saada purkaa näitä kiukun aiheita!
Munkin on nyt pakko tulla tänne purkamaan kiukkuani, tällä hetkellä ärsyttää:
-Että ensimmäinen ICSI -raskaus olikin tuulimuna. Nyt pelkään, että eikö meidän kromosomit sovikaan yhteen.
-Ärsyttää tämä järkyttävä verenuoto, joka tulee ilmeisesti jatkumaan 2 viikkoa. Eikö se riitä, että on kuukautiset, sitten pitää vielä alkanut raskauskin lopettaa, kun oli joku typerä tuulimuna.
-Ärsyttää, että jotkut tulee helpolla raskaaksi, ja hehkuttaa sitä onnea. Muutenkin ärsyttää olla perheiden seurassa ainut lapseton ja ne kamalat kyselyt, että eikös teillä ole yhtään vauvakuume, ja kyllä teillekin vielä vauva tulee, ja sitä miten kaikki on niin ihanaa.
-Ärsyttää äitejen valitus yö-syöttämisestä, väsymyksestä jne. turhasta, kun itse vaihtaisin vaikka joka yön unet 2 tuntiin jos saisin sen vauvan.
-Ärsyttää hoitojen hinnat, ja että muut saa vauvoja ilmaiseksi rakastelun tuloksena.
-Ärsyttää, että kaikki pitää niin laskelmoida, ja että se on sitten sitä jatkuvaa pelkoa ja jännittämistä.
-Ärsyttää, että meille ei oida laittaa kahta alkiota, koska mahdollisuudet raskauteen ovat muka hyvät - ei silti tärppää.
-Ärsyttää, Että nykyään pelkää sitäkin, että vaikka raskaus alkais niin sekään ei riitä, kun ei näytä raskaana pysyttelykään olevan helppoa.
-Ärsyttää, että kun odottaan että on rahaa ja seuraavat kuukautiset mennyt, ja sitten vasta pääsee aloittamaan seuraavan hoitokierroksen, niin tässä välillä ei voi edes kuumeilla, kun vauvaa ei ilman hoitoja saa.
-Ärsyttää niin moni asia. Tällä hetkellä eniten tämä veri, joka tulee mun kohdusta. se pesä jonka lapselleni rakensin, valuu nyt påois perkele. Ja sitä joutuu kestämään joka kerta vessassa käydessään.
-Ärsyttää, että seksiä ei pysty harrastamaan normaalisti melkein koko hoitojen aikana.
-Ärsyttää, että en tiedä tuleeko meistä koskaan äitiä ja isää.
-Ärsyttää kun ihmiset kommentoi mun valituksia jostain asiasta, että "no onneksi sulla ei vielä ole lasta, .. aattele jos sul vielä lapsikin ois siinä... ei voi tietää ennen kuin on omia lapsia ..... lasten kanssa vaan ei voi tollein valittaa/tehdä ... oo onnellinen, että saat nukkua pitkään, eikä tarvii aamulla kiukutella nelivuotiaan kanssa ... no mut aattele, kun meil on vielä lapset siinä lisäksi ... " jne. vaihtaisin koska vaan ihan mitä vaan, että saisin ne lapset, ja mun aamuni ei voisi tästä enää yhtään pahentua ja meille mahtuisi pieneen taloon ihan hyvin vauvakin, vaikka vaihtais kaiken tilan pois.
-Että ensimmäinen ICSI -raskaus olikin tuulimuna. Nyt pelkään, että eikö meidän kromosomit sovikaan yhteen.
-Ärsyttää tämä järkyttävä verenuoto, joka tulee ilmeisesti jatkumaan 2 viikkoa. Eikö se riitä, että on kuukautiset, sitten pitää vielä alkanut raskauskin lopettaa, kun oli joku typerä tuulimuna.
-Ärsyttää, että jotkut tulee helpolla raskaaksi, ja hehkuttaa sitä onnea. Muutenkin ärsyttää olla perheiden seurassa ainut lapseton ja ne kamalat kyselyt, että eikös teillä ole yhtään vauvakuume, ja kyllä teillekin vielä vauva tulee, ja sitä miten kaikki on niin ihanaa.
-Ärsyttää äitejen valitus yö-syöttämisestä, väsymyksestä jne. turhasta, kun itse vaihtaisin vaikka joka yön unet 2 tuntiin jos saisin sen vauvan.
-Ärsyttää hoitojen hinnat, ja että muut saa vauvoja ilmaiseksi rakastelun tuloksena.
-Ärsyttää, että kaikki pitää niin laskelmoida, ja että se on sitten sitä jatkuvaa pelkoa ja jännittämistä.
-Ärsyttää, että meille ei oida laittaa kahta alkiota, koska mahdollisuudet raskauteen ovat muka hyvät - ei silti tärppää.
-Ärsyttää, Että nykyään pelkää sitäkin, että vaikka raskaus alkais niin sekään ei riitä, kun ei näytä raskaana pysyttelykään olevan helppoa.
-Ärsyttää, että kun odottaan että on rahaa ja seuraavat kuukautiset mennyt, ja sitten vasta pääsee aloittamaan seuraavan hoitokierroksen, niin tässä välillä ei voi edes kuumeilla, kun vauvaa ei ilman hoitoja saa.
-Ärsyttää niin moni asia. Tällä hetkellä eniten tämä veri, joka tulee mun kohdusta. se pesä jonka lapselleni rakensin, valuu nyt påois perkele. Ja sitä joutuu kestämään joka kerta vessassa käydessään.
-Ärsyttää, että seksiä ei pysty harrastamaan normaalisti melkein koko hoitojen aikana.
-Ärsyttää, että en tiedä tuleeko meistä koskaan äitiä ja isää.
-Ärsyttää kun ihmiset kommentoi mun valituksia jostain asiasta, että "no onneksi sulla ei vielä ole lasta, .. aattele jos sul vielä lapsikin ois siinä... ei voi tietää ennen kuin on omia lapsia ..... lasten kanssa vaan ei voi tollein valittaa/tehdä ... oo onnellinen, että saat nukkua pitkään, eikä tarvii aamulla kiukutella nelivuotiaan kanssa ... no mut aattele, kun meil on vielä lapset siinä lisäksi ... " jne. vaihtaisin koska vaan ihan mitä vaan, että saisin ne lapset, ja mun aamuni ei voisi tästä enää yhtään pahentua ja meille mahtuisi pieneen taloon ihan hyvin vauvakin, vaikka vaihtais kaiken tilan pois.
Pakko tulla munkin vähän päästämään höyryjä pihalle!
Sainpas taas jälleen kerran tietää, että eräs ystäväni on raskaana! Itseasiassa äitini siitä kertoi ja saatteksi sanoi, että on jo tiennyt siitä jonkin aikaa, muttei ole voinut kertoa minulle kun tietää, että tuntuu pahalta... No ai tuntuuko?! Menin niin sanattomaksi, että pakko oli vain päättää puhelu siihen paikkaan. Tai en sanattomaksi vaan niin helvetin surulliseksi ja väsyneeksi! Kuukaudesta toiseen yks jos toinenkin on tullut kertomaan raskaudestaan ja jopa pyytänyt pitämään peukkuja, että kaikki menis hyvin! Just joo!
Myös minusta on tullut niin katkera, etten aio suostua edes kummiksi kun tiedän, että 2 pyyntöä tulee vähän ajan kuluttua... En varmasti pysty! Sen verran kamalan kateellinen ja surullinen olen. Ihan sama vaikka välit menisi... Oon hirveä ihminen, tiedän!
Sainpas taas jälleen kerran tietää, että eräs ystäväni on raskaana! Itseasiassa äitini siitä kertoi ja saatteksi sanoi, että on jo tiennyt siitä jonkin aikaa, muttei ole voinut kertoa minulle kun tietää, että tuntuu pahalta... No ai tuntuuko?! Menin niin sanattomaksi, että pakko oli vain päättää puhelu siihen paikkaan. Tai en sanattomaksi vaan niin helvetin surulliseksi ja väsyneeksi! Kuukaudesta toiseen yks jos toinenkin on tullut kertomaan raskaudestaan ja jopa pyytänyt pitämään peukkuja, että kaikki menis hyvin! Just joo!
Myös minusta on tullut niin katkera, etten aio suostua edes kummiksi kun tiedän, että 2 pyyntöä tulee vähän ajan kuluttua... En varmasti pysty! Sen verran kamalan kateellinen ja surullinen olen. Ihan sama vaikka välit menisi... Oon hirveä ihminen, tiedän!
MeaMimosa: Et oo ollenkaa hirvee ihminen, kun noin tunnet!!Me kaikki tahattomasti lapsettomat tunnetaan välillä just noin, en oo ainakaa ketään tavannu, jolle ei ois vaikeeta toisten onnen katteleminen sivusta, kun itse on oottanu sitä raskautta pitkään. Eli me ei olla ollenkaan outoja. Normaaleja surun tunteita nää on, niin oon ainaki itselleni selittänyt.
Mulla ihan samoja fiiliksiä, koko ajan vaan kuulee, että kaikki muut lisääntyy ja poksahtelee paitsi me...sitä on niin ulkopuolinen. Tänää mua ärsytti ihan suunnattomasti Linda Lampenius, joka oli Ilta-Lehden lööpissä hehkuttamassa ihanaa odotustaan. Jotenki vaan epäreiluu, että 40v nainen, joka tehnyt 20v vaan "uraansa", ollu joku kymmenen kertaa kihloissa ja sairastanut anoreksiaa ja bulimiaa vuosikymmenten ajan, poksahtaa tasan 9kk satuhäidensä jälkeen. Miksi se vaa toisilta onnistuu, vaikka sen pitäis periaatteessa olla heille vaikeeta!!?? (toisaalta oon ilonen siitä, että lindan esimerkki valaa uskoa syömishäiriöistä kärsineille ja iäkkäämmille, että toivoa vaavista on olemassa). Ittee vaan ärsyttää, että vaikka oon viä reilusti alle 30vee, aina terveellisesti elänyt, irtosuhteita vältellyt jne, jolle raskautumisen pitäis olla helppo nakki, niin oon silti ihan täysin hedelmätön...tuntee ittensä jotenki tosi vajaaksi ja vialliseksi, vaikka tietääki, ettei asia niin ole. Silti tunnen kroppani pettäneen mut, kun se ei tajua tehdä tehtäväänsä ilman pillereitä ja piikkejä: kasvattaa munasolua ja irrottaa sitä.... :'( Tunnen ajoittain itteni paljon vähemmän naiseksi (tai ainaki arvottomammaksi naiseksi) kuin äiti-ystäväni. Olen koulutettu ihminen ja tiedän ajatukseni typeriksi, mutta silti en voi tälle arvottomuuden tunteelle mitään. Kun ystävät imettää, vaihtaa vaippoja, ostaa shoppailureissuilla äitiysvaatteita ja potkuhousuja, jokeltelee pikkuiselleen, suukottaavat itkevää lastaan....niin mä tunnen, ettei mikään mun elämässä (työ, aviopuolisona olo tms) oo mitään sen roolin rinnalla....mäkin haluisin olla äiti, jollekin se rakkain ja tarpeellisin maailmassa (eri tavalla ku sille siipalle...). Mäkin haluan rakastaa, imettää, kylvettää, suukottaa, helliä ja hoivata omaa pikkuista. :'(
Mulla ihan samoja fiiliksiä, koko ajan vaan kuulee, että kaikki muut lisääntyy ja poksahtelee paitsi me...sitä on niin ulkopuolinen. Tänää mua ärsytti ihan suunnattomasti Linda Lampenius, joka oli Ilta-Lehden lööpissä hehkuttamassa ihanaa odotustaan. Jotenki vaan epäreiluu, että 40v nainen, joka tehnyt 20v vaan "uraansa", ollu joku kymmenen kertaa kihloissa ja sairastanut anoreksiaa ja bulimiaa vuosikymmenten ajan, poksahtaa tasan 9kk satuhäidensä jälkeen. Miksi se vaa toisilta onnistuu, vaikka sen pitäis periaatteessa olla heille vaikeeta!!?? (toisaalta oon ilonen siitä, että lindan esimerkki valaa uskoa syömishäiriöistä kärsineille ja iäkkäämmille, että toivoa vaavista on olemassa). Ittee vaan ärsyttää, että vaikka oon viä reilusti alle 30vee, aina terveellisesti elänyt, irtosuhteita vältellyt jne, jolle raskautumisen pitäis olla helppo nakki, niin oon silti ihan täysin hedelmätön...tuntee ittensä jotenki tosi vajaaksi ja vialliseksi, vaikka tietääki, ettei asia niin ole. Silti tunnen kroppani pettäneen mut, kun se ei tajua tehdä tehtäväänsä ilman pillereitä ja piikkejä: kasvattaa munasolua ja irrottaa sitä.... :'( Tunnen ajoittain itteni paljon vähemmän naiseksi (tai ainaki arvottomammaksi naiseksi) kuin äiti-ystäväni. Olen koulutettu ihminen ja tiedän ajatukseni typeriksi, mutta silti en voi tälle arvottomuuden tunteelle mitään. Kun ystävät imettää, vaihtaa vaippoja, ostaa shoppailureissuilla äitiysvaatteita ja potkuhousuja, jokeltelee pikkuiselleen, suukottaavat itkevää lastaan....niin mä tunnen, ettei mikään mun elämässä (työ, aviopuolisona olo tms) oo mitään sen roolin rinnalla....mäkin haluisin olla äiti, jollekin se rakkain ja tarpeellisin maailmassa (eri tavalla ku sille siipalle...). Mäkin haluan rakastaa, imettää, kylvettää, suukottaa, helliä ja hoivata omaa pikkuista. :'(
Tänään jouduin esitteleen asuntoa perheelle jossa tajusin olevan juuri sen ikäset lapset mitkä meilläkin ois JOS... mut ku ei ni ei! S__na. :headwall: Siinähän sitte väänsin kokoaika jotain väkinäistä hymyä. No, parempi kai sellasen kasvavan perheen tulla isoon ja kalliiseen kakara-alueen perhekämppään, mikäs siinä ollessa muijallakaan kun ukko elättää ja lapsilisät ja kotihoidontuet ja ties mikkä kunnallislisät juoksee.., mitä tällänen ukkelista erilleen päätyny köyhä maholehmä tässä tekee..siinähän sitten hehkuu oikein ikionnellista perheidylliä ja voi lässytilää.. BYÄKS. :'( :x
:hug: risukasalle ja nosto koko ketjulle!
Ketutus ei saa joutua pimentoon, sillä sitä riittää!
Ketutus ei saa joutua pimentoon, sillä sitä riittää!
Yksi syy, ettei adoptio ole vaihtoehto on ikä. Mun mies on nyt 51v. ja jotkut kummat säännöt sanoo, että adoptiolapsen ja vanhemman adoptiovanhemman ikäero saa olla max 45 v. Ja minusta ihan realistista ei ole adoptoida enää 7-8 -vuotiasta lasta.Alkuperäinen kirjoittaja Merikeiju:
Tuo sääntö on minusta niin epäreilu ja kiukuttava, kun itsellä ikää on vielä reilusti alle 40. Miksei tuo ikäsääntö voi koskea nuorempaa adoptiovanhempaa??! Ei siis saa olla epätyypillinen pari, vanhemman miehen naiminen teki minustakin siis kertaheitolla epäkelvon adoptioäidiksi. Muuten kyllä olisi kaikki valmiudet.
Ja anteeksi nyt vaan, minua kiukuttaa sekin, että sekundäärinen lapsettomuus ei saisi kiukuttaa ja ahdistaa. Kyllä, se on tavallaan erilaista kuin täysin lapsettomalla, mutta kyllä se silti suurta surua ja epätoivoa aiheuttaa. Itse olen kokenut myös tuon kokonaan lapsettomuuden tunteita tuota ainokaista tehdessä, joten omakohtaista kokemusta on.
Muutama tiestä koki ahditusta sekä surua toisten raskauksia kohtaan, niin etteivät koe haluavansa ottaa kummiutta vastaan.
Minä kannustaisin teitä selättämään tuon tunteen, sillä kummius on oikeus ja minusta suuri lahja. Kunniatehtävä, velvollisuus. Eli jos joku ystäväsi haluaa juuri sinut omalle lapselleen kummiksi, hänelle se olisi suuri loukkaus, kun on ajatellut antaa tämän arvokkaan tehvänä juusi Sinulle, ystävälle, tukijalle, hän näkee, että olisit hyvä kummi, ystävä, tukija hänen omalle rakkaalle lapselle. Ja myöhemmin kummilapsen kanssa voi viettää mukavia hetkiä yhdessä tai isommalla joukolla...
Itse muistan kokeneeni tuon tunteen, mutta onneksi sain itseni hillittyä ja valitsin kummin tehtävän, myönnän että hammasta purren ja mielimaassa, mutta myöhemmin tämä on osoittautunut yhdeksi suureksi ilon aiheeksi. Koen, että olisin menettänyt elämässä paljon, jos olisin itsekkäästi kuunneellut vain omia ajatuksiani ja kieltäytynyt tehtävästä.
Eli jos vaikka teillä itsellänne on joskus se tilanne, että teillä onkin oma/ia lapsi/a, niin vannon, että suuttuisitte perin juurin jos joku ystävistänne kieltäytyisi kummiudesta. Koska omalla kokemuksella tiedän, että kummiksi valitseminen on vaikea tehtävä. Siihen haluaa ehdottomasti parhaan ihmisen.
Minä kannustaisin teitä selättämään tuon tunteen, sillä kummius on oikeus ja minusta suuri lahja. Kunniatehtävä, velvollisuus. Eli jos joku ystäväsi haluaa juuri sinut omalle lapselleen kummiksi, hänelle se olisi suuri loukkaus, kun on ajatellut antaa tämän arvokkaan tehvänä juusi Sinulle, ystävälle, tukijalle, hän näkee, että olisit hyvä kummi, ystävä, tukija hänen omalle rakkaalle lapselle. Ja myöhemmin kummilapsen kanssa voi viettää mukavia hetkiä yhdessä tai isommalla joukolla...
Itse muistan kokeneeni tuon tunteen, mutta onneksi sain itseni hillittyä ja valitsin kummin tehtävän, myönnän että hammasta purren ja mielimaassa, mutta myöhemmin tämä on osoittautunut yhdeksi suureksi ilon aiheeksi. Koen, että olisin menettänyt elämässä paljon, jos olisin itsekkäästi kuunneellut vain omia ajatuksiani ja kieltäytynyt tehtävästä.
Eli jos vaikka teillä itsellänne on joskus se tilanne, että teillä onkin oma/ia lapsi/a, niin vannon, että suuttuisitte perin juurin jos joku ystävistänne kieltäytyisi kummiudesta. Koska omalla kokemuksella tiedän, että kummiksi valitseminen on vaikea tehtävä. Siihen haluaa ehdottomasti parhaan ihmisen.
Niin, no.. ymmärtäsin kyllä kaveria jos ois kokenu lapsettomuutta (tai muu vastaava "hyvä" syy), ja sattasin varovasti kysyä haluaako kummiks. Loukkaantua voisin ehkä siinä tapauksessa jollen itse ois samaa kokenu enkä sillon vois tietenkään tajuta millasta tää on.Alkuperäinen kirjoittaja Kyllä Korpee:
Tosta tuli mieleen, että kaverilla kun on tuparit tulevana viikonloppuna, ja sinne piti tulla yks viimesillään raskaanaoleva, ja se ajatuskin että koko ilta samoissa bileissä joku pallomaha pyörimässä silmien edessä, ahdisti ihan v--usti.. pidä siinä sitte hauskaa kelaten kokoajan omia ongelmia poru kurkussa! Sanoin tän ihan suoraan sille miks tuun mieluummin toiste ja se ymmärsi ihan hyvin, vaikkei siis itse ookaan tätä kokenu.. :heart: no se toinen ei ookaan tulossa sinne, joten voin mennä sittenkin käymään.
Kiukutuksen aiheita tällä kertaa...
Ärsyttää ja kiukuttaa idiootit ihmiset, jotka erilaisilla keskustelupalstoilla paasaa siitä, kuinka hedelmöityshoidot on moraalittomia ja suurinta mahdollista typeryyttä, koska maailma kärsii nyt jo liikakansoituksesta. Ihan kuin liikakansoitusongelma olisi ratkaistavissa sillä, että hedelmöityshoidot kiellettäisiin. :headwall:
Edelliseen liittyen myös se ärsyttää ja kiukuttaa aivan suunnattomasti, että idiootit ihmiset -- jotka itse ei selkeesti ole kokeneet lapsettomuutta -- jaksaa jauhaa siitä, kuinka oman lapsen haluaminen hedelmöityshoidoilla on itsekästä ja että maailma on pullollaan köyhiä orpolapsiraukkoja, jotka odottaa pelastamista. Ja että ne miljoonat orpolapset pitäisi pelastaa ensin, ennen kuin lähdetään "luonnottomiin" hoitoihin. :headwall: V***u että jotkut voi olla vatipäitä!!! :kieh:
Raivostuttaa kaikki Raamatulla päähän takojat ja muut hihhulit, jotka pitää hedelmöityshoitoja luonnottomina ja kaikin puolin luonnonvastaisina. Jostain kumman syystä samat ihmiset yrittää kerta toisensa jälkeen väittää, että sairauksien parantaminen on kyllä ok, mutta hedelmättömyyden parantaminen onkin mukamas niin luonnotonta ja väärin. :headwall:
Myös valtakunnassa vallitseva laajamittainen ydinperhekeskeisyys ärsyttää. Samoin se, että joka paikassa toitotetaan, että lapsella täy-tyy olla myös isä. Toki miehen mallia pitää saada jostakin, mutta uskon silti, että totaaliyhärin lapsesta voi kasvaa aivan yhtä tasapainoinen ja yhteiskuntakelpoinen kansalainen kuin ydinperheessä kasvaneesta lapsestakin.
Lopuksi -- tällä erää lopuksi -- on pakko tunnustaa sekin, että hetkittäin mua ärsyttää myös eräs tuttuni, kahden pienen lapsen kotiäiti. Lähes joka kerta, kun näemme, hän käy läpi päiviensä sisältöä ja toteaa syvään huokaillen, kuinka raskasta hänellä on ja kuinka hänen elämänsä on pelkkää pyykinpesua, siivousta, ruuanlaittoa ja vaipanvaihtoa. Kuitenkin tämä samainen tuttu on vetänyt totaaliset pultit ja palkokasvin syvälle nenäänsä, kun olen joskus yrittänyt varovasti ehdottaa, josko hän voisi edes harkita helpottavansa elämäänsä laittamalla toisen lapsista päivähoitoon. Toisaalta ymmärrän hänen reaktioitaan hyvinkin, sillä eihän kukaan meistä tykkää, jos joku ulkopuolinen tulee kertomaan omia näkemyksiään siitä, miten meidän pitäisi elää.. Mutta toisaalta en aina jaksa ymmärtää sitäkään, mikä pakko sitä on väen vängällä tehdä oma olonsa mahdollisimman epämukavaksi. Tai tiedänhän mä sen, että lasten hoitaminen kotona on periaatekysymys, mutta en aina jaksa ymmärtää, miksi periaatteista ei voi joustaa edes oman olon helpottamiseksi.
Ärsyttää ja kiukuttaa idiootit ihmiset, jotka erilaisilla keskustelupalstoilla paasaa siitä, kuinka hedelmöityshoidot on moraalittomia ja suurinta mahdollista typeryyttä, koska maailma kärsii nyt jo liikakansoituksesta. Ihan kuin liikakansoitusongelma olisi ratkaistavissa sillä, että hedelmöityshoidot kiellettäisiin. :headwall:
Edelliseen liittyen myös se ärsyttää ja kiukuttaa aivan suunnattomasti, että idiootit ihmiset -- jotka itse ei selkeesti ole kokeneet lapsettomuutta -- jaksaa jauhaa siitä, kuinka oman lapsen haluaminen hedelmöityshoidoilla on itsekästä ja että maailma on pullollaan köyhiä orpolapsiraukkoja, jotka odottaa pelastamista. Ja että ne miljoonat orpolapset pitäisi pelastaa ensin, ennen kuin lähdetään "luonnottomiin" hoitoihin. :headwall: V***u että jotkut voi olla vatipäitä!!! :kieh:
Raivostuttaa kaikki Raamatulla päähän takojat ja muut hihhulit, jotka pitää hedelmöityshoitoja luonnottomina ja kaikin puolin luonnonvastaisina. Jostain kumman syystä samat ihmiset yrittää kerta toisensa jälkeen väittää, että sairauksien parantaminen on kyllä ok, mutta hedelmättömyyden parantaminen onkin mukamas niin luonnotonta ja väärin. :headwall:
Myös valtakunnassa vallitseva laajamittainen ydinperhekeskeisyys ärsyttää. Samoin se, että joka paikassa toitotetaan, että lapsella täy-tyy olla myös isä. Toki miehen mallia pitää saada jostakin, mutta uskon silti, että totaaliyhärin lapsesta voi kasvaa aivan yhtä tasapainoinen ja yhteiskuntakelpoinen kansalainen kuin ydinperheessä kasvaneesta lapsestakin.
Lopuksi -- tällä erää lopuksi -- on pakko tunnustaa sekin, että hetkittäin mua ärsyttää myös eräs tuttuni, kahden pienen lapsen kotiäiti. Lähes joka kerta, kun näemme, hän käy läpi päiviensä sisältöä ja toteaa syvään huokaillen, kuinka raskasta hänellä on ja kuinka hänen elämänsä on pelkkää pyykinpesua, siivousta, ruuanlaittoa ja vaipanvaihtoa. Kuitenkin tämä samainen tuttu on vetänyt totaaliset pultit ja palkokasvin syvälle nenäänsä, kun olen joskus yrittänyt varovasti ehdottaa, josko hän voisi edes harkita helpottavansa elämäänsä laittamalla toisen lapsista päivähoitoon. Toisaalta ymmärrän hänen reaktioitaan hyvinkin, sillä eihän kukaan meistä tykkää, jos joku ulkopuolinen tulee kertomaan omia näkemyksiään siitä, miten meidän pitäisi elää.. Mutta toisaalta en aina jaksa ymmärtää sitäkään, mikä pakko sitä on väen vängällä tehdä oma olonsa mahdollisimman epämukavaksi. Tai tiedänhän mä sen, että lasten hoitaminen kotona on periaatekysymys, mutta en aina jaksa ymmärtää, miksi periaatteista ei voi joustaa edes oman olon helpottamiseksi.