Iippari Onnea! :heart:
Näyttäisi että aika monellakin tuo yk9 on ollut aika maaginen
https://www.terveyskartoitus.fi/calendar_period/index.php
Tuossapa on tuollainen linkki (taas, ainahan mä näitä linkkejäni tänne ängen...) mihin voi käydä tekemässä itelleen kiertokalenterin. Mä ite tein myös, ja herranjestas että tuo onkin kätevä! Ihan innoissani päivittelin tietoja tuonne lähestulkoon hullun kiilto silmissä, kun tajusin että kiertokalenterin pitäminen on itseasiassa ihan fiksu idea. En siis koskaan ole mitään kalenteria pitänyt, enkä oikeastaan käsitä miksi nytkään pidän, mutta hullulla halvat huvit, vai mites se meni.. 8)
Ja niin, mulla oli oikeasti asiaakin. Omanapaista, mutta asiaa kuitenkin. En osannut minnekkään muuallekkaan tulla märisemään, niin ajattelin että ehkä te naikkoset osaisitte antaa erilaisia näkökulmia. "Ongelma" on siis tämä: Aikoinaan olin kihloissa ikäiseni miehen kanssa, ja loppupeleissä sitten erottiin siitä syystä että mielestäni suhde ei toiminut niinkuin piti. Näin myöhemmin ajateltuna ei siinä mitään vikaa ollut, vaan kommunikaatio ei kertakaikkiaan toiminut, en osannut sanoa mitä halusin, ja mies ei osannut kertoa mitä ajatteli. Suhde on kalvanut omaa mieltä koko sen ajan mitä erossa ollaan oltu, ja pieni ajatus takaraivossa on hakannut että oli väärin lopettaa suhde. Elämä jatkui siitä huolimatta, vaikka ajatus siellä päässä koko ajan olikin. Nyt ollaan tilanteessa, että välit on lämmenneet uudelleen. Eikä mitenkään vähän, kiuaskin jää kakkoseks sen suhteen. Asiat on selvitetty, ja jokainen pienikin asia on puitu läpi kerran jos toisenkin, ja tämän ihmisen myötä mulla on sellanen olo että elän enemmän ku koskaan ennen. Olo on kuin pahaisella teinillä, joka ihastuu ensimmäistä kertaa, sillä erotuksella että tunne on jotain hyvin, hyvin syvää. Lapsellisesti ajattelen, että jos ja kun tästä lähdetään jatkamaan, niin jatketaan "siitä mihin jäätiin" teoreettisella tasolla. Se "ongelma" tässä on se, että meidän suhde jäi käytännössä siihen, että alettiin puhua perheestä ja vakiintumisesta. Ja puhuttiin nyt viimeksi nähdessä myös samoista asioista, miehellä tuntui syttyvän kova hinku palata siihen samaan pisteeseen. Ja nyt se pahin: muakaan nyt ei suoranaisesti haittaisi tällainen ajatusmalli teoriassa, eikä niikseen konkreettisenakaan. Musta tuntuu, että nyt mä oon kokonainen, mun elämässä on jotain, minkä vuoks elää ja yrittää parhaansa.
Sanokaa nyt jumalauta jotain järkevää, musta tuntuu että mä oon ihan totaalisen teinipelle näitten ajatusteni kans. Varsinki, kun ajattelee että mähän oon aina ollut se järkevä tyyppi, joka harkitsee kaikkea eikä tee mitään hätiköityä, ja nyt oon sitten käytännössä suunnittelemassa jo häitä (no ei ihan, mutta yrittäkää siitä kuvitella se innostuksen ja onnen määrä) ihmisen kanssa mitä on kaivannut viimeiset neljä vuotta, ja elänyt pliisusti kun ei muutakaan halua ole ollut. Kaiken lisäks en millään pääse tästä hemmetin palstasta eroon. En osaa päivääkään olla lukematta teiän kuulumisia. Ja vaikka tämä teksti voi vaikuttaa vakavalta, mullon hymy persiissä koko ajan. Sanokaa mulle jotain järkevää, tehkää musta se kyyninen, yltiöteoreettinen Destello mikä olinki, eikä tämmöstä sydämet silmissä kulkevaa teiniä!
