Hei kaikki Rakkaat Helmenkantajat
Aivan ihana lukea nyt sivustoa, kun rakenteet kaikilla hahmottuu
Sadanalla olikin ollut "mieleenpainuva" matka ultraan... Hormoonihuurujen jälkeen asia, jolle varmasti miehesi kanssa nauratte monta kertaa, onneksi ei sentään ukolla ole käsi paketissa
Kampiakselille erityisesti halit :hug: <3 Minä myös muiden mukana tsemppaan ajattelemaan positiivisesti ja uskomaan, että kaikki on lopulta ihan hyvin. Piinava viikko on varmasti, koska eihän tuollaista voi olla miettimättä. Kaikkihan täällä ollaan piinailtu viikkotolkulla noita rakennekuulumisiakin. Aika onneksi armahtaa kulumalla.
Itselle on tässä viime päivien aikana kirkastunut tämä elämän toisaalta "raadollisuus" ja jälleen muistan tässä ketjussa tulleen viisauksen luonnon armoilla olemisesta. Nämä jännäämiset kuuluvat odotukseen, eikä siltikään lopputulos ole "varma", vaikka kaikki olisi hyvin loppuun saakka. Haikeana olen ollut tukena parhaalle ystävälle, josta tuli täti viime perjantaina. Ponnistusvaiheeseen saakka kaikki oli hyvin, ja sitten ei ollutkaan enää
Pikkuinen on viettänyt elämänsä ensi päivät teholla ja valtavien onnettomien sattumusten ja lukuisien tutkimusten jälkeen eilenillalla tuli tieto, että vanhemmilla on edessään raskas päätös koneiden sammuttamisesta. Tässä ei ole tarkoitus pelotella, tekin kaikki tiedätte, että näitä sattuu, valitettavasti. Kuitenkin kun se sattuu näin lähelle, asiat tuntuvat omassa päässä saavan ehkä vähän eri mittasuhteet. Minua ei suinkaan ruvennut pelottamaan, ehkä päinvastoin? Minä teen parhaani tämän pienen ihmiseni matkan turvaamiseksi, luotan ammattilaisiin ja hoidan oman leiviskäni niin hyvin kuin pystyn. Voin vain uskoa ja toivoa, että tuloksena on terve pienokainen, enempään en ihmisenä pysty. Kaikille meille ja teille toivon siis valtavasti uskoa, tämän asian onnistumiseen juuri nyt ennen kaikkea!
Oma jännittäminen ja valvominen purkautui eilen siihen, että nukahdin kymmenen aikaan tähän sohvalle kone sylissä (huomatkaa, että olitte mielessäni viimeiseen asti
) ja mies sitten hätisteli petiin. Me lähdettiin tosiaan aamusta jo matkaan ja kävin ennen KYS:iin menoa viemässä kirppikselle lisää tavaraa ja mies piipahti parturissa. Hän ei ennen eilistä sanallakaan edes sanonut, tuleeko mukaan vai ei... Äitipolin ovista kun mentiin sisään, tuntui, että oksennus tulee, pelotti niin kovasti. Koko ajan vilkuilin sen huoneen ovea, jonka takana tyttöjeni matka todettiin päättyneeksi ja ajattelin, että jos sinne kutsutaan, niin alan varmasti itkeä. Tuntui, ettei voi edes katsoa muita huoneessa olijoita, etä ei minun paikkani ehkä olekaan heidän joukossaan kohta enää...
Kun nimeni sitten sanottiin, lähti se mies siitä vierestä talsimaan perässä
Lääkäri oli sama kuin nt-ultrauksessa, tosi asiallinen ja pätevän oloinen. Pitkällisen juttutuokion (sisältäen masennuksen, radin, miehen olotilojen ja minun pelkojeni puimisen) jälkeen oli noustava pöydälle ja yritin vaan kovasti katsella muualle kuin katossa olevaan ruutuun... Lääkärin ensimmäiset sanat kun tulivat ("täällä sitä pää alaspäin heiluskellaan") uskalsin viimein katsoa... Tutkimus oli todella pitkä ja perusteellinen. Tämä lääkäri on ilmeisen kiinnostunut ihmissydämestä, hetken ehti jo ajatella, että joku on pielessä, kun moneen otteeseen siinä syynäili ja höpötteli itsekseen. Mutta päätellen aina välissä kuuluvista ..."niin kuin pitääkin" -lausahduksista päättelin, että sydän oli ok. Mittojen tuloksia aina tiirasin ruudulta, että aika hyvin viikkojen mukana oltiin kasvuissa, pää tietysti hieman edellä, kuten asiaan kuuluu.
Koko ajan sitä vaan tuijotti ruutua lumoutuneena, siellä hän nyt oli, elossa <3 Hieman ultra-anturilla lääkäri "rytkytti" mahan päältä yrittäen saada pientä kääntymään paremmin. Hän nimittäin majaili käppyrässä selkä minun mahaani päin. Tämä ehkä selittäisi liikkeiden vähyyden, jos tämä onkin hänen lemppariasentonsa. Räpläilee ja monottelee siis päin sisuskaluja ja istukkaa, joka siis takaseinässä, loppuen ennen kohdunsuuta. Ja kyllä minun oloni oikeaan osui, ei yllätetty "vanhaa kettua"
Siellä se jalkovälissä heiluskeli, minun viimeiseni on kuin onkin oikeasti PiPo eli siis PilleriPoika
Painoarvioksi kirjattiin 392g ja seuraava käynti rv28, jossa tarkistetaan minun vointia ja vauvan kokoa eli siis seurannassa tosiaan ollaan
Tästä sitä sitten taas jatketaan, päivä kerrallaan. Lapsilla tänään kerhoilua perhetyöntekijän kanssa, kun äiti menee terapiaan ja sitten varmaan ohjelmassa loputtomasti pyykkiä ja huushollin raivausta, *huokaus*. Mitä tuohon mieheen tulee, niin aika hissukseen oli illasta kun tuli töistä. Kun sitten mentiin petiin, ei kääntänytkään perinteisesti selkäänsä ja alkanut kuorsaamaan, vaan änkesikin minun selkää vasten ja heitti käden mahaa vasten. Ehkäpä sielläkin jotain "aivotyötä" tuon pikku-ukon näkeminen herätti
Mutta nyt alkaa taas tulla kiire, kuten tavallista. Palaillaan taas pöntölle pörisemään!
Shampanjapee kera PiPon rv20+3