Kiukkuketju

Niin joo ompa ikävä sääntö.. kai niiden on pakko koittaa rajata johonkin varhaiskeskenmenot ja ns. kemialliset, kun ne on niin tavallisia.. ja sitten siihen jää väliinputoojien ryhmä :/

 

Jeps, päästiin kolmen jälkeen tutkimuksiin ja syyksi löytyi miehen ylimääräinen markkerikromosomi (ilmeisesti syy, varmaksi eivät voineet sanoa). Perinnöllisyyslääkärin mukaan 25% mahdollisuus luomusti onnistuvaan raskauteen, joten ei halunnut laittaa meille lähetettä julkiselle puolelle Niin ja suurin osa raskauksista lähtenyt normisti alkuun ja sykkeetkin kuultu :'( Ei siis olla paperilla lapsettomia mutta kyllä tämä elämä kovin lapsettomalta tuntuu :/
Joskus mietin, että ollaanko me vaan jotenkin "herkkiä" mun miehen kanssa, kun perinnöllisyyslääkärin lausunnossa viidennen km:n jälkeen luki, että "nuoripari ottanut keskenmenot raskaasti" :headwall: Mut eikö nyt viidennen kerran elämän palasia keräillessään saisi jo vähän itkeskelläkin...

 

Taas meni hoito pieleen. Ottaa niin aivoon kaikki raskaana olevat ja lapsen saaneet. Joo sanokaa nyt että eihän toisten raskaus ole multa pois .. Joo ei ole mutta ottaa silti AIVOON!!!! Kaksi km takana ja loputon määrä siirtoja. On kokeiltu kaikki poppakonstit ja pask... sanon niiden avuista. Jos vielä tähän leikkiin lähdetääm mä vietän normi elämää ja otan saunakaljat jos siltä tuntuu. Ottaa aivoon kaikki jotka valittavat kun ei saa toista(tai ties kuinka monetta)..... Per.... mulle riittäisi edes yksi. Ottaa aivoon kaikki kakarat jotka pippelin nähdessä jo poksahtavat raskaaksi tai julkkikset jotka ihmettelevät että kuinkas tässä näin kävi. Mä ooon mielestäni saanut jo elämäni aikana ihan tarpeeksi paskaa niskaan niin eiks nyt yksi asia vois edes onnistua. Mua ottaa mun veli ja sen vaimokin nyt aivoon kun ne on elämässä päässy niin SA....NAN helpolla. Ensin eivät halunneet lasta ja sit kun päättivät haluta niin naps`se oli siinä |O |O |O |O |O |O .

Joo ja sit vielä isäkin soittelee joka päivä ja eipä sillä mitään asiaa ole, mä kun en nyt jaksais jutella senkään kanssa.

Oikeassa olet pöppis, kyllä sitä saa jokaisen km jälkeen itkeä. Tavallaan surutyötä tässä tehdään.

 

Jeps, päästiin kolmen jälkeen tutkimuksiin ja syyksi löytyi miehen ylimääräinen markkerikromosomi (ilmeisesti syy, varmaksi eivät voineet sanoa). Perinnöllisyyslääkärin mukaan 25% mahdollisuus luomusti onnistuvaan raskauteen, joten ei halunnut laittaa meille lähetettä julkiselle puolelle Niin ja suurin osa raskauksista lähtenyt normisti alkuun ja sykkeetkin kuultu :'( Ei siis olla paperilla lapsettomia mutta kyllä tämä elämä kovin lapsettomalta tuntuu :/
Joskus mietin, että ollaanko me vaan jotenkin "herkkiä" mun miehen kanssa, kun perinnöllisyyslääkärin lausunnossa viidennen km:n jälkeen luki, että "nuoripari ottanut keskenmenot raskaasti" :headwall: Mut eikö nyt viidennen kerran elämän palasia keräillessään saisi jo vähän itkeskelläkin...

Heh,oli pakkokommentoida sulle pöppis.Tuo "nuoripari ottanut keskenmenot raskaasti". oli kyllä niin osuva kommentti. Mullaon monta km:a takana ja tämä viimeisin onnistunut raskaus oli sellainen,ettäkaksosia odotin ja toinen meni kesken. Minun papereissa lukee kirjaimellisesti näin "potilas itkuinen, vaikka ultrassa vain toinen alkio menehtynyt" ja "potilas pelkää keskenmenoa, koska on kokenut keskenmenot psyykkisesti hyvin raskaana" ja loppuhuipennus "ehdotetaan pelkoon diapam-lääkitystä, josta potilas ehdottomasti kieltäytyy" Voi helvetti mitä toimintaa..

Tiger; :hug: : Ymmärrän sen,että vähättelet sekundäärilapsettomien tuskaa. Sitä ei ikinä uskoisi, miten kipeä asia voi lapsettomuus/keskenmenot olla, jos on jo lapsia. Jokainen meistä, jollaon lapsi/lapsia varmasti arvostaa sitä eri tavalla, silti tämä surun tunne pakahduttaa välillä.

 

Realmerkku, pitäisköhän kerätä ihan kootut lääkärinlausunnot -ketju. Mä en kyllä ole edes nähnyt kaikkia tekstejä. Yhden keskenmenon jälkeen ohjattiin itkuisuuden takia mielenterveystoimistoon (siis ehdotettiin, en mennyt). Äitiys on kuulemma vaativaa ja ensin täytyy hoitaa itsensä kuntoon, ennen kuin kannattaa edes harkita lasten hankkimista! Näin siis hoitaja ja lääkäri yhdestä suusta, kun sydänäänet eivät enää löytyneet rv 8. :headwall:

 

Sarjassamme kootot hoitajan/lääkärin kommentit.

Olimme menossa niskapussiultraan (rv 12+jotakin) ja raskaus oli siihen mennessä edennyt hyvin. Hoitaja aloitti ultrauksen ja siinä kesti ja kesti... Lopulta sanoi, että ei löydä minun kohdustani alkiota lainkaan.

No minä aloin tietysti itkemään jolloin hoitaja soitti paikalle lääkärin. Siinä puhelimessa minun kuulteni sanoi lääkärille "Täällä on nainen raskausviikolla 12+? ja minä en nyt löydä täältä kyllä sikiötä lainkaan. Voisitko sinä vielä tulla tarkastamaan, kun tämä rouva on vähän poissa tolaltaan"

No lääkäri tuli ja löysi elävän sikiön, mutta ikuisesti kyllä muistan nuo hoitajan sanat. Mielestäni kun nyt oli monen vuoden lapsettomuuden jälkeen aika ymmärrettävää, että jos kohdussani ei elämää olisikaan ollut, niin todellakin olisin ollut "vähän tolaltani".

 

Tiger Olen kyllä sitä mieltä, että on ihan oikeutettua ottaa aivoon ylipätään kaikki lapset ja äidit, tilanteessa, jossa lukuisat hoidot ja keskenmenot takana eikä yhtään lasta siunaantunut. Eihän ne ole itseltä pois, mutta on se niin käsittämättömän väärin, että toisille ei niitä vauvoja tuu, vaikka kuinka yrittää, ja toisille tulee, vaikka ei yritä.

Ja sekundäärilapsettomille, joo, ymmärrän, että tuska on varmasti kamala, haluan itsekin ehdottomasti enemmän kuin yhden lapsen, mutta jos sen yhdenkin lapsen saisin, niin olisin silti äiti, ja minulla olisi se oma rakas vauva, tuska on varmasti erilaista. Tässä kun ekaakaan lasta ei ole tullut pelko ja epätoivo tulee siitä, että ei ehkä koskaan saa kokea sitä äitiyden ihanuutta ja saa omia lapsia. En haluaisi ikuisesti olla lapseton, puolikas nainen. Meillä ei kotona ole ketään pientä, jolle laittaa ruokaa, lukea iltasatua, pestä hampaita, laittaa nukkumaan ja silittää uneen. Täällä pyörin yksin kotonani, kun en sa unta, ja mietin saanko ikinä lasta, saanko ikinä ostaa lastenvaatteita tai syöttötuolia tai rintapumppua tai yhtään mitään. Jos yhdenkin lapsen saan, olen kyllä maailman onnellisin. En silti vähättele sekundäärilapsettomien tuskaa, koska en ole sitä kokenut niin en voi tietää miltä se tuntuu, ja siksi nyt tuntuu tältä, että mieluumin olisin sekundäärilapseton kuin lapseton.

 

Ei voi olla totta, mitä kommentteja Realmerkku ja Belle!

 

Ja Pöppis!

 

Ihana ketju. Olemme nuoripari, mies 24 minä 23, silti yritystä reilu 4 vuotta, keskenmenoja ja ja nyt viimeisimpänä KU. Sunnuntaina lääkäri sanoi kun KU todettiin että "nämä on tosi harvinaisia ja huonoa tuuria ollut, mutta ettehän te ole _voineet_ kauan yrittää tätä raskautta, seuraava on jo varmasti oikeassa paikassa." Teki mieli kysyä että lupaatko? lupaatko että se on oikeassa paikassa???

Juurikin tämän iän takia raivostuttaa ihmisten kommentit te olette niin nuoria yms, kyllä on aikaa. No eipä juurikaan ole jos vuodet menee tähän malliin mitä nyt on mennyt :ashamed:

Äitini, vaikkakin on hyvin tärkeä minulle, ei osaa suhtautua ollenkaan tähän. Joskus yritin hänelle puhua aina sama vastaus "Minä se olenkin aina tullut raskaaksi vaikka vaan kalsarit olen nähnyt" Tuo on ihan totta, kuulemma kaikki siis minä ja sisarrukseni ekasta kierrosta ja viimeisin ehkäisyn aikana saanut alkunsa. Mutta ehkäpä haluaisin kuulla jotain muuta kuin sata kertaa toistettuna kuinka helposti hän on tullut raskaaksi no, emmepä ole sitten puhuneetkaan paljon tästä asiasta.

 

haltia: Olen samaa mieltä, sekundäärilapsettomuus on eri asia kuin totaalilapsettomuus. Siis aivan eri asia. Mutta voi se toisen lapsen saamisen tuskakin olla kamalaa.. ei pidä koskaan toisen kärsimystä vähätellä.

 

Pöppis: Totta joka sana!
Risukasa-; Ei pääse, jos raskauksia ei ole ultrassa todettu :/ Keskenmenot on jossakin lapsettomuudenja luomuraskauksien välimaastossa..

Ei muuten ole totta! Ainakaan täällä päin. Meillä oli kolme ihan alkuraskauden keskenmenoa (kemiallisia raskauksia?) ja päästiin tutkimuksiin.. Yhtäkään raskautta ei ole edes kukaan muu "todistanut" kuin minä ja mieheni katsomalla raskaustestiä

 

Pöppis: Totta joka sana!
Risukasa-; Ei pääse, jos raskauksia ei ole ultrassa todettu :/ Keskenmenot on jossakin lapsettomuudenja luomuraskauksien välimaastossa..

Ei muuten ole totta! Ainakaan täällä päin. Meillä oli kolme ihan alkuraskauden keskenmenoa (kemiallisia raskauksia?) ja päästiin tutkimuksiin.. Yhtäkään raskautta ei ole edes kukaan muu "todistanut" kuin minä ja mieheni katsomalla raskaustestiä

Emmiina! Tuohan on hyvä. Minulle on nimittäin näin sanottu.
Haltia: On totta,että primaariseen lapsettomuuteen liittyy asioita, joita sekundäärilapsettomat pystyvät kokemaan (äitinä olo, lapsen kasvatus,hoivaaminen..). Ja olen kanssasi samaa mieltä, että toki on "parempi" vaihtoehto olla sekundääri- kuin primaarilapseton. Sitä tuskin voi kukaan kiistää.

Vähättelevä asenteesi (=teillä sentään on lapsi/lapsia) on asenne,mihin törmää jatkuvasti, muiden ihmisten,mutta myös terveydenhuollon henkilökunnan tiimoilta. Vaikka henkilöllä on lapsi/lapsia, katkeruuden tunteet esim. raskaana olevia kohtaan voivat olla todella suuria. Lisäksi suru olemassa olevan lapsen puolesta voi olla suuri, kun sisarusta ei kuulu. Sitä ajattelee,miten paljosta lapsi jää paitsi, kun ei ole sisarusten välistä nahistelua,rakkautta jne. Lapsen kysymykset "miksei mulla ole...?" ei helpota tilannetta. Lisäksi ympäristön odotukset ovat sen kaltaisia, että lapsia pitäisi olla vähintään se kaksi.

Olen ymmärtänyt, että kokonaan lapsettomiin liittyy ihmisten mielikuvia esim. itsekkyydestä ja lapsettoman elämän helppoudesta. Sekundäärilapsettomiin sen sijaan liittyy kummeksuntaa, "miksette tee toista" tai suosikki-inhokkini: "lapset kannattaa tehdä pienellä ikäerolla" (omillani ikäeroa 8vuotta) tai kuten äitini sanoi: "äläole niin itsekäs,ettet tee lasta vauva-ajan työläyden takia, kyllä sinun täytyy ajatella lastasi, että hän saa sisaruksia. Se on vanhempanakin tärkeää, vai mitä ajattelet, jos sinulla ei olisi sisarusta".. Niimpä..

Eli, kaikki kantavat surua,omalla tavallaan.

 

Juu, onhan se toki eri lähtökohta olla sekundaari- kuin täysin lapseton.. Mutta sama kateus ja katkeruus siinä tosiaan on muiden helpoista raskaakstuloista, enkä tiedä häviääkö se enään koskaan, että MIKS just mulle, että tän piti mennä näin vaikeeks ja kaikkee niin paskaa tapahtua sen takia sitä ennen... Ja mulla oli vuosikausia (jonka kokoajan oon halunnu lisää lapsia) sekin ongelma ettei ollu miestä, joka ois ollu innostunu asiasta ja sitten tietysti kun VIHDOIN löyty, niin eikö vaan aina tuu jotain tällästä sen haaveen tielle, kun mitään muuta en niin paljoo haluis kun ihan tavallisen ja onnellisen perhe-elämän, siis mies ja useempi lapsi, jollasta mulla ei oo ollu enkä tiedä tuleekokaan jotain mikä useimmille tulee jotenkin automaattisesti ja pitää varmaan itsestäänselvyytenä.

 

Pöppis: Totta joka sana!
Risukasa-; Ei pääse, jos raskauksia ei ole ultrassa todettu :/ Keskenmenot on jossakin lapsettomuudenja luomuraskauksien välimaastossa..

Ei muuten ole totta! Ainakaan täällä päin. Meillä oli kolme ihan alkuraskauden keskenmenoa (kemiallisia raskauksia?) ja päästiin tutkimuksiin.. Yhtäkään raskautta ei ole edes kukaan muu "todistanut" kuin minä ja mieheni katsomalla raskaustestiä

Emmiina! Tuohan on hyvä. Minulle on nimittäin näin sanottu.

Hassua miten eri tavalla eri paikkakunnilla asiat on :/ Itse olimme tutkimuksissa jyväskylässä.. Kannattaa vielä yrittää jos vaikka tutkimuksissa selviäisi jotain..ettei "turhaan" kärsi keskenmenoista..

 

Niin, kuten jo edellisessä viestissä sanoin, en vähättele sekundaarilapsettomien tuskaa. Sanoin senkin, että itsekin haluaisin ison perheen.. mutta tässä vaiheessa kun icsi:t ei tuota kuin korkeintaan tuulimunan ja yritystä useampi vuosi takana, niin olen kateellinen niistä ainokaisista lapsistakin. Tiedostan, että tunteet on erilaiset, ja jos joskus saan lapsen, käyn varmasti sekundaarilapsettomuus tuskaani läpi. Sitä vaan sanoin, että nyt juuri tilannettani ei helpota paljon se, että yhden lapsen saamisen jälkeen tuska jatkuu edelleen. Ei lohduta se, että sekään ei lohduta, että saa yhden lapsen. Etapit asetan vähän lähemmäksi, ja toivon nyt että kun saisin edes sen ensimmäisen lapsen. ja toisaalta ajattelen myös sitä, että jos itse voisin saada vain yhden lapsen, ja voisin samalla antaa kaikille lapsettomille sen yhden lapsen, niin sen tekisin, vaikka en ikinä saisi kuin yhden lapsen. Mutta minun ajatuksillani ei maailmaa muuteta, ja se lienee suurimman osan onni. Kuitenkin lapsettomuudesta käristään kaikki tavoillamme, ja se kai kaikkien pointti, joten ei nyt järjestetä riitaa tässä porukan sisällä, puolestani kaikki hyvin, ja ymmärrän myös teitä sekundaarilapsettomat.

 

Minusta tämä keskustelu totaali- vs. sekundäärilapsettomuudesta on ollut tosi hyvä ja pysynyt asiallisena ja molempia puolia ymmärtävänä. Esikoisen tehdessä (joka kyllä kesti vähemmän aikaa ja vaati vähemmän hoitoja kuin nyt kakkostoiveen) muistan kyllä ajatelleeni aivan samoin kuin Haltia nyt, että jos edes sen yhden saisi, niin olisin onnellinen, vaikka kolmesta lapsesta joskus nuorena haaveilin.
Mutta näin vaan nälkä kasvaa syödessä tässäkin asiassa ja pari vuotta esikoisen syntymän jälkeen haave kakkosesta alkoi piinata ja muuttua tyhjien yritysten jälkeen jälleen lapsettomuuden tuskaksi ja suruksi. Ja itse olen huomannut, että minuun kipeimmin koskee uutiset kolmannesta lapsesta; se tuntuu jo niin yltäkylläiseltä omaan tilanteeseen nähden. Sikälikin siis ymmärrän täysin, että totaalilapsettomasta on epäreilua, että osa tuskailee toista tai kolmatta.

Tosin täytyy muistaa, että ihmiset on erilaisia näissäkin asioissa: luin Iltalehdestä Eve Hietamiehen haastattelun, jossa hän sanoi, että lukuisia keskenmenoja kokeneena hän ei enää ikinä halua tulla raskaaksi nyt kun on yhden lapsen saanut. Mutta se oli käsittääkseni ihan itsesuojelun vuoksi.

 

Omalla kohdallani muistan erittäin hyvin ne pelot jotka liittyivät lapsettomuuteen ennen esikoisen syntymää. Silloin ne liittyivät juuri niihin asioihin, mitä moni täälläkin on tuonut esiin: Koko oman naiseuden kyseenalaistamiseen, kun ei ole äiti (niinkuin se nyt olisi mikään naiseuden mitta oikeasti), haikeuteen siitä, että ei saa huolehtia omasta lapsesta ym. Se pelko on hirvittävä, enkä sitä kenenkään osalle toivo.

Toisaalta omalla kohdallani melkein yllätyksenä tuli se, miten kipeää myös sekundäärilapsettomuus oli. Olin itsekin ennen esikoista ajatellut, että jos sen yhdenkin saan, niin olen kyllä suunnattoman kiitollinen... Ja niin olenkin, mutta kun se ei riittänyt.

Toisella kierroksella se teki yhtä kipeää ja negatuloksia itki ihan yhtä katkerasti.

Kun sitten lopulta saimme sen kolmannen, niin ajattelin, että nyt olen MAAILMAN ONNEKKAIN ihminen. Minulla on hoitojen avulla kaksi tervettä lasta.

Mutta en tiedä olenko sitten maailman itsekkäin ihminen vai mitä, mutta kun se ei riitä vieläkään. Kun meidän perheestä puuttuu vielä yksi jäsen.

Ja nyt tällä kertaa, sitä pelkoa ja kiukkua lisää se, että TIEDÄN, että uutta hoitoa emme enää saa emmekä halua vaan kaikki on näiden viime viikolla siirrettyjen kahden + pakkasessa olevien kahden alkion varassa. Jos näissä PASseissa ei plussaa tule, niin kolmatta lasta ei meidän perheeseen tule. Ja se pelottaa ja kiukuttaa ihan hirveästi.

Ei se lapsettomuus ikävä kyllä ikinä ole lopullisesti ole ohi. Aina tulee tilanteita, joissa oma pitkä ja tuskainen tie muistuu mieleen ja JOKA KERTA SE SATUTTAA. Ei ihan samalla tavalla kuin ennen lasten syntymää, mutta satuttaa kuitenkin.

 

Kun sitten lopulta saimme sen TOISEN, niin ajattelin, että nyt olen MAAILMAN ONNEKKAIN ihminen. Minulla on hoitojen avulla kaksi tervettä lasta. Mutta edelleen siis kaipuu sydämessä säilyy. Ja tuska sen myötä.

 

Vielä tuosta sekundäärilapsettomuudesta: Jos on ekan saanut normaalisti (=tärpännyt ilman hoitoja kohtuu ajassa) ja toista ei sitten kuulukaan ja joutuu turvautumaan hoitoihin, ei ehkä kuitenkaan ole sitä käsitystä totaalilapsettomuudesta. Jos taas eka on tullut pitkän kaavan kautta ja toista ei ala kuulua, osaa varmasti ihan toisella tavalla suhteuttaa tätä sekundäärilapsettomuutta kuin semmonen, joka on lapsen "helpommalla" saanut.

 

Entäs jos ensimmäinen on onnistunut luomusti ja melko helposti ja toista yritettäessä tärppäsi myös heti, mutta meni myös heti kesken, sitten tuli kohdun ulkoinen, jossa kaikki meni pieleen ja nyt puuttuu munajohtimet ja sen vuoksi ollaan lapsettomina hoidoissa...

Tuska on melkoinen, ja tunne siitä, että meidän perheestä puuttuu vielä jotain, on todella vahva...Ymmärrän täysin tunteen, että jotain vielä puuttuu, vaikka lapsia jo olisikin.

 

Ma oon ihan samaa mielta Luppiksen kanssa. Monesti miettinyt etta asia mielestani myos noin.

 

Mä oon itse analysoinut oman lapsettomuuden näin. Primäärilapsettomuuden koin suurena pelkona ja mörkönä, tulevaisuus tuntui elottomalta. Pelkoa siitä, ettei hoidotkaan onnistu. Pelkäsin sitä ettei minusta ei koskaan tule äitiä, miehestäni ei tule isää. Kipuilin pelkoni kanssa jo vanhuuteen asti, että miten me kestämme toisiamme hamaan hautaan aina vaan kaksistaan, ilman lapsia. Miten tyhjää ja äänetöntä ja turhaa meidän elämämme olisi ilman lapsia. Pelkäsin, että olemme yksinäisiä vanhuksia jotka viettävät mökissään joulua kaksin, joku sukulainen kiireessä tuo meille kukkasen, kun meitä pitää muistaa kun meillä ei ole niitä omia lapsia jotka meitä muistasi ja hoitaisi. En voinut sietää niitä olkaantaputtajia jotka kertoivat, että meillähän on aikaa harrastaa ja vaikka tehdä mitä kaksistaan, nii-in aikaa tosiaan on, mutta entäs jos sitä aikaa on aina vaan kaksistaan aina tuonne pelättyyn vanhuuteen asti! Lapsettomuudne edetessä en osannut enää oikeasti vauvakuumeilla, vaan palavasti halusin oikean perheen, en välttämättä vauvaa, vaan lapsen joka tuo elämään säpinää ja eloa ja oikean joulun.

Mutta nyt sekundäärisenä koen lapsettomuuden ihan kamalana vauvakuumeena ja lapsettomuus tuntuu hyvin konkreettisena vauvattomuutena. Kun on kerran kokenut odotuksen, synnytyksen ja kaiken, niin oman nyytin pitäminen sylissä tuntuu niin tuskaiselta muistolta, että sen haluaisin kokea uudestaan. Tuon kun on kerran kokenut niin sen kaipaaminen oikein sattuu. Tälläistä ei ole primäärilapsettomana kokenut.

Lapsettomuus on ja pysyy, vaikka olen kai "nöyrtynyt" sen edessä. Eli kestän sekundäärilapsettomuuden paremmin kuin primäärilapsettomuuden, sillä nyt meillä on sitä eloa elämässä, vaikkakin poden sitä ainaista vauvakuumetta ja tyhjää syliä. Mutta ainakin nyt tuntuu siltä, että en ole valmis uusiin hoitoihin, sillä en kestäisi pettymystä nyt...

 

Kyllä Korpee, kirjoitit juuri sen mitä itse olen ajatellut. Tunne on erilainen.

Mulla vaan on ikää niin paljon, että en uskalla siirtää hoitoja eteenpäin. ja pelkään valmiiksi sitä pettymystä enemmän kuin ikinä.

 

Vaikka siis sekundäärilapsettomuuskin on kamalaa jne. niin sitä tunnetta kun ei ole sitä ainuttakaan ei kyllä kestä. Eli ymmärrän hyvin että toista, kolmatta jne. halutessa halu on yhtä kova mutta siitä jo olemassa olevasta yhdestä jne. täytyy osata sen verran iloita ja olla kiitollinen että se lohduttaa ja helpottaa kyllä. Verrattuna siis siihen tilanteeseen kun ei ole sitä yhtäkään ja koko kaipuu ja suru on todellista tyhjyyttä. Tämä siis minun näkemykseni asiasta. Kenenkään kiukkua, surua tai kärsimystä väheksymättä.

Mutta pointtini oli siis se että jos ei ole totaalilapsettomuutta kokenut, sekundäärilapsettomuus voi olla vaikeampi hyväksyä ja kestää. Vaikka tilanne ei olekaan niiin toivoton kuin täysin lapsettomalla.