Nämä on kyllä jänniä tarinoita, huhuh. :O Hieman harhauduin, vaikka piti tenttiin lukea...
Heheh.
Noh, mistäs minä aloittaisin. Itse uskon melko avoimesti siihen, että elämä jatkuu tämän varsinaisen maallisen elämänkin jälkeen. Uskon, että fyysisen ruumiimme kuoltua, meistä jää silti jäljelle jotain. Osa siirtyy valoon, osa jää taakse, syystä tai toisesta. Ihmiset ovat valitettavasti kovin kyynisiä, ja osa pitää suurinpiirtein hulluna, jos vaan mainitseekin tällaisista jutuista.
Vaikka tällaiset ilmiöt minua pelottavatkin, niin silti ajattelen, etteivät ne itseasiassa edes ole niinkään yliluonnollisia, vaan ainostaan luonnollisia, elämään kuuluvia asioita. Emme vain näe ihan kaikkea, aivomme eivät ole läheskään tarpeeksi kehittyneet siihen.
En ole itse kovinkaan uskonnollinen ihminen (en edes kuulu kirkkoon), ja jotenkin suhteeni uskontoon on nyt jotenkin määrittelemätön. Ainakin tällä hetkellä tuntuu siltä. Mutta uskon, että on olemassa hyviä sekä niitä pahoja voimia.
Nyt itse tarinoihin. En ole mitään valtavan kammottavaa kokenut koskaan, mutta täytyy kyllä sanoa, että spiritismiä en kyllä enää ikinä kokeilisi. Olen nyt 23, ja muistan, kuinka joskus 11-12 vuotiaina kokeiltiin sitä ihan mielenkiinnosta. Enempää yksityiskohtiin menemättä totean, että en yhtään ihmettele, että joku voi siinä ns. seota, sillä niin järjettömiä asioita tapahtui meidänkin pelimme aikana. Ulko-ovista hajosi lukot, keittön kaapin ovet sinkoilivat auki jne. Lisäksi en usko yhdenkään skeptikon selityksiä siitä, kuinka lasi spiritismilaudalla liikkuu yksinkertaisesti siksi, että pelaajat sitä työntävät alitajuisesti. Nimittäin meidän lasimme liikkui ilman kenenkään sormia siinä yläpuolella. Ja vielä se jäi mieleen, että teimme pelilaudan tuolloin vanhasta leivinpaperista
, jossa oli repeämiä yms. "esteitä" lasin kulkemiselle. Noh, meidän lasimme oli niin näppärä, että kun se kohtasi paperissa töyssyn, se peruutti, yritti uudestaan töyssyn yli, ei taaskaan onnistunut, peruutti uudestaan, yritti taas... Kunnes pääsi yli, ja jatkoi kirjoittamistaan.
Sitten toinen tapaus. Perheemme rakastettu ja pitkäikäinen koiravanhus menehtyi minun ollessa 12-vuotias, vuoden 1999-lopulla. Ei mennyt kuukauttakaan, kun meillä jo pelehti uusi suloinen koiranpentu kodissamme. Noh, kuitenkin, noin vuosi vanhan koiramme kuoleman jälkeen, näin vanhan koiramme olohuoneessamme, nuuskimassa mattoa, pyörimässä ympyrää ja hakemassa hyvää makuupaikkaa. Kun se ei sitä löytänyt, tassutti se leppoisasti eteistä kohti, ja katosi. Tiedän 110 % varmuudella, ettei kysessä ollut uusi, nuori koiramme. Kyllä kuka tahansa erottaa toisistaan 13- vuotiaan ja alle 1-vuotiaan koiran. Kyyneleet tulvivat silmiini tuolloin, sillä vanha koiramme oli minulle niin rakas. Olimme samanikäisiä, ja tulleet molemmat samoihin aikoihin kotiimme, minä synnäriltä pikku käärönä, ja koiramme pienenä pentuna. :´) Koira oli minulle hyvin rakas, ja vieläkin, 10 vuotta myöhemmin, silmiini nousee kyyneleitä, kun ajattelen miten kovasti sitä ikävöinkään.
Näen myös enneunia, en kovin usein, mutta joskus. Olen nähnyt unessa mm. sen, kun ajoimme kolarin (äiti ajoi, pikkuveljeni istui etupenkillä, minä takapenkillä). Näin kolaria edeltävänä yönä unta, että oli talvi, ja minä luistelin(?)
pitkin kylätietämme, ja yhtäkkiä vastaan kaahasi miltei tyhjästä maasturi, jonka nokkaan törmäsin kovaa vauhtia, ja sitten lensin vauhdilla muutamalla voltilla auton yli maahan. Seuraavana päivänä sitten ollessamme kaupungilla, ajoimme äidin autolla kolarin -maasturin kanssa. En muistanut untani tuolloin, mutta noin pari tuntia myöhemmin, kun matkasimme kotiin siviilipoliisiauton takapenkillä, muistin unen, ja taisin vähän kiljahtaa ääneen. Tunne oli melko käsittämätön.
Tässä joitakin kuukausia sitten kevättalvella näin unta, jossa matkustajalentokone syöksyi maahan, itse olin siellä kyydissä. Unessa kuoli joitakin ihmisiä, mutta ei kaikki matkustajat. Aamulla heräsin ahdistuneena, ja totesin puoliksi vitsillä itsekseni, että "Jaahas, katotaas uutisista, että missä päin on kone syökynyt maahan!" No, sain auki Iltalehden etusivun, niin jo lööpit huutaa etusivulla, että matkustajalentokone on syöksynyt maahan (en kuollaksenikaan muista että missä päin maailmaa), ja kaiketi 11 ihmistä menehtyi.
Deja vu- ilmiöt ovat joskus todella voimakkaita ja pitkiä. Välillä -tätä tapahtui todella paljon yläaste- ja lukioikäisenä- jaksot saattavat kestää useita minuutteja. Tiedän tasan tarkkaan mitä joku sanoo, tekee, kuka tulee ja menee missäkin jne. Etiäisiä olen kokenut kerran, vähän ennen kuin äitini tuli töistä. Asuin tuolloin vielä vanhemmillani, ja olin itse tietokoneella (siitä ei näy ulko-ovelle). Kuulin, kuinka ulko-oven kahvaa jostain kumman syystä renkattiin ylös-alas jonkun aikaa (ajattelin sen olevan outoa käytöstä äidiltäni), ja vähän ajan päästä ulko-ovi aukaistiin kokonaan, ja se paiskattiin kiinni, ja muutama kävelyaskel kuului menevän eteiseen. Sitten täysi hiljaisuus. Katsoin kelloa, ja se oli 14:55, ja äitini työvuoro päättyi klo 15.00. Ihmettelin ja huhuilin hetken. Menin katsomaan: ei ketään missään. Reilun 15 minuutin kuluttua sitten äitini tuli oikeasti kotiin, ja täysin samat ilmiöt toistuivat nyt oikeasti: kahvan renkutuksia myöten. Kysyin äitiltä vielä, että miksi sä kahvaa renkkasit, ja sanoi sen olleen jotenkin "puolilukossa", tai silleen, että piti vaan vähän renkata, että sen sai auki.
Muistan, että näin pienenä (ikähaarukka 3-6?) monasti sellaisia hyvin aidontuntuisia unia, jossa heräsin siihen, että tuntemattomat ihmsiset seisoivat hiljaa rivissä sänkyni vieressä, ja vain tuijottivat minua. Nämä ihmiset olivat usein sellaisia vähän häilyviä, ja yleensä hiljaa katosivat pois. En tiedä, olivatko ne unia, vai mitä.
Minulla on usein aavistuksia erinäisistä asioista: mitä tapahtuu seuraavaksi jne. Joskus vaan tiedän esim., että tänään se-ja-se ihminen soittaa minulle, ja aina niin tapahtuu. Joskus, jos vaikka avaan radion, niin saatan ajatella mielessäni ennen avaamista, että "Nyt siellä soi se-ja-se- biisi, ja aina se biisi on soinut.
Olen nähnyt monet kerrat unta, jossa olen täysin tuntemattomissa paikoissa (taloissa, pihoissa, asunnoissa) joissa en ole ennen käynyt, ja sitten joskus myöhemmin tosielämässä olen päätynyt noihin paikkoihin oikeasti.
