Tuttua on, mulla oli kans tuollainen vaihe. 17,5 vuotta ollaan miehen kanssa oltu yhdessä, lapsia 5. Koskaan en ole edes asunut yksin, siis suoraan mamman luota miehen kanssa yhteen
Mulle tuli sellainen oman elämän kaipuu muutama vuosi sitten, liekö ollut joku identiteettikriisi siinä kolmenkympin korvilla. Siinä kohtaa oli tosissaan yhteiselämä katkolla, eikä mitään oikeaa järkeenkäyvää syytä edes eroajatuksille ollut, pelkkä halu omaan itsenäiseen elämään.
Varmaan yksi syy oli se, että olen ollut saman miehen kanssa 17-vuotiaasta, siis koko aikuiselämän ajan. Kun lapset oli hankittu (tai niin silloin luulin =) ), talo rakennettu ja auto maksettu, niin sitä ajatteli että tässäkö se elämä nyt oli...
Hyvä ystävä kehotti silloin pysähtymään hetkeksi ja tosissaan miettimään, haluanko ihan oikeasti elää ilman sitä miestä vai puuttuuko kenties jotain muuta. Onneksi, kun nyt jälkiviisaasti ajattelee.
Päivä kerrallaan sitten mentiin eteenpäin, ja kun olin pohtinut aikani, niin tulin siihen tulokseen, niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin, että minun itseni oli aika hankkia elämä, miehellä sellainen jo oli.
Siis tajusin, että omaa elämää voi elää vaikka olisikin parisuhteessa, ja että ennenkaikkea olin tympiintynyt OMAAN olemiseeni, en siihen mieheen. Piti ottaa vaan vähän etäisyyttä kotiin ja siihen puolisoon, omassa tapauksessani se tarkoitti paluuta koulunpenkille suorittamaan opinnot loppuun, sen jälkeen töihin. Siis lopettaa se, mihin olin tyytymätön ja siirtyä seuraavaan vaiheeseen elämässä.
Ja sitä kautta taas sai, paitsi uutta sisältöä jokapäiväiseen olemiseen, uusia aikuisia tuttavia, jokusen oikein hyvänkin ystävän

Ensin opiskelijaelämä, ja sitten myöhemmin työelämä, olivat juuri sitä ihka omaa elämää, minä olin taas MINÄ, enkä pelkästään "sen vaimo ja tuon äiti".
Ja se elämänmuutos oli huomattavasti helpompi purkaa, kuin ero. Tuskinpa olisimme enää koskaan yhteen palanneet, siihen sinkkuelämiseen kun kuitenkin jossain vaiheessa olisi liittynyt kolmas osapuoli, toisella tai molemmilla.
Nyt olen siis jälleen äitiyslomalla ja kotona, eipä ollutkaan lapsiluku täynnä

vaikka niin luulinkin. Ja nyt tuntuu taas ihan hyvältä olla pelkästään "sen äiti ja tuon vaimo", kun tietää että kyllä se MINÄ tallessa on. Mitään eroajatuksia ei ole aikoihin ollut, enkä usko että ihan pikkumyrskyt tätä venettä upottavat, niin paljon ollaan yhdessä koettu elämää, syntymistä ja kuolemista. Kuitenkin se oma puoliso on se kaikkein läheisin, tuki ja turva, kun tiukka paikka tulee.
Muuta neuvoa en siis osaa antaa kuin tämän oman "tarinani". Jollekin toiselle eroaminen saattaa olla se oikea ratkaisu, mutta kehotan kyllä, niinkuin ystäväni aikoinaan, pysähtymään hetkeksi ja miettimään mihin sitä konkreettisesti on tyytymätön. Voimia jaksamiseesi!