Mua taas on alkanut mietityttämään yksi asia.
Mihin ihminen joka on sinut elämänsä kanssa ja joka tietää kohtelevansa lähimmäisiään kuten itseään haluaisi kohdeltavan ja joka vielä toimii (mielestäänj omien resurssejensa puitteissa) oikein kaikkia maailman ihmisiä ja eläimiä ja luontoa ja kukkasia sun muita kohtaan, tarvitsee jumalaa?
Jotenkin alkaa kuulostaa siltä, että jumala on kuin selkäsauna väärin tehneelle ipanalle -katuessaan saa virheensä anteeksi ja eikun kohti uusia virheitä.
Niin, minäkin olen aina uskonut vain itseeni ja hyvin olen pärjännyt.
Tosin, osa meistä suomalaisista ollaan kai joltain osin vähintäänkin tapakristittyjä.
Sen olen huomannut ja vähän tutkuskellut, että sitten kun ne omat voimat eivät riitäkään niin ihminen saattaa tarvita vahvistusta. Onko se sitten Jumala vai naapurin Tomppa kuka antaa voimaa - mene ja tiedä.
Ollaan täällä Suomessa vähän yksin. Meidän kulttuuri on sellainen ”vi**u läpi meen vaikka harmaan kiven - ei kaipaa apua - en oo mikään heikko”.
Lisäksi, jos niin ikävästi on päässyt käymään, että sukulaisetkin ovat joko henkisesti tai fyysisesti kaukana, ja kavereistakaan ei ole apua niin ihminen on tosiaan melko yksin.
Tieto siitä, että sulla on joku yhteisö jossa sut otetaan avosylin vastaan on mun mielestä lohdullinen. Mä ainakin ajattelen tällä hetkellä niin, että jos mulla olis ed.main tilanne ja olisin pahassa pulassa, niin hakeutuisin johonkin seurakuntaan ja ”herran haltuun”.
On tämä sitten vaikka kuinka ”rusinat pullasta”-tapa tahansa.
Ei noi kaikki voi jauhaa liirunlaarumia jotka ovat saaneet Jumalan elämäänsä ja sitä kautta ovat saaneet elämänsä balanssiin, rauhan sydämeen ja ovat onnellisempia. Kai tuossa uskovassa elämässä on siis puolensa.