Mä olen itse itkenyt verta näiden neljän vuoden aikana, kun toiset ovat kertoneet raskausuutisistaan tai plussistaan. Olen ajatellut, että mun täytyy olla läpeensä paha ihminen, kun mua ja meitä (miehessä ei vikaa) rangaistaan ja ollaan oikeasti asennoiduttu niin, että yksi lapsi on meidän elämämme, niinkuin on jo pitkään ollutkin. Olen oksentanut omaan blogiini pahan oloni ja lakannut lukemasta blogeja, joissa on raskauduttu, vaikka olen heille plussaa toivonutkin. Niin henkisesti riekaleina olen ollut, että mies on jo puhunut, että jätettäisiin tämä baby nro 2 projekti kesken.. Että pystyisin olemaan oma ihana itseni ja keskittymään lapseemme entistä paremmin.
Eilen sain pientä esimakua siitä, että ihmeitä voisi jopa tapahtua ja tänään asia on jo niin paljon kirkkaampi. Tänään ei tarvinnut testiä enää käännellä ja tarkastella, se oli niin hieno. Hento, vaaleanpunertava, kuitenkin selkeä viiva. Minun raskaustestissäni. MINUN. Monta muuttujaa on matkassa ja testipäivä on vasta ensi perjantaina, mutta tieto siitä, että meidän pieni nelisoluinen on porautunut kiinni minuun, tuo ja niin paljon valoa tähän mustuneeseen ihmiseen. Toivon niin, mutta pelkään vielä enemmän.