Pe-layönä (1-2.6.) meni lapsivedet ensimmäisen kerran n.klo.01.00. Siitä sitten valuikin joka kerta housut ihan märäksi, kun nousi sängystä vessaan. Aamulla soitin synnyttäjien vo:lle, että mitä teen (lapsivesi kirkasta). Sanoi, että siellä kuusi (6) perhettä jonossa, että voin hyvinkin olla kotona ja elää normaalia elämää, kunhan tullaan viimeistään illalla, jos veden valuminen jatkuu. Tähän päädyttiin, sillä minulla ei ollut ainuttakaan supistusta eikä kipua.
Vedet valui pitkin päivää. Sanoin miehelle, että kyllä meidän pitää illalla lähteä vo:lle.
Illalla lähdettiin sitten n.klo.20.00 vo:lle ja siellä vanhempi kätilö ottikin heti vastaan. Kätilö alkoi ottamaan sydänkäyrää ja kysyi sitten, kun makasin siinä, että missä minulla se vauva on. Kysyin, että mitä hän tuolla tarkoittaa. Sanoi, että kun mahaa ei ole . Siinä vaiheessa ajattelin, että voi V...nyt jo ammatti-ihmisetkin arvostelee massuani (kun muilta sitä oli tosiaan koko raskauden ajan saanut kuulla, ettei ole mahaa ollenkaan- olen eri mieltä). Sanoin vain, että kyllä se siellä on, johon kätilö, että hyvin olen saanut pidettyä sen piilossa. Loukkaannuin siinä tilanteessa kyllä tosissani !
Sydänkäyrä oli hyvä ja sitten kokeiltiin sisätilat, missä todettiin, että kanava hävinnyt kokonaan ja 3cm auki. Kätilö oli ihmeissään, kun en ole ollenkaan tuntenut supistuksia ja tilanne edennyt jo suhteellisen pitkälle. Koska supistuksia ei ollut, niin päätettiin, että osastolle pitää jäädä niitä odottamaan (olisin halunnut kotiin),koska tulehdusriski on olemassa. Mies kyseli aikooko vauva syntyä yöllä ja kätilö sanoi, että koska ei supistuksia, niin on epätodennäköistä, että syntyy, mutta että eihän sitä koskaan tiedä. Minua alkoi hermostuttamaan tosissaan ja sanoin, etten ole valmis synnyttämään. Kätilö kysyi ajattelinko asiaa silloin, kun tähän touhuun lähdin mukaan
.
Klo.21.00 aikaan jäin osastolle ja mies lähti kotiin. Olin päättänyt, etten halua miestä ponnistusvaiheeseen mukaan ja siitäkin vo:lla puhuttiin. Siellä kätilö minulta kuitenkin varmisteli, että soitanhan miehen kuitenkin paikalle sitten, kun synnytys alkaa. Lupasin soittaa. Kätilö harmitteli miehen puolesta, kun minä en halua häntä mukaan ponnistusvaiheeseen ja toinen haluaa selvästikin olla siinä. Olin mielestäni kuitenkin päätökseni tehnyt. Mies lähti ja minä ajattelin, että no niin- tänne jouduin sitten jäämään ja synnytyksen käynnistymisestä ei tietoakaan. Soitin äidille ja hän sanoi, että 100% varmasti syntyy tänä yönä ja minä valitin, kun ei supisteluja, mutta sanoi, että syntyy, kun auki ja kanava hävinnyt.
Joskus ennen puolta yötä sitten aloin tuntea omituista kipua alavatsalla. Ajattelin, että mitäs lie. Nopeasti kuitenkin kipu alkoi voimistua ja menin käytävälle hoitajia etsimään. Sanoin kivuista ja tarkisti sisätilat ja tilanne oli edelleen sama. Muistin sanoa, että olen tosi kipuherkkä, joten en tiennyt oliko oikeita supistuksia vai mitä. Olisi antanut minulle niitä rakkuloita, mutten halunnut, kun sanoin, että olen kuullut niiden sattuvan. Myönsi, että niin tekevät eikä voi luvata, että tehoavat. Sovittiin, että ottaisin Opamoxia ja särkylääkettä ja menisin suihkuun.
Kivut kuitenkin alkoivat yltymään ja en pystynyt olemaan missään asennossa. En ehtinyt saada mitään lääkitystä, kun sanottiin, että menen synnärille- sieltä tullaan hakemaan. Pyysin saada jotain lääkettä, mutta kuulemma siellä vasta. Hoitaja siinä osastolla totesi moneen kertaan, että pääsen kyllä helpolla, kun tilannne jo näin pitkällä ja nyt vasta alkaa supistelemaan, kun muut yleensä tuntee pitkään kipeitä supistuksia. Sanoin, ettei tämä järin helpolta kyllä tunnu !Supistukset tuntuivat alavatsalla. Minua tultiin hakemaan pyörätuolilla ja supistuksia oli koko ajan. Hoitaja, joka haki minut, hoki vain koko ajan: "pidä olkapäät rentona, olkapäät rentona"- tuntui, että voisin kuristaa sen. Sanoin, etten pysty ja käski pitämään kuitenkin ! Mitä väliä olkapäiden asennollakin on siinä tilanteessa!
Synnytyssalissa minut laitettiin suoraan sängylle ja tippaan ja sydänkäyrää jne. Pyysin vain saada lääkettä ja hoitajat kuulemma valmistelivat sitä. Olin uskomattoman kipeä. Ajattelin, etten koskaan tule selviämään tästä !Kello oli muistaakseni siinä vaiheessa puolen yön. Olin soittanut miehelle jo osastolta, kun hoitaja käski soittaa. Lääkärin odottaminen tuntui ikuisuudelta. Makasin jossain vaiheessa selkä oveenpäin ja ajattelin, että nyt lääkäri tuli, niin se olikin mieheni. Toinen yrittää tervehtiä ja sanoin, että sinäkö se oletkin vain, ajattelin, että lääkäri tuli :0/. Tulihan se ja alkoi vielä kättelemään; sanoin, että antaisi nyt vain sitä lääkettä. Spinaali minulle sitten laitettiin, kun muuta ei enää ehtinyt. Sanoin lääkärille, että laittaa heti kerralla kunnolla sitä ainetta, että sitten tehoaa !
Aluksi tuntui, että spinaali alkaa vaikuttamaan, kun tunsin jaloissa puutumista. Lääkäri sanoi, että se vaikuttaa n.1-2tuntia ja kätilö totesi siihen, että lapsi on syntynyt jo siinä vaiheessa. Minulla iski paniikki ja kysyin, että milloin sitten siirrytään synnytyssaliin, kun tuntuu, etten vielä ole valmis synnyttämään. Mies pyysi, etten selittäisi kätilölle, etten ole valmis synnyttämään. Kätilö totesi, että olen jo synnytyssalissa.
Kivut eivät hävinneet, vaan alavatsalla oli kamala polte ja kipu koko synnytyksen ajan. Kätilö oli todennut miehelle, ettei tiedä, miksei minulla lääkitys auta. Oksentamisen aloitin jo ensimmäisten supistusten aikaan ja se jatkui oikeastaan melkein koko synnytyksen ajan. Mies vaihteli oksennusastioita. Ilokaasua tarjottiin myös ja yritin sitä käyttää, mutta siitä meni pää vain sekaisin ja tuli entistä huonompi olo- kieltäydyin sitten ottamasta sitä ollenkaan enää loppujen lopuksi.
Jossain vaiheessa alkoi tuntumaan, että pitää ponnistaa. Synnytyksen jälkeen kysyin mieheltä, että miksi en saanut itse valita asentoa, vaan synnytin kylkiasennossa, kun kätilö sanoi jossain vaiheessa, etten enää saisi vaihtaa asentoa. Mies totesi, että kätilö oli pyytänyt minua valitsemaan mieluisan asennon, missä haluan ponnistaa, mutten ollut liikahtanut mihinkään.
Voivottelin koko ajan, että minuun sattuu ja etten pysty tähän ollenkaan. Kätilö totesi, ettei hän voi sille mitään, että sattuu- sanoin, että antaisi jotain lääkettä. No, ei antanut. Ponnistusvaihe tuntui tuskastuttavan pitkältä. Kertakaikkiaan ajattelin niiden kipujen kanssa, etten koskaan saa sitä vauvaa ulos ja sen muistin sanoa moneen kertaan. Mies yritti kannustaa ja silitellä vieressä ja sanoin, ettei koko ajan hokisi, että hyvä,hyvä...Kätilö hoki, etten saa päästää ääntäkään, kun se vie vain turhia voimia, vaan kaikki voimat pitää käyttää ponnistamiseen. Aina, kun vähänkään inahdin, niin hän pyysi olemaan hiljaa ja keskittymään ponnistamiseen. Sanoin, etten ymmärrä, miten jotkut tekee useampia lapsia, vaikka tietävät millaista tämä on ja totesin, etten koskaan enää tee yhtään lasta ! Aika tuntui todella pitkältä ja kysyin, onko se edes tulossa sieltä. Kätilö sanoi, että voin itse kokeilla, pää tuntuu selvästi- no en kokeillut. Jossain vaiheessa sanoi, että 5cm vielä jäljellä ja sanoin, että sehän on vaikka kuinka pitkä matka. Kätilön mielestä ei ollut.
Joka kerta, kun supisti oli pakko ponnistaa, muuten sitä kipua ei olisi kestänyt mitenkään(vaikka se varmaan synnytyksessä tarkoituksena). Ja tuntui, että koko ajan sanottiin, ettei enää pitkästi- ja mietin, että miten koko ajan voi enää olla vain vähän matkaa ja se ei tule pois. Pyysin, että kätilö ottaisi vauvan ulos sieltä ja hän kysyi, että miten sen oikein tekisi. Sanoin, että kunhan jotenkin. Ponnistuvaiheen aikana kätilö ehti poistuakin välillä huoneesta ja silloin iski epätoivo, että ei se ole edes tulossa, kun se kerran poistuu huoneestakin.
No, neiti kuitenkin syntyi 3.6.2007 klo.02.55 eikä itkenyt heti, mistä tietysti huolestuin. Kätilö kuitenkin sanoi, ettei heti pidäkään itkeä. Napanuora oli ollut kahdesti kaulan ympärillä, mitä minulle ei kerrottu vasta kuin jälkikäteen. Oli se uskomattoman helpottava tunne, kun vauva tuli ulos! Vauva nostettiin rinnan päälle ja minä en voinut uskoa, että se oli minun. Kysyinkin, että onko tämä minun omani. Siinä sitä sitten oltiin ja istukka tuli hyvin ulos (minkä otti pois siinä vauvan ollessa rinnallani) ja oli ehjä ja kaikinpuolin kunnossa. Repeämiä ei sinänsä tullut, kolme tikkiä laitettiin pintanaarmuihin varmuuden vuoksi. Mies meni siinä vaiheessa toisen hoitajan kanssa kylvettämään ja punnitsemaan jne. vauvaa. Neiti tosiaan painoi 2870g ja oli 49cm pitkä. 33cm päänympärys (ja hukkuu kaikkiin lakkeihin).
Synnytyksen kesto oli 4tuntia ja ponnistusvaihe 15min (mitä en voi uskoa- uskomattoman paljon sitä lyhyessä ajassa ehtii valittaa). Kauhean nopea synnytyshän minulla oli ensikertalaiseksi.
Vauva osasi heti imeä rintaa, kun aamulla sitten kuuden aikaan jo syötin ensimmäisen kerran. Koska alle 3kg vauva, niin pitää syöttää vähintään 3:n tunnin välein. Maitoa tulee aivan kamalasti, riittää luovutukseen saakka. Vauvalla oli tosiaan keltaisuutta, minkä vuoksi oltiin viikko sairaalassa. Oli uskomattoman tuskastuttavaa, tuntui, ettei koskaan päästä kotiin. 2xoli sinivalohoidossa ja kotona nyt tietysti ollaan sitten tarkkailtu kauheasti, ettei mitään vain ole. Pirteä (toisinaan vähän turhankin) on ja syö kamalasti. La:na päästiin sitten vihdoin pois ja oli tosi helpottavaa ! Uskomattoman paljon huolta sitä toisesta kantaa.
Mies oli ihan uskomattoman tärkeä tuki synnytyksessä, en varmasti olisi koskaan selvinnyt siitä ilman häntä ! Ei tullut mieleenkään siinä tilanteessa pyytää miestä poistumaan ponnistusvaiheen ajaksi.
Minulla ei oikeastaan ollut mitään vaivoja synnytyksen jälkeen. Wc:ssa käynnit sujuivat ja istumaan pystyi hyvin ja olisin ollut valmis lähtemään kotiin heti samana päivänä. Vauvaa hoidin itse koko ajan, kun oltiin sairaalassa- en nähnyt mitään järkeä siinä, että kätilöt hoitavat lastani, kun voin itse tehdä sen. Kysyin jo ensimmäisenä päivänä, että kauan pitää olla täällä. Oma kätilöni totesi, että olen kyllä uskomattoman hyvässä voinnissa heti (mutta ei päästänyt kotiin
.
Oli ihana tunne synnytyssalissa, kun maha laskeutui (koska minulla oli massua)! Tyttökin sai painoa hyvin jo sairaalassa, lähtiessä painoi 2970g. Kaksi päivää sairaalassaolon jälkeen tehtiin kotiinlähtötarkistus (vaikka jouduttiinkin jäämään pidempään) ja kokeiltiin, onko kohtu lähtenyt supistumaan. Kätilö paineli mahaani ja kysyi, että missä minulla edes on koko kohtu. Totesi sitten, että se on tainnut jo supistua niin hyvin, ettei hän enää pysty sitä edes kunnolla tuntemaan.
Jos sanotaan, että imetys lisää ruokahalua, niin ei minulla ainakaan. Tuntuu, ettei mikään oikein maistu. Saisihan tuo paino tippua, että näyttäisi edes ihmiseltä raskauden jälkeen
.
Kotona on mennyt mukavasti, on ihana päästä ulos kävelylle. Tosin taisin ekaksi kävelylenkiksi valita vähän turhan pitkää reissua, kun silmissä melkein sumeni, kun kotiin pääsi. On sitä tosiaan synnyttänyt, vaikkei siltä tunnukaan. Vauva herää kahden tunnin välein syömään, mikä on hyvä asia tässä vaiheessa, että saa painoa ja pysyy hyvässä voinnissa. Syöminen ja kakkaaminen sekä pissaaminen on ensiarvoisen tärkeää kuulemma siinä, ettei keltaisuutta tule.
Sellainen kertomus minulla.
Onnea kaikille vauvautuneille !
Pepsukka ja neiti 1vko+2pvä.
