[QUOTE="vieras";22455634]Tuo on aika turha sanonta minusta. Uskon, että ihminen voi sopeutua vaikka mihin, mutta tosiaan, millä hinnalla? Jos koko elämäsi on ajoittain yhtä taistelua ja kärsit lopun elämäsi mielenterveysongelmista niin voiko tosiaan ajatella, että on annettu vain niin paljon kuin jaksaa kantaa? Mikä tulkitaan tilanteeksi, jossa ihminen ei jaksanut kantaa: itseurha? mt-ongelat? itsetuhoisuus? Minusta yhdenkään ihmisen ei pitäisi joutua käsittelemään esim. hyväksikäytön aiheuttamia traumoja enkä todellakaan usko, että se olisi ennaltamäärättyä. Tuo lausehan viittaisi siihen, että jokaisen kohtalo olisi jo tarkoin määritelty. Eikös se nyt ole melko masentavaa? Silloinhan jokainen tekosi, ajatuksesi ym. olisi jo tähtiin kirjoitettu etkä voisi vaikuttaa elämääsi. Samalla tuo tavallaan poistaa pahantekijöiltä syyllisyyden.[/QUOTE]
Tuosta sqamasta meinasin juuri kirjoitaa. Todella, huimat itsemurhatilastot kertovat karua kieltään siitä kuinka joillain se taakka on käynyt raskaammaksi mihin ne omat voimat riittävät. Sitten on myös paljon näitä ihmisiä jotka eivät päädy itsemurhaan, mutta elämä itsesään on yhtä kärsimystä sen taakan alla. Ihmiselle on voinut tapahtua kamalia asioita jotka sitten seuraavat mukana vielä vuosia, vuosikymmeniäkin niin ettei ihminen enää kykene normaalielämään tai iloitsemaan. Ahdistuksen ja väsymyksen keskellä ainoana toivona olisi nopea kuolema, vaikka itse ei syystä tai toisesta pysty tai halua tätä asiaa edesauttaa.
Jos se taakka noin tuhoaa ihmisen loppu elämän, voidaanko oikeasti sanoa että hän on jaksanut kantaa sen mitä hänelle on annettu? Vai onko hän vain käpertynyt voimattomana sen taakkansa alle odottamaan poispääsyä...
Tuosta sqamasta meinasin juuri kirjoitaa. Todella, huimat itsemurhatilastot kertovat karua kieltään siitä kuinka joillain se taakka on käynyt raskaammaksi mihin ne omat voimat riittävät. Sitten on myös paljon näitä ihmisiä jotka eivät päädy itsemurhaan, mutta elämä itsesään on yhtä kärsimystä sen taakan alla. Ihmiselle on voinut tapahtua kamalia asioita jotka sitten seuraavat mukana vielä vuosia, vuosikymmeniäkin niin ettei ihminen enää kykene normaalielämään tai iloitsemaan. Ahdistuksen ja väsymyksen keskellä ainoana toivona olisi nopea kuolema, vaikka itse ei syystä tai toisesta pysty tai halua tätä asiaa edesauttaa.
Jos se taakka noin tuhoaa ihmisen loppu elämän, voidaanko oikeasti sanoa että hän on jaksanut kantaa sen mitä hänelle on annettu? Vai onko hän vain käpertynyt voimattomana sen taakkansa alle odottamaan poispääsyä...