Heipsan!
Pakko oli tulla kanssa hetkeks turisemaan, ku pikku-ukko on unilla...
Nokkosperhoselle multakin spesiaaliterkut :hug: Valitettavasti kuulostaa aika tutulta tuo miehesi "töröily"
Meillähän tämä lapsi ei tosiaankaan ollut mikään yhdessä suunniteltu rakkauden hedelmä, vaan ehkäisyn läpi uiskennellut sintti
Minulle siitä asti kun asia valkeni, on ollut päivänselvä asia, että jos niikseen on, on hän tervetullut matalaan majaamme... Aika ajoin on vaan ollut pakko miettiä, missä se meidän maja on :/ Teillä on oikeastaan sikäli hyvä tilanne, että etäisyyttä on helppo ottaa tuon asumisjärjestelyn takia. Tarjoaako se sitten myös "pakotien" asioiden käsittelyltä, teitä tuntematta en osaa vastata. Omalta kohdalta tilanteen tekee tuskaiseksi se, että ollaan täällä keskellä ei mitään, miehen kotikonnuilla. Kaikki minun omat ihmiset on Keski-Suomessa, ja tämä kylä on niin pieni, ettei täällä ole mitenkään tarjolla asuntoa minulle ja mahdollisesti kuudelle lapselle (esikoinen jäisi isänsä luo, sen tiedän :´( ) Muutto toiselle paikkakunnalle olisi vääjäämätön, jolloin lapsilla vaihtuisi koulu ja kaverit, ja itse joutuisi ihan nollatilanteeseen. Paluu entisille kotikonnuille on mahdoton ajatus, siellä ei meillä olisi mitään tulevaisuutta!
Kyllä näitä asioita on itsekin miettinyt, eikä pienimpänä mielessä tietysti myös tämä oma henkinen status ja jaksaminen. Minulla on siis diagnoosit masennuksesta, persoonallisuushäiriöstä ja pakko-oireyhtymästä, ja vaikka kombo kuulostaa ehkä pelottavalta, meidän elämä on mielestäni ihan tavallista, tukitoimia ja terapiaa tarjolla varmaan enemmän kuin ns. tavallisissa perheissä. Tilanne juurikin siksi, että tuo mies on paljon pois matkatöiden takia, eikä minulla täällä ole oikeastaan ollenkaan tukiverkkoa. Normaaliarjessa sairastaminen näkyy ehkä selvimmin asioiden hoitamisessa ja järkeistämisessä, joissa aika ajoin tökkii joskus enemmän ja joskus vähemmän. Lapset minulle on ihan ykkösasia elämässä, ja heidän tarpeet ajavat kyllä aina edelle muusta. Täällä ei ole päiviä, jolloin äiti makaisi zombina sängyssä, ja mukulat heiluisi keskenään. Ruoat laitan (olkoonkin ajoittain Saarioisten äideiltä ;D ) ja pyykit pesen, mutta on päiviä, jolloin en saa hoidettua esim. omien laskujen maksua, soittamista virastoon, omaa pesulla käyntiä tm. vastaavaa. Kaikki "vaikeilta" tuntuvat hommat ohittaa. Pakko-oireisuus puolestaan tuo haasteita siinä, että kun teen jotain, se menee överiksi, esim. meidän vaatekaapit muistuttaa kuulemma armeijan mallia... Ehkä kuitenkin aika pieniä murheita isommassa mittakaavassa tarkasteltuna.
Mutta tuo päätös keskittyä nyt ns.olennaiseen on varmasti ihan hyvä, jos vaan lasten kanssa asiat rullaa. Ja se on kyllä ihan taivahan tosi, että mitään "känniavautumisia" ei tarvii jäädä kuuntelemaan! Niistä tilanteista olen itsekin aina luistellut pois, eikä nyt tässä odotuksessa ole onneksi ollutkaan sellaisia. Toisinaan sitäkin ajatellut, että mitähän sitä tulisikaan kuultua, jos mies viihteellä olisi samassa paikassa missä minä. Hällä kun on raivostuttava tapa olla yleensä puhumatta vaikeista asioista, vaikka minä joskus yritänkin keskustelua virittää. Nykyään on mennyt turhaksi kinaamiseksi nuokin yritykset
Tilanne on tavallaan ollut niin tulehtunut jo pitkään, eikä ole ollut edes mahdollisuutta selviä asioita tämän melko hektisen arjen vuoksi. Pelkään, että kauna ja katkeruus kasvavat lopulta niin suuriksi, ettei asiat enää voi järjestyä...
On vaan aika yksinäinen olo tämän kaiken kanssa. KYS:istä tuli kirje, jossa ru siirrettiin vuorokaudella taaksepäin eli on minulla siis ensi tiistaina. Mitäpä sanoo mies? No ei mitään. Eilen illalla tokaisin tuossa, että juu kiitos kysymästä neuvolassa meni ihan hyvin. Totesi vaan, että jaa, olikos sulla sellanenkin *huokaus* Ei ole sanallakaan sanonut, aikooko lähteä mukaan sinne ultraan, puhumattakaan mahdollisesta synnytyksestä. Enpä ole halunnut kyllä kauheasti painostaakaan, on tässä itselläkin ollut sulattelemista, eikä vähiten näiden pelkojen takia. Tämä on tosi vaikea viikko, sanoin siitä neuvolassakin. Eilen oli se päivä, kun viimeisen kerran tunsin liikkeitä pieleen menneessä kaksosraskaudessa (19+2) ja tytöthän syntyivät siis 19+6, joten kaikki nuo muistot vyöryvät nyt vääjäämättä päälle. Onneksi neuvola on noin ihana, kuin minulla on, että kuunneltiin pitkän aikaa eilen tasaisen vahvaa jumpsutusta mahasta ja terkka sanoi monta kertaa, että pitäisi vaan uskoa enemmän siihen, että kaikki menee hyvin. Muutenkin siis asiat noin fyysisesti ihan ok, paino edelleen laskee, eikä niissä sokerimittauksissa ole ollut mitään huomauttamista. Verenpaine mulla on aika matala, yläpaine nippanappa päälle sadan, että sitä siinä hieman sarkastisesti naurettiinkin, että ainakaan tuo ukko ei minulle paineita tee. Ihan niin kuin nokkosperhonenkin sanoit, että nokka pystyyn. Niinhän se on, että omilla jaloilla täällä jokaisen pitää seisoa, ja totta sekin, että itseään pitäisi pystyä arvostamaan niin paljon, ettei kenenkään ovimatoksi rupea. Ehkä se vaan on niin, että kun itse on eroperheestä, haluaa ainakin varmasti tehdä kaikkensa, lastenkin takia, että heillä ehjä koti säilyisi. Minun lapsuudessa meillä oli kotona alkoholi ja väkivalta kuvioissa mukana, että omalla äidillä ei ollut vaihtoehtoja. Siitä itsekin saanut sen sisun, että jos sellainen tunne tulisi, että pitäisi pelätä, lähtisin saman tien. Ja samahan se tietysti pitäisi olla henkisen väkivallankin suhteen, sitä vaan polla kestää vähän paremmin, ja siksi aina myötää... Surullisia asioita, mutta joskus joutuu kipeidenkin paikkojen eteen. Nyt on tietysti kurjin tilanne ikinä, kun haluaa kovasti iloita ja odottaa uuden syntymää, suunnitella ja rakentaa sitä pesää, ja sitten jos samalla pitäisi purkaa perustaa tavallaan omaltakin olemiselta ja elämiseltä parisuhteen menehdyttyä.
Jahas, yllärivieras pamahti pihaan... Jatkanpas myöhemmin jorinoita, toivottavasti ei nyt mennyt kenenkään mielestä liian synkäksi tämä odotuspalsta
Auringonpaistetta teille kaikille sään puolesta ainakin täältä
Samppakalja ja PiPonen 19+3