Almanen: Tervetuloa!
Rowan: Kiitos minunkin puolestani linkistä! Oli tosi hyvä sarjis. En kehdannut nauraa enkä itkeä, kun olin työpöydän ääressä, mutta kyllä moni juttu kolahti. Siis aivan täysin kuin minun elämästäni, ja varmasti moni täällä tunsi samoin!
Mutta noita lukiessa tuli myös koko ajan mieleen se, että eihän se plussa vielä lasta lupaa, entä jos raskautuu ja sitten tuleekin keskenmeno. :O No, sitten pitää selvitä siitäkin. Siis toki olen tätä ennekin miettinyt ja monen kokemuksia näillä palstoilla lukenut, mutta nuo sarjis kyllä konkretisoi itsellekin monta asiaa ihan eri tavalla kuin ennen, niin osuva se oli.
En osaa vielä kommentoida mitään viisasta teidän kaikkien hoitoihin, kun en vielä ymmärrä kovin paljoa erilaisista hoitojen vaiheista jne (alkutaipaleella kun ollaan), mutta toivon onnea matkaan jokaiselle! Ja toivottavasti oireilevien tuntemukset osoittautuvat raskaudeksi.
ON: Mulla on menossa kp 20 (suunnilleen 10 dpo) ja "normaaleja" oireita täällä: tissit kipeät jne. Lisäksi on kyllä kurkku kipeänä ja vähän sellainen olo, kuin olisi flunssa alkamassa. Eli todennäköisesti mulla _on_ flunssa alkamassa. Muuhun en jaksa uskoa. Mutta onpas ihan helvetin ärsyttävää, että näitä oireita piti taas alkaa kytätä. Pari kuukautta meni jos sillä lailla, että kun en raskautumisen mahdollisuuksiin uskonut, niin en sitten stressannutkaan. Nyt se näemmä taas alkaa.
Tästä piti vielä kommentoida
Rowanille (menee taas kyllä omanapaisuudeksi aika pahasti):
"Ärsyttävää, kun pitäisi lukea esseetä varten tässä paria kirjaa, vielä englanninkielistä (tieteellistä) tekstiä, niin arvatkaapa vaan, tuleeko siitä yhtään mitään? Ajatukset karkailee ihan koko ajan muualle. "
Siis tää on musta ehkä toiseksi pahin fiilis toistaiseksi tässä lapsen yrittämisessä (pahin on se, kun kierron lopussa jo luulee olevansa raskaana eikä sitten olekaan). Tuntuu ehkä tyhmältä sanoa näin, mutta en ole mikään super-perhekeskeinen ihminen, eikä mulla ole varsinaisesti sellaista tyhjän sylin syndroomaa vielä (mutta vasta on menossa yk14, joten ehkä se vielä iskee). Ja jos totta puhun niin ainakaan vielä musta ei ole alkanut tuntua mitenkään superikävältä kuulla toisten vauvauutisista jne (edelleen, voi olla, että tämäkin "lysti" on edessä tulevaisuudessa). Oikeastaan olen tällä hetkellä ihan hirmu onnellinen: parisuhde on mitä parhain, on ystäviä, kiva asuinpaikka, olen mukavalla alalla jne. Ja luulen, että jos meille ei ikinä lasta siunaannu, niin ehkä se ei lopulta olisi mulle ja miehelle sitten kuitenkaan tragedia (tää voi olla harhaista toiveajattelua, mutta tässä uskossa nyt elän).
Mutta siis: mun arkea hankaloittaa toistaiseksi kaikkein eniten se, että tämä vauvabisnes vie kaiken _keskittymiskyvyn_. Vaikka mulla ei ole edes hoidot käynnissä vielä, tutkimukset vasta, niin niiden miettiminen ja päivien laskeminen jne. saa aikaan sen, ettei mun väitöskirjan kirjoittamisesta meinaa tulla mitään. Ajatus vain harhailee. Ja nimenomaan työtä ja tutkimusta olisi nyt kiva tehdä, sillä jos nyt käy niin ettei lapsia koskaan tule, niin olisi sitten ainakin väitöskirja ja voisi joskus saada mielekkään työn. Mutta nyt tuntuu siltä, että kun lapsia ei kuulu ja keskittymiskyky on mennyt ja työtkään eivät suju, niin mitä mulle sitten jää, kun kohta ei ole lapsia _eikä_ työtä.
Tiedän, että tämä on TOSI pieni murhe monen muun murheen rinnalla täällä. Kuten sanottua, olemme vielä aika alussa tässä hommassa: emme ole kokeneet keskenmenoa, parisuhde ei ole lähtenyt rakoilemaan, olemme olleet monessa suhteessa vielä toistaiseksi onnekkaita. Joten ehkä mun kannattaisi olla onnellinen siitä, että suurin arjen probleemi on tällä hetkellä keskittymiskyvyttömyys. Tuntuu vain niin hölmöltä, että kun nyt ehkä kannattaisi panostaa uraan(kin) (siis ei uraan ylitse perheen, mutta ihan vain siihen, että saisi tehdä myös mielekkäitä työhommia) niin sekään ei sitten suju kun mieli harhailee vain näissä vauvakuvioissa.
Tutkimustyö on lisäksi mulle sikäli paha, että en tosiaankaan voi keskittyä tieteellisen tekstin lukemiseen saati sitten kirjoittamiseen, jos on tällaisia asioita mielessä. Kun olen ollut töissä ihmisten parissa, mulle on ollut paljon helpompaa panna omat ajatukset sivuun ja keskittyä hommiin. (Tiedän, että joilllekuille se menee toisin päin: esimerkiksi mun mies nimenomaan uppoutuu tutkimustyöhön ja pakenee sillä lailla murheitaan.) Ehkä pitäisi vaihtaa asiakaspalvelualalle joksikin aikaa...?
Sori taas kamala vuodatus, kirjoitan aina vähän liikaa kun ryhdyn kirjoittamaan...