Saahan sitä valittaa. Toisaalta itse mieluummin valitan tänne ku miehelle, ei viiti hänelle kaikkea työntää.
Mulla on välillä kädet öisin puuduksissa, mutta itsellä on aika hankala selkä ja lapojen alue, joten johtunee siitä. Edellisessä raskaudessa mulla puutui oikean käden peukalo välillä niin pahasti, että oli ihan kipeä. Hävisi heti synnytyksen jälkeen. Vielä ei ole onneksi tullut takaisin, toivottavasti ei tulekaan. Mutta mulla lonksuu ja paukkuu kaikki nivelet, etenkin lonkista kuuluu välillä lonksahduksia. Hivenen löystynyt alkaa olla lantio.
Tänään tuli vuosi esikoisen kuolemasta. Niin vaan tähänkin päästiin, vaikka kaukaiselta se vuosi sitten tuntui. Oon tajunnut miten väsynyt ja robotti sitä tuli oltua. Asiat vaan teki koska oli pakko. Välillä huoli ja murhe puski yli ja itkettiin, mutta muuten veti vaan tunteettomana eteenpäin. Ei sitä ois varmaan muuten jaksanut. Ja toisaalta mä oon elänyt sillä ajatuksella, että mun on turha murehtia asioita, joihin en voi vaikuttaa. Ne pitää vaan ottaa vastaan sellaisena kun tulee. Ehkä sekin on auttanut. Ja meidän vahva parisuhde, joka on vaan vahvistunut entisestään tämän vuoden aikana. Ja vaikka tänään onkin välillä surettanut, niin yritän ajatella, että jos meidän poika ei olisi kuollut, niin tätä uutta tulokasta ei olisi. Kai sitäkin voi lohtuna pitää. Ja se luo toivoa tulevaan, etenkin kun hän tuolla masussa möyrii menemään ja itsestään muistuttaa.
Mulla on välillä kädet öisin puuduksissa, mutta itsellä on aika hankala selkä ja lapojen alue, joten johtunee siitä. Edellisessä raskaudessa mulla puutui oikean käden peukalo välillä niin pahasti, että oli ihan kipeä. Hävisi heti synnytyksen jälkeen. Vielä ei ole onneksi tullut takaisin, toivottavasti ei tulekaan. Mutta mulla lonksuu ja paukkuu kaikki nivelet, etenkin lonkista kuuluu välillä lonksahduksia. Hivenen löystynyt alkaa olla lantio.
Tänään tuli vuosi esikoisen kuolemasta. Niin vaan tähänkin päästiin, vaikka kaukaiselta se vuosi sitten tuntui. Oon tajunnut miten väsynyt ja robotti sitä tuli oltua. Asiat vaan teki koska oli pakko. Välillä huoli ja murhe puski yli ja itkettiin, mutta muuten veti vaan tunteettomana eteenpäin. Ei sitä ois varmaan muuten jaksanut. Ja toisaalta mä oon elänyt sillä ajatuksella, että mun on turha murehtia asioita, joihin en voi vaikuttaa. Ne pitää vaan ottaa vastaan sellaisena kun tulee. Ehkä sekin on auttanut. Ja meidän vahva parisuhde, joka on vaan vahvistunut entisestään tämän vuoden aikana. Ja vaikka tänään onkin välillä surettanut, niin yritän ajatella, että jos meidän poika ei olisi kuollut, niin tätä uutta tulokasta ei olisi. Kai sitäkin voi lohtuna pitää. Ja se luo toivoa tulevaan, etenkin kun hän tuolla masussa möyrii menemään ja itsestään muistuttaa.