?
---*
Vieras
En tiedä, saanko ajatuksilleni kannatusta, mutta tuntuu, että tää asia on pakko kirjoittaa, vaikka pitkä stoori tuleekin. Mä olen jo pidemmän aikaa miettinyt Suomen terveydenhuollon surkeaa tilaa ja asennetta potilaita kohtaan. Olen itse terveydenhoitoalalla, joten kokemusta löytyy myös "verhon toiselta puolelta" eikä totuus kovin kaunista ole.
Mulla on ollut pidemmän aikaa kaikenlaisia kummallisia vaivoja ja "pikkukremppaa". Näin nuoreksi ihmiseksi olen hämmentävän vaivainen. Länsimainen, suomalainen terveydenhuolto näkee asian sellaisena, että esimerkiksi päänsärky - lääkitään päänsärky, ei mitään kiinnostusta siihen, mikä sen aiheuttaa. Kuukautisongelmat - aloitetaan lääke, joka peittää ongelmat mutta ei poista syytä jne. Esimerkiksi mulla on ollut hyvin eriskummallisia tarkkarajaisia päänsärkyjä. Sain jopa lähetteen erikoissairaanhoitoon, josta tuli kirje kotiin, että ei vaikuta vaivoilta, joita pitäisi tutkia. Mitä ihmettä? Muutenkin tuntuu siltä, että jos vaivat eivät ole lääkärikirjat top 20 -listalla niihin ei kukaan viitsi perehtyä. Liian hankalaa, kenelle voisi siirtää tämän potilaan. Missä on housemainen uteliaisuus ja halu selvittää taustat, kysynpähän vain.
Mä en tiedä, missä välissä hävisi vai onko koskaan ollutkaan potilaan kokonaisvaltaista tutkimista ja kuuntelemista. Uskon itse, että potilas on oman itsensä paras asiantuntija, useimmiten ainakin. Pahin on se, jos lääkärille menee ehdottamaan jotain vaivaa, minkä on ajatellut itseään vaivaavan. Tuleeko kolhu lääkärin egoon? Monesti järkevä, elämässä menestynyt ihminen on potilas-leiman saatuaan täysin vieroitettu ajattelukyvystä ja itsensä kuuntelemisesta.
Olen tavannut elämässäni liian monta ei-niin-älykästä, jumalakompleksista kärsivää lääkäriä. Mulla meni noin kolme vuotta ja useampi lääkäri, että sain aikoinaan refluksi-diagnoosin. Ja se ei sentään ole mikään vaikea tauti diagnosoida. Ne satunnaiset empaattisetkin lääkärit on heitetty koneistoon kirjoittamaan reseptejä ja pitämään lyhyitä, äärimmilleen aikataulutettuja vastaanottoja. Ihmisen kuunteleminen on jossain välissä jäänyt pois ja tilalle on tulleet toimenpidepalkkiot ja päivystysrahat.
Olen siis tosiaan itsekin töissä erikoisterveydenhuollossa, hyvin tarkasti rajatulla alueella. Meillä on töissä fiksuja, osaavia lääkäreitä, jotka tekevät toimenpiteet, mutta harvaa loppupeleissä kiinnostaa ihminen potilaan takana. Meillä tosin on tilanne hyvä, sillä kun potilas on erikoissairaanhoitoon asti päässyt niin otetaan jo enemmän tosissaan.
Voisihan sitä mennä yksityiselle. Siellä olisi kuuntelevia lääkäreitä ja varmasti tutkittaisiin kaikki labrat ja vähän enemmänkin. Kuuluuko tän homman mennä näin? Vain rikkailla on varaa hoitaa itsensä?
Mulla on ollut pidemmän aikaa kaikenlaisia kummallisia vaivoja ja "pikkukremppaa". Näin nuoreksi ihmiseksi olen hämmentävän vaivainen. Länsimainen, suomalainen terveydenhuolto näkee asian sellaisena, että esimerkiksi päänsärky - lääkitään päänsärky, ei mitään kiinnostusta siihen, mikä sen aiheuttaa. Kuukautisongelmat - aloitetaan lääke, joka peittää ongelmat mutta ei poista syytä jne. Esimerkiksi mulla on ollut hyvin eriskummallisia tarkkarajaisia päänsärkyjä. Sain jopa lähetteen erikoissairaanhoitoon, josta tuli kirje kotiin, että ei vaikuta vaivoilta, joita pitäisi tutkia. Mitä ihmettä? Muutenkin tuntuu siltä, että jos vaivat eivät ole lääkärikirjat top 20 -listalla niihin ei kukaan viitsi perehtyä. Liian hankalaa, kenelle voisi siirtää tämän potilaan. Missä on housemainen uteliaisuus ja halu selvittää taustat, kysynpähän vain.
Mä en tiedä, missä välissä hävisi vai onko koskaan ollutkaan potilaan kokonaisvaltaista tutkimista ja kuuntelemista. Uskon itse, että potilas on oman itsensä paras asiantuntija, useimmiten ainakin. Pahin on se, jos lääkärille menee ehdottamaan jotain vaivaa, minkä on ajatellut itseään vaivaavan. Tuleeko kolhu lääkärin egoon? Monesti järkevä, elämässä menestynyt ihminen on potilas-leiman saatuaan täysin vieroitettu ajattelukyvystä ja itsensä kuuntelemisesta.
Olen tavannut elämässäni liian monta ei-niin-älykästä, jumalakompleksista kärsivää lääkäriä. Mulla meni noin kolme vuotta ja useampi lääkäri, että sain aikoinaan refluksi-diagnoosin. Ja se ei sentään ole mikään vaikea tauti diagnosoida. Ne satunnaiset empaattisetkin lääkärit on heitetty koneistoon kirjoittamaan reseptejä ja pitämään lyhyitä, äärimmilleen aikataulutettuja vastaanottoja. Ihmisen kuunteleminen on jossain välissä jäänyt pois ja tilalle on tulleet toimenpidepalkkiot ja päivystysrahat.
Olen siis tosiaan itsekin töissä erikoisterveydenhuollossa, hyvin tarkasti rajatulla alueella. Meillä on töissä fiksuja, osaavia lääkäreitä, jotka tekevät toimenpiteet, mutta harvaa loppupeleissä kiinnostaa ihminen potilaan takana. Meillä tosin on tilanne hyvä, sillä kun potilas on erikoissairaanhoitoon asti päässyt niin otetaan jo enemmän tosissaan.
Voisihan sitä mennä yksityiselle. Siellä olisi kuuntelevia lääkäreitä ja varmasti tutkittaisiin kaikki labrat ja vähän enemmänkin. Kuuluuko tän homman mennä näin? Vain rikkailla on varaa hoitaa itsensä?