Almandiini ja iisibeibi, kiitos teille :heart: Ihana kun tietää edes joidenkin lukeneeni tuon raapustukseni eilen. Aika jäätävä tunnelma täällä eilen oli miehen kanssa ja jotenkin vaan tän raskauden aikana olen ollut entistä enemmän "täynnä" kaikkea. Siis kun joudun naputtaa kokoajan ja kaikesta. Mies sotkee ja tekee lasten kanssa asioita väärin, ei oma-aloitteisesti auta kotitöissä tms. On muutenkin inhottava. Jos kysyn vaikka jotain niin vastaus on välinpitämätön "en tiedä". Sitä vaan kypsyy tuollaiseen jäätävään ihmiseen. Niin siis tuosta lasten kanssa toimisesta. No asiat on pieniä, mutta siis sellaista, että laittaa esim pienemmälle esikoisen vaatteita vaikka ne on siis silminnähden liian isoja.. "kun en tiennyt" on vastaus. Muutenkin tuntuu että tuo mies ei tiedä missä täällä meillä on mikäkin asia.. yks päivä tulin salilta 19.30 niin 4-vuotias juoksenteli yksin pihalla kolealla säällä avonaisin kauloin.. siis vähänkö kilahin. Meillä on 19.30 nukkumaanmeno aika pienemmän pk päivin, kun täytyy se viedä aamulla jo 7.30 mennessä pk. Sitten yleensä just kun olen siellä salilla sen pari tuntia, niin siinä ajassa täällä kämpässä sattuu ja tapahtuu. On otettu hyllyiltä sellaisia tavaroita mitä ei saisi ottaa tai annetaan lapsen syödä karkkia ja suklaata. Monesti isompi kysyykin, milloin äiti on menossa zumbaan, jotta voi syödä salaa.. voi luoja sentään. Siis kaikkiaan "pikku juttuja" mutta jos en sanois mistään mitään niin tää kämppä ja lapset ja kaikki olis pilalla. Voi että mie haluaisin että asuis jonku normaalin ihmisen kanssa. Siis mieshän osaa laittaa ruokaa, on erinomainen kokkaaja! Mutta oon nyt viime aikoina tehnyt ite ruoat, kun kerta pienempi on pk:ssa niin ehdin hyvin. Mies myös huolehtii pienemmän iltatoimet ja pk viennin. Eli kyllä hän osaa ja pystyy. Siis kaikkiaan on tosi hyvä mies, mutta ehkä meillä vaan menee sukset ristiin, koska olen liian siisti, järjestelmällinen ja haluaisin että lasten kanssa yms toimittaisiin ns normaalisti, että ei elettäisi kuin pellossa
Pakko kyllä myöntää että tän alkuraskauden aikana olen ollut superkireä, todellakin. Kyllä se vaikuttaa kärsivällisyyteen vähentäen sitä, valitettavasti...
Ja siihen eiliseen.. heitin sen sormuksen juu. Mies kyllä on omaansa pitänyt normaalisti. Ei olla puhuttu mistään oikeestaan tuon riidan jälkeen. Ja siis juu, meillähän ei puhuta.. mies ei osaa puhua ja mie en vaa jaksa.. aikoinaa halusin selvittää aina kaikki ja heti. Nyt on vähän sellanen että ihan sama. Meillä ei myöskään näytetä tunteita.. tai no mie oon näyttänyt, mutta nyt alkuraskauden aikana aika vähän ku ei oo vaan kiinnostanut. En muista millo viimeeks oltais pussattu tai siis olisin edes koskenut kädellä koko ukkoon... Ei vaan kiinnosta.
Noniin se omasta elämästä..
sarasofialle kovasti tsemppiä ultraan =)
*Unis* ja masunen 11+1