Sara-70
Näillä viikoilla (9+3) iski sitten uusi ahdistuksen aihe. Täällä jotkut jo miettiikin näitä kromosomiseuloja... ei oikein tiedä mikä olisi viisasta.
Jotenkin tämän asian miettii nyt 37-vuotiaana toisin kuin 25-vuotiaana, kun odotin esikoista. Silloin ajattelin, että tulkoon ihan kuka tulee ja semmoisena kuin on, se on meidän vauva ja sillä siisti. Enkä halunnut mitään seuloja. Mutta silloin olin nuori ja naivi, eikä minulla ollut oikeasti mitään käsitystä, mitä tuskaa vammaisen lapsen elämä ja lopulta kuolema (nämä lapsethan ei yleensä elä kovin pitkään) on koko perheelle ja erityisesti lapselle itselleen. Sen jälkeen olen työskennellyt kehitysvammaisten parissa ja seurannut läheltä ystävän tuskaa vammaisen lapsen kanssa, joka oli niin huonokuntoinen, ettei koskaan päässyt kotiin ja menehtyi lopulta 8-vuotiaana laitokseen.
Enää ei olekaan niin helppo sanoa, että olkoon millainen vaan, sille tulee hyvä elämä... lapsen kivun ja kärsimyksen seuraaminen vierestä on hirvittävän raskasta.
Nyt pitäisi päättää meneekö istukkabiopsiaan, joka tehdään 12 viikolla ja antaa lähes 100%sen varmuuden, tulos tulee viikossa. Lapsivesipunktiota en halua, koska se tehdään niin myöhään, että tuntee jo lapsen liikkeet ja tuloksen saaminen kestää 3 viikkoa.
Tietääkö joku näistä Helsingin käytännöistä, tehdäänkö tuo yhdistetty ultraääni ja seerumiseula viikolla 12-13 (ns. yhdistelmäseula) kaikille, jotka haluavat? Vai pitääkö mennä yksityiselle?
Vaikeita juttuja... varmaan olo helpottuu, kun saa päätöksen tehtyä suuntaan tai toiseen, mutta tämmöinen ahdistava miettiminen ei varmaan tee vauvalle hyvää millään tavalla.
Jotenkin tämän asian miettii nyt 37-vuotiaana toisin kuin 25-vuotiaana, kun odotin esikoista. Silloin ajattelin, että tulkoon ihan kuka tulee ja semmoisena kuin on, se on meidän vauva ja sillä siisti. Enkä halunnut mitään seuloja. Mutta silloin olin nuori ja naivi, eikä minulla ollut oikeasti mitään käsitystä, mitä tuskaa vammaisen lapsen elämä ja lopulta kuolema (nämä lapsethan ei yleensä elä kovin pitkään) on koko perheelle ja erityisesti lapselle itselleen. Sen jälkeen olen työskennellyt kehitysvammaisten parissa ja seurannut läheltä ystävän tuskaa vammaisen lapsen kanssa, joka oli niin huonokuntoinen, ettei koskaan päässyt kotiin ja menehtyi lopulta 8-vuotiaana laitokseen.
Enää ei olekaan niin helppo sanoa, että olkoon millainen vaan, sille tulee hyvä elämä... lapsen kivun ja kärsimyksen seuraaminen vierestä on hirvittävän raskasta.
Nyt pitäisi päättää meneekö istukkabiopsiaan, joka tehdään 12 viikolla ja antaa lähes 100%sen varmuuden, tulos tulee viikossa. Lapsivesipunktiota en halua, koska se tehdään niin myöhään, että tuntee jo lapsen liikkeet ja tuloksen saaminen kestää 3 viikkoa.
Tietääkö joku näistä Helsingin käytännöistä, tehdäänkö tuo yhdistetty ultraääni ja seerumiseula viikolla 12-13 (ns. yhdistelmäseula) kaikille, jotka haluavat? Vai pitääkö mennä yksityiselle?
Vaikeita juttuja... varmaan olo helpottuu, kun saa päätöksen tehtyä suuntaan tai toiseen, mutta tämmöinen ahdistava miettiminen ei varmaan tee vauvalle hyvää millään tavalla.