Tervetuloa
adalmiina!
Kiehinen Joo, mulle voi laittaa
poikaolon Kyllä tää pahoinvointi, närästys ja suolaisen himokin sen jo kertoo, että samaa on laatuaan kuin esikoinenkin
Kuopuksesta himoitsin makeaa ja kaikkea raikasta. Myöskään pahoinvointia ei ollut, mutta kaiken kauneuden se tyttöraskaus kyllä vei
Hiukset rasvoittui, naama kukki ja atooppinen ihottuma puhkesi..
Sukupuoli aiotaan kyllä selvittää, vaikka mies kovasti olikin sitä mieltä että ei
Meillä tuo sukupuoli vaikuttaa aika paljon hankintoihinkin, kun varastot on täynnä pinkkiä kuopuksen jäljiltä, ja mahdollisesti asumiseenkin
Jos täältä nyt poika tulee, niin esikoispojan kanssa ei onnistu yhteinen huone, koska hän on jo tulevan syksyn eskarilainen. Kuopuksen mansikkajätskin väriseen huoneeseen taas... ehkä ei
Mutta eipä tämä nyt vähään aikaan omaa huonetta vaadi, vaikka meillä lapset onkin siirtyneet omiin huoneisiin 2-3kk ikäisinä..
Meillekin tämä saattaa olla
viimeinen lapsi. Mies on aina ollut sitä mieltä että 3-4 lasta on ihan maksimi. Hänellä itsellään on 5 sisarusta, eikä kuulemma toivo kenellekään sellaista laumaa ympärilleen.. Mullekin kyllä viisi lasta ois ihan ehdoton takaraja
Mutta kuten viime raskaudessakin, asennoidun siihen että aina voi olla se viimeinen.
Huomasin vasta nyt, että joku kysyi äidin reaktiosta. No, tässä nyt ensimmäinen valitusvirsi tähän ketjuun, pahoittelen.
Äidin reaktio oli yllättävä potenssiin tuhat. Meidän äiti on aina ollut sellainen "kyllä kaikki järjestyy" -tyyppi ja hälle on aina ollut helppo puhua. Äiti kyllä osaa myös olla temperamentinen ja ylidramaattinen, ja juuri se puoli tuli taas todistettua.
Ajattelin että äiti oli unohtanut eilen puhelimensa töihin (tapahtuu aika usein) kun ei kuulunut mitään. Nyt sitten aamulla soitin kun ei vieläkään kuulunut.
Hänen mielestään tää meidän valinta tehdä kolmas lapsi on täysin älytön ja ajattelematon, ja hän on huolissaan meidän jaksamisesta/pärjäämisestä kolmen lapsen kanssa. Ei kuulemma myöskään tajua miten mahdumme asuntoomme. Samaan lauseeseen sanoi että on aina ollut ylpeä siitä miten hyvin olemme lapsemme kasvattaneet ja rakentaneet elämän ympärillemme, vaikka olemmekin perheen perustaneet tosi nuorina.
Kun aloin odottaa esikoistani, olin juuri täyttänyt 16 ja kymppiluokka oli kesken. Mies oli vuokrafirman kautta määräaikaisessa työssä ja käytännössä molemmat asuimme vanhempieni luona. Kun olin saanut koulun päätökseen, n. 3kk ennen esikoisen syntymää, muutimme pieneen vuokra-asuntoon. Äidillä ei ikinä ollut mitään ongelmaa ensimmäisen raskauteni kanssa.
Kuopusta aloin odottamaan hitusen yli 19-vuotiaana. Opiskelin 2. vuotta merkonomiksi, eli opinnot jäivät äitiyslomaksi jäihin, mies oli määräaikaisessa työsuhteessa ja asuimme edelleen vuokralla. Äiti vain tokaisi että "Kyllähän niitä lapsia maailmaan mahtuu. Onneksi olkoon!".
Nyt olen 22-vuotias, minulla on ammatti ja etsin töitä, miehellä on vakituinen työpaikka ja asumme omistusasunnossa. Asunto käy joo vähän pieneksi siinä vaiheessa kun lapset kasvaa, mutta ei meidän ole alunperinkään ollut tarkoitus tässä loppuelämäämme asua.
Elämämme on siis todella vakaata aikaisempiin lähtökohtiin verrattuna ja olemme todella tyytyväisiä, sekä myös ylpeitä tästä nykyisestä tilanteestamme, jonka eteen olemme tehneet kovasti töitä. Vanhempani eivät ikinä epäilleet ettenkö pärjäisi lapsen/lasten kanssa, mutta muille epäilijöille oon kyllä näyttäny mistä kana pissii
(Voi ei, kuulostan jo itsekin äidiltäni..)
Eli tämmönen vuodatus nyt, anteeksi. On vaan mennyt aamu itkua tihrustaessa kun olenkin nyt äidilleni pettymys.. :ashamed: Jos nyt äidin reaktiota pitäisi yhdellä sanalla kuvailla niin.. järkyttynyt.