(.): Siitä eilisestä yritän koota jotain ajatuksia. Olimme puhuneet kätilön kanssa tästä minun "hoitohenkilökuntapelosta" kroonisiin sairauksiin liittyvistä ongelmista ja myös siitä, etten käytä insuliinia vaikka pitäisi, koska se aiheutti raivokohtauksia. Nuo kohtaukset alkoivat täysin mitättömästä ja yleensä asian vierestä ja kestivät monta tuntia. Pelkäsin kohtausten aikana tappavani itseni, vauvan, lapseni ja mieheni, oireet siis muistuttivat pahasti yhtä epilepsiakohtaustyyppiäni. Ongelma poistui insuliinin lopettamisen myötä (mikään muu ei muuttunut koko aikana). Pohdimme silloin miehen kanssa vauvalle korkeista verensokereista aiheutuvia ongelmia hypoglykemia, keuhkojen kehittymättömyys ja makrosomia, verrattuna siihen, että menen vapaaehtoisesti suljetulle, jossa toivottavasti varmistetaan, etten tapa ketään (noihin kohtauksiin eivät auta rauhoittavat, masennuslääkkeet eikä psykoosilääkkeet). Noihin kohtauksiin auttaa epilepsialääke tarpeeksi isoilla annoksilla yhdistettynä rauhoittaviin kohtauksen aikana. Tuon epilepsialääkkeen nostamiseen vaikuttavalle tasolle menee ilman raskautta normaalisti 6 viikkoa ja maksimin maksimilla 3 viikkoa, ekassa raskaudessa mulla oli tuo lääke käytössä ja viimeisellä kolmanneksella lääkitystä lisättiin viikottain ja siltikään ei päästy "verikokeiden mukaan vaikuttavalle tasolle". Verensokeriarvot olivat korkeista insuliiniannoksista huolimatta liian korkeita (eli annostusta olisi pitänyt nostaa vielä huomattavasti) toisaalta, joka päivä oltiin liian alhaisissa verensokereissa. Ilman insuliinia verensokeriarvot ovat samaa luokkaa tällä hetkellä kuin insuliinin kanssa. Kätilö meinasi, että vauva pystytään ihan hyvin hoitamaan, eikä vauvalla noilla arvoilla ole mitään hätää.
Lääkäri luki paperit etukäteen ja kysyi käyntimme syytä. Pelko... Vastauksen kuultuaan aloitti luennon, että minun on pakko käyttää insuliinia, muusta ei edes keskustella. Täällä ollaan huolissaan vain sikiön hyvinvoinnista ei äidin. (Tässä vaiheessa aloin itkemään.) Jatkoi vauvalle aiheutuvista vaaroista ja totesi, että etpä sinä turhan tasapainoiselta näytä nytkään (itkiessäni, siinä vaiheessa olin jo ihan paniikissa). Seuraavaksi totesi, että psykiatria hoitaa psyykkiset ongelmat se ei kuulu meille. (Tästä eteenpäin en enää edes muista, olin niin paniikissa). Jossain vaiheessa mies oli pyytänyt lääkäriä lopettamaan, jolloin lääkäri oli yltynyt vain paasaamaan lisää. Mies oli todennut lääkärille, että me poistumme nyt, lääkäri oli vielä haistatellut miehelle meidän lähtiessä kesken pois. Kätilö tuli eteiseen meidän perässä ja yritti lääkäriltä selvittää mikä oli mennyt niin pieleen. Huomasi, että kätilökin oli aidosti pahoillaan, sillä ainut tavoitehan oli ollut, että minä uskaltaisin tosipaikan tullen astua siitä sairaalan ovesta sisään.