Haaveilen sinkkuudesta

[äippä]

Olen ollut mieheni kanssa jo 15 vuotta ja on meillä lapsikin, mutta niin tympii tämä perhe-elämä.. Haaveilen, että mulla olisi oma pikku kämppä, jossa voisin elää omassa tahdissani. Ehkä jonain päivänä.. Lapsemme on vielä alle 2-vuotias. Ihanahan hän on, mutta ah niin rasittava ! Tuntuu, että missä se minun oma elämäni on, minne se on hävinnyt.. Onko muilla vastaavia ajatuksia vai johtuuko tämä vaan hormoneista.. ? :\|

 

[webmama]

Ja sitten ne sinkut haaveilee siitä ihanasta perheestä - omasta turvallisesta miehestä ja ihanista lapsista.

Tottakai arki ja perhe-elämä rassaa välillä ja omaa aikaa kannattaa järkätä vaikka väkisin. Sinkkuelämä ei kuitenkaan varmaan pitemmän päälle voita riemunkirjavaa perhe-elämää. Tai no... toiset on sinkkuja luonnostaan, toiset ei.

 

[taustalla]

Kaikilla äideillä varmaan tulee joskus mieleen ko ajatus. Esim jos eroaisi niin saisi joka toisen viikonlopun vapaaksi

Mutta pitemmän päälle se sinkkuus on vain uuden miehen etsimistä, kai????

Lähde tyttökavereiden tms kanssa esim risteilylle, konsertteihin jne eli paljon se on itsestä kiinni että jaksaa järjestää omaakin aikaa. Itse en valitettavati sitä juurikaan jaksa tehdä mutta ehkä joskus lähden irroittelemaa B)

 

[Tittamaari]

Tuttua on, mulla oli kans tuollainen vaihe. 17,5 vuotta ollaan miehen kanssa oltu yhdessä, lapsia 5. Koskaan en ole edes asunut yksin, siis suoraan mamman luota miehen kanssa yhteen

Mulle tuli sellainen oman elämän kaipuu muutama vuosi sitten, liekö ollut joku identiteettikriisi siinä kolmenkympin korvilla. Siinä kohtaa oli tosissaan yhteiselämä katkolla, eikä mitään oikeaa järkeenkäyvää syytä edes eroajatuksille ollut, pelkkä halu omaan itsenäiseen elämään.

Varmaan yksi syy oli se, että olen ollut saman miehen kanssa 17-vuotiaasta, siis koko aikuiselämän ajan. Kun lapset oli hankittu (tai niin silloin luulin =) ), talo rakennettu ja auto maksettu, niin sitä ajatteli että tässäkö se elämä nyt oli...

Hyvä ystävä kehotti silloin pysähtymään hetkeksi ja tosissaan miettimään, haluanko ihan oikeasti elää ilman sitä miestä vai puuttuuko kenties jotain muuta. Onneksi, kun nyt jälkiviisaasti ajattelee.

Päivä kerrallaan sitten mentiin eteenpäin, ja kun olin pohtinut aikani, niin tulin siihen tulokseen, niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin, että minun itseni oli aika hankkia elämä, miehellä sellainen jo oli.

Siis tajusin, että omaa elämää voi elää vaikka olisikin parisuhteessa, ja että ennenkaikkea olin tympiintynyt OMAAN olemiseeni, en siihen mieheen. Piti ottaa vaan vähän etäisyyttä kotiin ja siihen puolisoon, omassa tapauksessani se tarkoitti paluuta koulunpenkille suorittamaan opinnot loppuun, sen jälkeen töihin. Siis lopettaa se, mihin olin tyytymätön ja siirtyä seuraavaan vaiheeseen elämässä.

Ja sitä kautta taas sai, paitsi uutta sisältöä jokapäiväiseen olemiseen, uusia aikuisia tuttavia, jokusen oikein hyvänkin ystävän Ensin opiskelijaelämä, ja sitten myöhemmin työelämä, olivat juuri sitä ihka omaa elämää, minä olin taas MINÄ, enkä pelkästään "sen vaimo ja tuon äiti".

Ja se elämänmuutos oli huomattavasti helpompi purkaa, kuin ero. Tuskinpa olisimme enää koskaan yhteen palanneet, siihen sinkkuelämiseen kun kuitenkin jossain vaiheessa olisi liittynyt kolmas osapuoli, toisella tai molemmilla.

Nyt olen siis jälleen äitiyslomalla ja kotona, eipä ollutkaan lapsiluku täynnä vaikka niin luulinkin. Ja nyt tuntuu taas ihan hyvältä olla pelkästään "sen äiti ja tuon vaimo", kun tietää että kyllä se MINÄ tallessa on. Mitään eroajatuksia ei ole aikoihin ollut, enkä usko että ihan pikkumyrskyt tätä venettä upottavat, niin paljon ollaan yhdessä koettu elämää, syntymistä ja kuolemista. Kuitenkin se oma puoliso on se kaikkein läheisin, tuki ja turva, kun tiukka paikka tulee.

Muuta neuvoa en siis osaa antaa kuin tämän oman "tarinani". Jollekin toiselle eroaminen saattaa olla se oikea ratkaisu, mutta kehotan kyllä, niinkuin ystäväni aikoinaan, pysähtymään hetkeksi ja miettimään mihin sitä konkreettisesti on tyytymätön. Voimia jaksamiseesi!

 

[äippä]

Kiitos vastauksistanne. Jotenkin vaan tuo haaveilu yksinelämisestä antaa voimia, kun ei meinaa jaksaa mitään. Syön mielialalääkettäkin, että ei masennus saisi valtaa. En oikein jaksa käydä harrastuksissakaan tai pitää yllä ihmissuhteita. Onneksi välillä on pirteämpiä päiviä ! Eihän se elämä helpompaa yksin olisi kuitenkaan, tiedän, mutta unelmoin, että sitten kaikki olisi toisin, saisin aikaa itselleni enemmän. Olen niin riippuvainen miehestäni nyt, mutta paljon hän minulle antaa ja tytär myös. Tämmöistä tämä vaan on, arkea..

 

[päättämätön]

Minä myös haaveilen kauniista SIISTISTÄ kodista, jossa saisin yksin elää. Varsinkin silloin kun koti on kuin pommin jäljiltä. Suurin nautintoni onkin silloin joskus kun olen yksin, siivota kaikki tip top ja sitten vain nauttia siitä puhtauden tunteesta ja hiljaisuudesta sohvalla.

Mietin usein että mitä jos ei olisi tähän parisuhteeseen ryhtynyt ym. Olisi ihanaa olla sinkku joka voi matkustaa ym.

Mutta kuitenkin kaikki on hyvin, mieskin ok. lapset terveitä ja koti nätti. Minulle on kauhean tärkeää, että olen itsellinen olento myös perisuhteessa. Että väillä on vain minä ja minun tekemiseni.

Koita ottaa pieni irtiotto kotiin. Matkusta jonnekin kaupunkiin vaikka ystävien kanssa ja tee kaikkea sitä mitä yksin todella haluat tehdä. Auttaa kummasti kauko- ja sinkkukaipuuseen ainakin minulla.

 

[Himpula 03]

Olisit yh-sinkku(ellet sitten ajatellut jättää lastanne miehellesi) mikä ei ole ollenkaan sama asia kuin sinkku. Minulla on lähipiirissäni useita yh-sinkkuja ja täytyy sanoa, että kyllä minulla on enemmän aikaa itselleni tässä avioliitossa kun mitä noilla yh-sinkuilla. Joka ikisen menon kohdalla he joutuvat miettimään ja järjestelemään lapselle hoitajaa ja läheskään aina se ei järjesty. Että kannattaa tosiaan miettiä tarkkaan, mitkä asiat oikeasti siinä omassa elämässä ei ole kohdallaan :flower:

 

[maahinen]

Hienoa kun joku rohkeni sanoa ajattelevansa näin. Minullakin on vastaavia ajatuksia nyt tullut, vaikka perhe-elämää olen halunnut täysillä. Olen viimeisilläni raskaana, vahinko, isompia on neljä, yksi näistäkin vahinko, kaikki kuitenkin yhtä rakkaita. Mies on mukava ja rakas, mutta välillä tulee ajatuksia, että missä minä olen, tätäkö tämä on, missä minun elämäni on, ainaista pyykkäystä, siivousta, neuvottelua ja kuskausta... Koti on jatkuvasti pommin jäljiltä, koko ajan pitäisi kulkea perässä ja naputtaa, että edes joskus olisi hetken siistiä. ruokaa pitäisi taas laittaa, hoh hoh.

Mitään ei ehdi eikä jaksa harrastaa, opiskellut olen, nyt niissä on tauko. Olen inhonnut sairaalassa oloa aikaisemmissa synnytyksissä, nyt haaveilen, että pääsen lepäämään.

Joten on meitä muitakin väsyneitä, mutta ei perheen jättäminen ratkaise asiaa, tuo vain monimutkaisemmaksi. Voimia Sinulle ja meille muillekin.

 

[Sarde]

Tittamaari,puhuit asiaa-voisin olla kanssasi samaa mieltä.Kun itsestäkin alkoi tuntua että onko minun ja avomieheni välillä enää kaveruutta suurempia tunteita,niin hokasin että se taitaa johtua vain yhteisen(siis kaksistaan)ajan vähyydestä,niinpä ehdotinkin pientä kahdenkeskistä irtiottoa..Voipahan samalla vähän kuulostella että vieläkö meistä on mihinkään?

 

[taustalla]

\

Kiitos vastauksistanne. Jotenkin vaan tuo haaveilu yksinelämisestä antaa voimia, kun ei meinaa jaksaa mitään. Syön mielialalääkettäkin, että ei masennus saisi valtaa. En oikein jaksa käydä harrastuksissakaan tai pitää yllä ihmissuhteita. Onneksi välillä on pirteämpiä päiviä ! Eihän se elämä helpompaa yksin olisi kuitenkaan, tiedän, mutta unelmoin, että sitten kaikki olisi toisin, saisin aikaa itselleni enemmän. Olen niin riippuvainen miehestäni nyt, mutta paljon hän minulle antaa ja tytär myös. Tämmöistä tämä vaan on, arkea..

Oletko taasen mukana työelämässä? Ja pidätkö siitä (siis työstäsi).

Minusta lapsi on ihaninta, mutta työtä jo yksikin teettää ja omaa aikaa ei juuri ole. Ja auseammasta haaveilen. Mutta ennen kaikkea tunnen riittämättömyyttä kun tässä äitiyslomalla pitäisi viedä eteenpäin jatko-opiskelut. Muutoin en varmaan olisikaan stressantunut. Ja mies on muualla työssä.

Joka tapauksessa normaalia on, lapsen tulo on niin mullistava muutos. Ja kyllä pidemmän päälle lapsiperhee-elämä on varmasti antoisampaa. On todellinen syy nousta joka aamuun, joku henkilö jomnka hyvinvointi menee kaiken edelle (toki ei sitä lapsen kautta voi elää, mutta silti). Sinkkuna sinua ei kukaan kaipaa todella ainakaan suurinta osaa ajasta ja kotona ei odota kukaan.

Lapsen kasvaessa hän erkanee sinusta ja muut tärkeämpiä...

Eli eiköhän ole tilapäistä voimattomuutta ja varsin normaalia. Koeta ottaa ilman stressiä ja nauttia. Jos voit, tehkää yhdessä ympäristönvaihdos (pieni matka tms piristää).

 

[äippä]

Kiitos taas vastauksista. En ole koskaan ollut vakityössä, pikku pätkiä siellä täällä, opiskeluja, sairaslomaa.. En ole löytänyt sitä omaa paikkaani vielä ja nyt olen jo sairaseläkkeellä. Haaveilen mitä jos olisinkin mennyt yliopistoon, niinkuin aioin ennenkuin aloin seurustella mieheni kanssa, jos olisin muuttanut pois täältä kotoa ennenkuin tehtiin lapsi jne.jne. Kaikki voisi olla toisin, mutta olisiko se sitten paremmin, en tiedä. Olen kyllä matkustellut ennen miestäni ja yhdessä mieheni kanssa, nyt on hankalampi lomailla kun on tuo lapsi eikä ne matkat poista kotiongelmia. Ystäväni ovat eri puolilla Suomea, täällä kodin lähellä en ole tutustunut uusiin ystäviin. Nettituttuja on, mutta aika harvoin tavataan. Hyvää viikonloppua kaikille !

 

[taustalla]

\

Kiitos taas vastauksista. En ole koskaan ollut vakityössä, pikku pätkiä siellä täällä, opiskeluja, sairaslomaa.. En ole löytänyt sitä omaa paikkaani vielä ja nyt olen jo sairaseläkkeellä. Haaveilen mitä jos olisinkin mennyt yliopistoon, niinkuin aioin ennenkuin aloin seurustella mieheni kanssa, jos olisin muuttanut pois täältä kotoa ennenkuin tehtiin lapsi jne.jne. Kaikki voisi olla toisin, mutta olisiko se sitten paremmin, en tiedä. Olen kyllä matkustellut ennen miestäni ja yhdessä mieheni kanssa, nyt on hankalampi lomailla kun on tuo lapsi eikä ne matkat poista kotiongelmia. Ystäväni ovat eri puolilla Suomea, täällä kodin lähellä en ole tutustunut uusiin ystäviin. Nettituttuja on, mutta aika harvoin tavataan. Hyvää viikonloppua kaikille !

Mahdollisesti se "oman" elämän puuttuminen stressaa? Voisitko kokeilla jotain oipskelumuotoa tällä hetkellä? Yliopiston voit pyrkiä tai sitten suorittaa esim. etänä?

Ystävien puute ei todellakaan mieltä ylennä. Koeta tutustua esim. perhe tms. kerhojen kautta jos paikkakunnaltanne löytyy. Ei ole helppoa, mutta ehkä joku on samassa tilanteessa.

Matkailu voisi antaa hieman etäisyyttä asioihin ja vaihtelu, siis ympäristön, yleensä virkistää. Voitko mennä esim. lapsesi kanssa kahdestaan ystäviäsi tapaamaan?

Älä missään nimessä ajattele, että lapsi on hankaloittanut elämääsi, lapsi huomaa kyllä asenteen. Itse ehdin matkailla ja kokea hyvin paljon ennen vauvaani, ja nyt kyllä kaipaan sitä, mutta kyllä me vielä mennään. Toki työn suhteen on rajoituksia, esim. entisenlaista en voi tehdä koska näin pienen luota en halua poissa olla ja mies on töissä toisella paikkakunnalla. Mutta myöhemmin ehkä sitten? Minullakaan ei siis ole vakityötä ja se stressaa...

 

[äiti minäkin]

Minä en missään olosuhteissa luopuisi lapsistani ja he menevät kaiken edelle,elän heille aika pitkälle.
Mutta en haaveile sinkkuudesta,haaveilen toisesta miehestä,en edes halua muuttaa hänen kans yhteen,tietynlaisen vapauden haluan pitää,avioliittoa takana 16v.
Oma mieheni on tyytyväinen tähän liittoon,minä en,hän ei koske minuun koskan,ei pusuja eikä halauksia,sit kun on puutteessa niin kyllä hiplataan,en tajua miten tähän on menty,hän touhuu kovasti kotona kaikkea muuta,unohtanut että on vaimokin olemassa.
Olenkin nyt sanonut että turha sit vinkuu,kun mä pakkaan omat ja lasten kamat ja muutan.
Vaikeita juttuja nää ihmis suhde asiat. :/
Ei vaan ole rohkeutta ja voimaa jäädä yksin,pelottaa miten pärjään.Vaikka onpa nuo muutkin yh:t pärjännyt. =)

 

[Äitsyli-69]

\

Minä en missään olosuhteissa luopuisi lapsistani ja he menevät kaiken edelle,elän heille aika pitkälle.
Mutta en haaveile sinkkuudesta,haaveilen toisesta miehestä,en edes halua muuttaa hänen kans yhteen,tietynlaisen vapauden haluan pitää,avioliittoa takana 16v.
Oma mieheni on tyytyväinen tähän liittoon,minä en,hän ei koske minuun koskan,ei pusuja eikä halauksia,sit kun on puutteessa niin kyllä hiplataan,en tajua miten tähän on menty,hän touhuu kovasti kotona kaikkea muuta,unohtanut että on vaimokin olemassa.
Olenkin nyt sanonut että turha sit vinkuu,kun mä pakkaan omat ja lasten kamat ja muutan.
Vaikeita juttuja nää ihmis suhde asiat. :/
Ei vaan ole rohkeutta ja voimaa jäädä yksin,pelottaa miten pärjään.Vaikka onpa nuo muutkin yh:t pärjännyt. =)

Kuulostaa tutulta tuo, että mies ei huomioi millään lailla. Me ei olla oltu lähellekään noin pitkää aikaa yhdessä, mutta yhteisen ajan puute on varmaan tehnyt tehtävänsä meidän suhteessa. Tuntuu että mieheni on vaan kämppis jonka kanssa järjestellään arjen asiat. Mitään läheisyyttä ei ole. Hän on kuulemma tyytyväinen (miten ihmeessä?!) ja kaipaa minua silloin kun on pois kotoa. Mulla sen sijaan alkavat tunteet olla aika vähissä ja mieli tuntuu taas aika levottomalta...Yksinhuoltajuutta en pelkää, mulla on siitä monen vuoden kokemus. Enkä sinkkuuttakaan kammoksu, jos en ihannoikaan. Kaipa se sinkkuaikakin menis kuitenkin taas uuden miehen etsimiseen... :kieh: Mutta mitään yhteenmuuttoa en kyllä ihan äkkiä suunnittelis, ihannetilanne oliskin että tapailtais kun molemmilla on vapaata aikaa. Olis sellaista laatuaikaa, ilman lapsia...

 

[Äitsyli-69]

\

Olisit yh-sinkku(ellet sitten ajatellut jättää lastanne miehellesi) mikä ei ole ollenkaan sama asia kuin sinkku. Minulla on lähipiirissäni useita yh-sinkkuja ja täytyy sanoa, että kyllä minulla on enemmän aikaa itselleni tässä avioliitossa kun mitä noilla yh-sinkuilla. Joka ikisen menon kohdalla he joutuvat miettimään ja järjestelemään lapselle hoitajaa ja läheskään aina se ei järjesty. Että kannattaa tosiaan miettiä tarkkaan, mitkä asiat oikeasti siinä omassa elämässä ei ole kohdallaan :flower:

Mulla taas oma aika lisääntyi ihan huomattavasti kun erosin exästä. Avioliitossa omaa aikaa ei ollut käytännössä juuri ollenkaan. Kun ero tuli, niin joka toinen viikonloppu oli ihan omaa aikaani. Mahtava kokemus! =)

 

[Nelthilta]

Minulla on takana niin paljon sinkkuelämää, että en suosittele! Ensimmäinen vakavastiotettava suhde alkoi 28-vuotiaana, viisi vuotta sitten tämän mieheni kanssa ja samoin toisinpäin. Aikaisemmat suhteentapaiset olivat kariutuneet muutamassa viikossa tai kuukaudessa omaan mahdottomuuteensa.

Ei sitä jaksanut siivota, kun ei ollut ketään ketä varten siivota - miehellä sama juttu. Ja se oma itse ja oma elämä, ei ihmistä ole tarkoitettu elämään yksin. Ystävät alkoivat olla minulle tärkeämpiä kuin minä ystäville - kun ei ollut miestä niin sitä oli koko ajan seurankipeä.

Yksi lapset omakotitalon (minuun verrattuna) nuorena saanut ystävä kertoi ensimmäisen lapsensa jälkeen kadehtivansa vapauttani. Se vapaus oli kumminkin aikas näennäistä. Koko ajan piti hakea jotain.

 

[Äitsyli-69]

Se on ihan totta, ettei sinkkuutta kannata kadehtia. Ihminen on luotu elämään yhdessä muiden ihmisten kanssa ja parisuhteessa. Toisaalta, parisuhdettakin mielestäni sinällään ihannoidaan liikaa. Kun on olemassa niin monenlaisia parisuhteita. Joskus niitä ongelmia on parisuhteesskin siinä määrin, että olisi viisaampaa nostaa kytkintä. Jokaisen ihmisen elämä on niin arvokas, että kannattaa miettiä tarkkaan sekin, onko tämä se suhde jossa haluan loppuelämäni viettää. Mielestäni ei voi mustavalkoisesti verrata sinkkuutta ja parisuhteessa elämistä toisiinsa. Kummassakin kun on puolensa.

 

[Nelthilta]

Joo, totta. Kun aikaisemmat suhteeni pistin poikki ajattelin aina, että parempi kumminkin yksin kuin huonossa seurassa.

Eniten noissa haaveissa kumminkin haave siististä kodista pisti silmään. Ei sitä pelkästään itseään varten saanut aikaiseksi...

 

[Meduusa]

Mietin minkä ikäinen olet? Ettei olisi jokin kriisi Itse olen läpikäynyt kriisin ja se toi kyllä pääkoppaan jos jonkinlaista ajatusta Nyt en voi muuta sanoa kuin että: "huh, onneksi olen vielä tässä kodissa ja perhe on yhdessä" :heart: Eli etten antanut sen kriisin viedä mennessään vaan sinnittelin tässä missä se paras "paikka" kuitenkin on, omassa lämpöisessä kodissa.

Minulla on läheinen sinkkuystävä joka haaveilee siitä että hänellä olisi edes mies, jota saisi rakastaa, kurjaa ajatella että hänellä ei ole ketään ...siis ystäviä on mutta se oma rakas, saati perhe josta hän haaveilee, puuttuu häneltä. Eikä hän ole enää mikään tyttönen...

 

[JackTimberjohn]

Voisinpa sanoa tuohon että olen kokenut molemmat vaiheet elämässä ja se että on haastavassa parisuhteessa,tarkoitan nyt sitä että molemmat tekee töitä sen eteen,että koko perheellä on hyvä olla,niin olen sitä mieltä että kyllä se voittaa sinkkuuden kybällä.Silloin kun elin eron jälkeen sinkkuaikaa hetken,olin tosi onneton....Kotona ei ollut muuta kuin tyhjät seinät vastaanottamassa kun tulin töistä,ei lasten ääniä,vain radio oli jäänyt yksikseen päälle...ei ruuan tuoksua.ei miehen paskasia sukkia lojumassa eteisessä,ei pyykkipäivää,muutakuin omat työvaatteet,EI SIIS YKSINKERTASESTI YHTÄÄN MITÄÄN! :'( Ja mitäs sitten kun oli omaa aikaa,no sehän meni siihen että sitä istuin baareissa tai lipitin kotona kaljaa ja itkin,itkin,itkin kunnes sammuin lopulta :headwall: :headwall: Kunnes sitten tapasin nykyisen mieheni ja loputhan arvaattekin =) :heart: Ei tullu Matti&Mervi stooria vaan PALJON PAREMPAA!