Itsekkin jos kirjottelisin tuosta, en nyt oikein ymmärtänytkään varmaan asiaa ihan niinkuin on tarkoitettu (saa selventää jos tän mun tekstin jälkeen tuntuu että metsään meni
)
Meillä miehen kans alko suhde ihan "vahingossa", huomattiin vaa yhtäkkiä (n. vko tapaamisesta) että tässähän taidetaan seurustella! Viihdyttiin automaattisesti tosi paljon yhdessä heti ensitapaamisen jälkeen, ja pian "asuin" miehen luona ja etsittiin oma asunto.. Miehellä nyt siis ikää 34 ja minulla se 20.. Keskusteltiin jo ikäeron takia alunalkaen melkein kaikki läpi, parin kuukauden seurustelun jälkeen oli molempien elämänhaaveet, toiveet ja suunitelmat käyty läpi noin miten mahdollista, ja tähänasti kaikki on sujunut
ja itse olen aina ajatellut haluavani nuorena lapsia (voisko johtua "aikaisesta kypsymisestä", jos näin voi sanoa, kuukautiset minulla alkaneet 8 vuotiaana?) ja tein sen selväksi heti alussa, ja mieheni taas sanoi ettei ennen kolmeakymmentä ollut ajatellutkaan, vasta minun tapaamisen aikoihin alkanut kaipuu omasta perheestä.. Meillä kihlat tuli just keskustelun yhteydessä, keskusteltiin suhteestamme ja siitä että haluamme osoittaa myös muille että ollaan tosissaan. Ikäeron takia sitä monet epäilivät, että mitähän tästä tulee, miestä on koeteltu kyllä monelta suunnalta, saanut kestää paljon halveksuntaa tuttavapiiristä jne.... Naimisiin menon kanssa ei olla kiirehditty, ja tälle kesälle suunitellut häätkin siirrettiin ihan oman jaksamiseni takia ja lapsihaaveet tuli kuvioihin tosiaan n. 2v sitten, ja "monien ennakkoluuloisten harmiksi" ei ollut hetken mielihalu "kaverin vauvan takia" tms. (kaveripiirissäni ei ole ollut edes vauvoja tuohon aikaan, no pikkuveli syntyi kyllä.)
Koetaan, että vaikka minä olen näin nuori, että ollaan molemmat "henkisesti samalla tasolla", tullaan toinen toisiaan vastaan
En voisi kuvitellakkaan eroavani, vaikka itse olen eroperheestä enkä ajattele eroa maailmanloppuna (niin tulevan lapsen, kuin itsenikään osalta). Rakkaus on niin syvää jo tässävaiheessa, että kestäisin varmasti kaiken muun paitsi perheväkivaltaa, ja siitä ei ole pelkoa muutenkin alkoholittomassa ja rauhallisessa elämässämme
Tästä taisi tulla kyllä joku kertomus nyt.. Mutta jokatapauksessa minusta iällä ei ole sen kummempaa merkitystä siihen, kuinka suhde voi kestää tai onnistua vaan ne lähtökohdat ja "henkinen ikä"
Hienona esimerkkinä mieheni sisko (30 v) ja hänen miehensä, jotka viimevuonna tähän aikaan olivat eroamassa jatkuvan riitelyn takia, kun eivät kestä toistensa kotkotuksia, viimekesänä kauhea jupakka kun mies pistänyt asunnon palasiksi ja tämä nainen semmoinen "masennun jos en pääse ku kerran vuodessa ulkomaille" tyyppinen, menevä ja hyvin vähän kotona viihtyvä, "hankkiutui" raskaaksi koska alkoi olla jo niin "vanha"... asuvat edelleen pienessä opiskelija-asunnossa, ja jäi naisella koulu kesken, joka vkloppu nytkin ovat menossa jossain (tuntuu, ettei edes ymmärrä mitä lapsen saaminen tarkoittaa, että ei lasta voi mummolaan heti syntymän jälkeen viedä ja itse lähteä kiertämään eurooppaa! Saati raahata vauvaa mukana...)
Elämän arvot pitäisi olla kohillaan, ja vankka ja varma parisuhde (vaikkei niin pitkä olisikaan). Elämäntilanteesta (työ ym) en kyllä vois ketään moittia, itse ollaan tällähetkellä molemmat työttömiä, mutta yrityksen alkaessa ja pitkästi sen aikana vielä molemmat töissä... Eikä aiota yrittämistä keskeyttää sen vuoksi, etenkin kun nyt näyttää asiat menevän vaikeimman kautta.
