Avovaimokkeen ihmettelyä

[QUOTE="Enninen";22864078]No ap. keskustelitko miehesikanssa kun ipana lähti kotiin teiltä? [/QUOTE]

Eli en

 

Mä olin kuin sinä ennen lastani, en voinut ymmärtää ihmisiä jotka antoivat lapsilleen karkkia+ muita herkkuja ja jos ruokaa ei syöty pöydässä niin sehän oli ihan hirveätä, mutta kuinka ollakaan oman lapsen kanssa me elämme juuri noin ja olemme kaiken huipuksi vielä aina nukkuneet samassa sängyssä ja katselemma paljon telkkari

 

Huoh mikä elämä Ottaisin ja lähtisin. Heti.

 

Siis ymmärsinkö nyt oikein, eli olette tunteneet toisenne nyt vajaa 5kk? :O Ja siinä ajassa olette ehtineet muuttaa yhteen, ostaa yhteisen talon ja perustaa uusperheen? Kirjoitat suurimmaksi osaksi ihan järkeviä huomioita sekä lapsipuolesi kasvatuksesta että miehestä ja koirista, mutta pari seikkaa häiritsi minua.

Eli mitä sinä oikein ajattelit muuttaessasi näin nopeasti yhteen miehen kanssa? Miten voit sanoa, että teillä oli TASAPAINOINEN ja LÄMMIN suhde ennen yhteen muuttoa, jos kerran tutustuitte kolme-neljä kk aikaisemmin? Siis kuinka vanhoja te kumpikin olette? Ilmeisesti alle 20-vuotiaita? Ei kai kukaan yli 2-kymppinen voi olla noin naivi ja nopea käänteissään? Ja kauanko miehesi erosta on? Vai onko vielä ehtinyt erotakaan? Lapsihan on vasta 2-vuotias, niin että kovin kauan miehesi ei ole eroaan kyllä ehtinyt työstää... Kirjoitat järkevästi, mutta kerrot suorastaan järjettömiä asioita, kuten noin pikaisen yhteenmuuton ja vieläpä oman talon ostamisen. Mitä ihmisten mielessä oikein liikkuu?

Onko kumpikaan teistä kuullut ns. välisuhteista, joita harrastetaan eron jälkeen? Välisuhteen tarkoituksena on lähinnä työstää eroa ja saada etäisyyttä exään. Kovin usein välisuhteista ei ole pysyviksi suhteiksi juuri siksi, että ne ovat enemmänkin terapeuttisia, joissa sitten se eronneen läytänyt osapuoli toimii ilmaisena terapeuttina. Kuuntelee kaikki exän tekemät kauheudet ja toimii likasankona, jonne kaadetaan eronneen paha olo. Tällainen vaikutelma teidänkin suhteestanne tulee. Sitten, kun miehesi on päässyt taas jaloilleen ja on ns. oma itsensä, löytää hän todennäköisesti uuden ihmisen rinnalleen, sellaisen, jonka kanssa kykenee tasapainoiseen suhteeseen , suhteeseen, jossa kumpikaan ei ole altavastaaja. Jos siis kykenee. Joka tapauksessa, jos erosta on alle 2 vuotta, on turha odottaa miehen olevan valmis vakavaan parisuhteeseen. Voit kyllä odottaa ja katsoa kauanko mieheltäsi kuluu tokenemiseen, mutta et voi odottaa, että hän käyttäysyisi vielä "normaalisti". Avioero on ihmisen stressilähteiden listalla toisena heti puolison kuoleman jälkeen. Siitä toipuminen kestää yleensä vuosia, ei kuukausia.

Yksi pikkuseikka jäi myös kaivelemaan, eli mitä tarkoitat sillä, että lapsella pitäisi olla mielestäsi omat herkut eikä niitä sipsejä ja naposteltavia, mitä teillä aikuisilla on? Siis mässytätkö sinä sipsiä ja kuvittelet, että on ok antaa tytön kuolata siinä vieressä antamatta maistiaisia? Teetkö niin koiriesikaan kanssa? Kyllä 2-vuotias syö jo samaa ruokaa kuin muukin perhe, jos muu perhe syö terveellisesti, niin sitten niin syö taaperokin, mutta jos muu perhe syö sipsejä, niin kyllä niitä sitten syö se 2-vuotiaskin.

Meilläkin 2-vuotias nukkuu omassa sängyssään, ensimmäisen puolitoista vuotta nukkui osan yöstä perhepedissä, mutta silloin oli syynä ennenkaikkea imetys. Mutta se on totta, ettei lapsen elämää voi laittaa yhtäkkiä mukkelismakkelis, vaan muutosten on tultava vaiheittain. Eli muutto uuteen asuntoon, vasta sitten isän uuden puolison muutto samaan talouteen ja kun nämä tilanteet on hyväksytty, niin mietitään yöllisiä nukkumisjärjestelyitä.

Aika toivottomalta tuo teidän tilanteenne kuulostaa, ihan ottaen huomioon suhteenne etenemisnopeuden tilanteessa, jossa olisi pitänyt edetä normaalisuhteita hitaamminkin, onhan miehesi vasta eronnut ja hänellä on kaikenlisäksi lapsi.

Jos nyt satut olemaan yli 25-vuotias (toivottavasti et, koska muuten käytöksellesi ei oikein ole mitään oikeutusta) niin älä turhaan kuluta munasolujasi miehen luona, vaan muuta pois, aikuistu ja kun olet päässyt kypsään ja tasapainoiseen elämäntilanteeseen SINKKUNA, ala harkita parisuhdeta jonkun yhtä kypsän ja tasapainoisen miehen kanssa.

 

Penaalin terävin kynä kirjoitti asiaa. Harmi ettei miehestä ole keskustelemaan, oletko miehelle kertonut muuttavasi pois ja laittavasi torpan myyntiin?

 

Juu, muutimme nopeasti yhteen. Mies ei aikoinaan ollut naimisissa tytön äidin kanssa, eivätkä he omistaneet asuntoakaan yhdessä. Erossa olivat olleet yli vuoden ennen kuin tapasimme, ja eron virittely oli alkanut jo raskauden aikana. Vakuuttaa olevansa ylipäässyt ja on ollut säätöjä tuossa vuoden sisällä, eli niitä laastareita, joista puhuit. Itsekin olen sitä luokkaa ihminen, että kerran erotaan niin erossa pysytään. Ketään en myöskään jätä ihon alle ja käsittelen asiat todella nopeasti. Siis viimeisen vakavan suhteeni käsittelin parissa kuukaudessa ja sitten hyppäsin suhteeseen, vaikkakaan en vakavissani. Mutta jo sen verran, että en tapaillut muita. Sitä ennen olin jo katsellut miehiä sillä silmällä ja tapaillut, vaikken heistä ketään mihinkään hyväksynytkään. Yksi kaverini tosiaan itki exänsä perään yli vuoden, jota pidin sulana hulluutena. Olen liian järkiperäinen tyyppi surrakseni menetettyä pitkään. Siitä ei mitään tullut, piste. Eikös miehet toimi useimmiten juuri näin, että taakse jäädään parkumaan paljon harvemmin? Mielestäni se on enemmän naisten juttu, vaikka ei voi yleistää. Ikinä en myöskään ole kaatanut laastarin päälle aiemmin kokemaani tuskaa. Kyllä ne vääryydet on sitten jo kuitattu ihan omassa päässäni. Alle vuoden säädössä ei ole toipumista, vuoden säädöstä toivun viikossa parissa, parin vuoden kuukaudessa, kuuden vuoden jutun jälkiselvittelyyn meni ehkä kolme kuukautta kaikkinensa. Että näin. Kukin tavallaan tietysti.

Ollaan kyllä jo ihan riittävän vanhoja. Mutta lasketaanpa. Jos odottelisin nyt sinkkuna sen säädyllisen pari vuotta, sitten tapaisin miehen, jonka kanssa pitää tapailla puoli vuotta ennen kuin voi sanoa seurustelevansa, sitten pitää seurustella vuosi ennen yhteenmuuttoa, sen jälkeen asutaan vähintään vuosi yhdessä ennen kuin aletaan harkita oman asunnon ostoa, jälleen vuosi menee etsiessä sopivaa, muuton jälkeen todetaan että voisi lastakin yrittää kun on tilaa omassa kämpässä, vuosi menee yrittäessä... Koko prosessiin voisi kuluttaa aikaa siis 6-7 vuotta ennen kuin on raskaana ensimmäiselle lapselle. Jos tapaa sen unelmiensa miehen parikymppisenä, tämä voikin onnistua. Minkäs teet kun kolmekymppiä alkaa häämöttää jo nurkan takana? Ei tässä kuulkaas voi niitä munasoluja panttailla sinkkuilussa, mikä ei enää edes voisi vähempää kiinnostaa! Aivan riittävästi olen juoksuja juossut ja vaihtanut miestä todetakseni, että tässä olisi laatu-uros tarjolla. Tosin lasten kasvatuspuolessa on hiottavaa. Uskon, että jos saan molemmat tytön vanhemmat saman pöydän ääreen vakavasti keskustelemaan asiasta, saan heidät sopimaan yhteisistä pelisäännöistä. Voin hankkia siihen vielä jonkun objektiivisen erotuomarin. Tosin minun pitäisi olla myös paikalla, jotta mieheni ei pääse vääristelemään totuutta... Liian nopeasti edettiin tähän pisteeseen, mutta kuten sanottua, en voinut kuvitellakaan että ketään olisi lapsen kanssa noin lepsu pässejä olette jotkut ihmiset! ei voi muuta sanoa.

Painotettakoon nyt taas tähän väliin, että kyllä penaalin terävin kynä on tässä yleisesti aivan oikeassa. Ihmisillä yleensä menee erojensa käsittelyyn tuhottoman paljon aikaa. Luulen, että silloin ihminen ei käsittele asiaa aktiivisesti ja ajattele asiaa sekä järjellä että tunteella. Jos järjellä ajattelee, että eihän suhde voi millään toimia enää koettujen vääryyksien jälkeen, niin kyllähän ne tunteet siellä seuraa perässä. Jos ajattelee asiaa vain tunteella, ja parkuu menetetyn kiiltokuvan, eli sen suhteen jonka olisi halunnut, ei sen jossa oikeasti oli, perään niin kyllähän siinä saakin parkua ja pitkään. Todellisuudessa mies ei ollut sellainen kuin itse olisi toivonut hänen olevan, ja suhde ei täyttänyt niitä perusedellytyksiä, joita itse suhteelta toivoo. Kun näitä ei kerran ollut, niin turha on menetystä surra. Tulipas sanottua pitkästi

Sipseistä seuraavaksi. Ei en mässytä lapsen edessä mitään. Jos syön leipää, hedelmää tms annan hänelle maistiaisia tai oikeastaan niin paljon kuin vain hän haluaa, koska syömisen kanssa on viime aikoina ollut ongelmia, eli hyvä että joskus edes jotain syö. Mies puolestaan mässyttää kaikenlaista turhaa päivittäin, mutta antaa tytölle ihan muutenkin, vaikka ei mässyttäisi. Tuolla vieraissa nyt oli suklaalle allerginen poika ja pöydässä suklaaherkkuja, niin sen takia tuli painotettua tuota omat keksit -juttua. Itse antaisin mieluummin tytölle vähäsuolaisia sipsejä tms. Enkä antaisi nyt ollenkaan yhtään mitään, koska ruokakaan ei maistu, eli näillä sokeriliemillä ja muilla herkuilla pilataan myös ruokahalu. Homma menee vähän niin, että jos jokin ei maistu, ehdotetaan seuraavaa aina vain herkullisempaa ja ravintoköyhempää vaihtoehtoa. Jonkin verran lapsi tietysti saa itse valita, mitä milloinkin haluaa välipalakseen, mutta jälleen kerran joku raja siinäkin pitää olla.

Koirat taas ovat asia aivan erikseen! Niillä on omat ruokansa, ihmisillä omansa. Hemmetti ei niiden tarvitse siihen tulla norkoamaan, ellen niitä siihen pyydä! Toivottavasti sinulla ei ole koiria, jos jaat kaiken ruokasi niiden kanssa! Joku roti taas tähänkin hommaan, ne ovat koiria, ei ihmisiä. Tottuvat kyllä, että ihmiseltä ei syödessä tipu ruokaa, niin eivät ne siinä ole kuolaamassakaan

Eli ensin pitää tarttua miehen ruokavalioon, sitten vasta lapsen. Check!

En voi olettaa, että mies mistään totutteluista mitään ymmärtää. Ottihan hän tytön mukaan siihen viikonloppuunkin, kun muutettiin. Itse olisin antanut olla äidillään, jottei olisi sitä mylläkkää tarvinnut kokea. Laitoin omat kissani hoitoon juurikin sitä varten, että eivät stressaantuisi suotta. Mutta mitäpä tällainen lapseton ihminen mistään mitään tietää. Ja äitihän voi saada vääriä mielikuvia, jos jättää yhden sovitun viikonlopun väliin! Tsiisus, heillä on niin pahat välit että!

Loppuun voisin sanoa, että olen itseni kanssa enemmän sinut kuin useimmat ovat ja mielentutkiskelun kautta olen oppinut jopa itseni tuntemaan aika hyvin. Ja ennen kaikkea hyväksymään, mitä useimmat eivät kykene tekemään. Tulen muuttumaan erilaiseksi elämän edetessä ja koskaan en mieleni syövereitä täysin tunne, mutta tasapainoiseksi voisin itseäni kutsua. Ja sen olen kuullut myös muilta. Sanoisinpa siis että olen yksinäni ollut elämäni aikana aivan riittävästi. Eniten olen itsestäni oppinut kuitenkin erään suhteen ja miehen kautta, jonka aikana opin katsomaan sisäänpäin Silloin parikymppisenä oli minun aikani pysähtyä ja jäädä tutkimaan itseäni ja maailmankuvaani, joka silloin oli hyvin puutteellinen ja vääristynyt. Onko mieheni tilanne sama? Siinäpä kysymys.

Huh tulipa vastaus Hyviä kommentteja silti terävältä, vaikka osa täysin ohi menikin.

 

Ok.. toivottavasti tilanne parenee.. mutta kertoisitko ap, millä perusteella pidät miestä "laatu-uroksena"? ( kauhee termi! ) Mikä hänessä on parasta, mistä tykkäät, miksi hänen kanssaan kannattaa olla (vaikka tilanne just nyt onkin hankala)?
sen oman lapsitoiveen takia kun ei kannata väkisin yrittää pusertaa suhdetta sellaiseen ihmiseen, joka ei nyt sitten ehkä ollutkaan se paras mahdollinen kumppani.. trust me.. been there, done that, se oli iso virhe.

 

Koti on teidän yhteinen, vaikka lapsi ei olisikaan. Teillä on yhteisen säännöt siellä - kaikille yhteiset. Siihen ei vaikuta lapsen biologinen alkuperä.

 

Aloin itse seurustelemaan mieheni kanssa kun hänen lapsensa oli 2v.Sikäli eri vähän tilanne,että lapsi oli vähemmän kuin puolet ajasta meillä.Mutta mun mielestä miehellä on ollut aina järki kädessä lapsen kasvatuksessa,siitä huolimatta että ikävä oli välillä kova,niin sitä ei koskaan lähdetty kompensoimaan millään.Oikeastaan päinvastoin,meillä on pidetty tietyistä säännöistä kiinni aina ja kaikilla on samat säännöt.

Kun aloimme seurustelun niin meistä tuli tiimi,toki miehellä vanhempana oli sellainen suurien linjojen veto-oikeus,mutta yhdessä me ollaan hoidettu hommat.Minä en ole eikä minusta tule äitiä miehen lapselle,mutta aikuinen talossa jolla on käskyvalta ja halausoikeus minä olen.

 

Koti on teidän yhteinen, vaikka lapsi ei olisikaan. Teillä on yhteisen säännöt siellä - kaikille yhteiset. Siihen ei vaikuta lapsen biologinen alkuperä.

Nimenomaan. Naurettavaa kuvitella että sellainen uusioperhe toimisi, jossa isä- ja äitipuolilla ei ole mitään sanottavaa lasten kasvatukseen. Biologiset vanhemmat tietysti sopivat keskenään suurista linjoista, mutta kodin säännöt sopivat ne aikuiset yhdessä, jotka siinä kodissa asuvat (lapsetkin voi ottaa mukaan säännöistä keskusteluun kun ovat tarpeeksi isoja).

Mikä siinä äitipuoli-sanassa muuten on niin iso mörkö (tässäkin ketjussa joku taisi tokaista ettei lapsille ole äitipuolta jos biologinen äiti on elossa)? Kunhan exäni muuttaa yhteen naisystävänsä kanssa, se ei uhkaa mitenkään minun äitiyttäni jos tämä haluaa nimittää itseään äitipuoleksi.

 

Ok.. toivottavasti tilanne parenee.. mutta kertoisitko ap, millä perusteella pidät miestä "laatu-uroksena"? ( kauhee termi! ) Mikä hänessä on parasta, mistä tykkäät, miksi hänen kanssaan kannattaa olla (vaikka tilanne just nyt onkin hankala)?
sen oman lapsitoiveen takia kun ei kannata väkisin yrittää pusertaa suhdetta sellaiseen ihmiseen, joka ei nyt sitten ehkä ollutkaan se paras mahdollinen kumppani.. trust me.. been there, done that, se oli iso virhe.

Hihii, koomisuutensa vuoksi käytin juurikin laatu-urosta kuvailuna. Verrattuna aikaisempiin miehiini hän on paras ja käsitykseeni siitä, minkälainen miehen tulee olla, hän on hyvin pitkälti juuri sellainen mies. Jokaisella on tähän omat kriteerinsä, joten turha minun niitä on tähän ladella, kun moni voi olla aivan toista mieltä kanssani ja arvostaa aivan toisia asioita. Siksipä olenkin aivan puulla päähän lyöty, kun olemme tällaiseen tilanteeseen ajautuneet, enkä haluaisi heti luovuttaa, koska tällaista miestä näillä ominaisuuksilla ei hevillä löydy. Nämä arvostamani ominaisuudet ovat kyllä nyt hautautuneet jonnekin, mutta en usko, että ne noin vain katoaisivat. Vaan kestänkö tuon ison miinuksen, joka tulee lastenhoidosta? Mies on kuitenkin aidon kiinnostunut lapsensa hyvinvoinnista, vaikkakin väärin keinoin. Kaikista miehistä ei voi sanoa samaa, ikävä kyllä. Näitä poissaolevia isiä on nähty.

 

Sivukommenttina pitaa sanoa etta harvinaisen fiksua tekstia ap:lta, harvoin talla palstalla tulee vastaan. Taidat olla korkeasti koulutettu?

 

Nimenomaan. Naurettavaa kuvitella että sellainen uusioperhe toimisi, jossa isä- ja äitipuolilla ei ole mitään sanottavaa lasten kasvatukseen. Biologiset vanhemmat tietysti sopivat keskenään suurista linjoista, mutta kodin säännöt sopivat ne aikuiset yhdessä, jotka siinä kodissa asuvat (lapsetkin voi ottaa mukaan säännöistä keskusteluun kun ovat tarpeeksi isoja).

Mikä siinä äitipuoli-sanassa muuten on niin iso mörkö (tässäkin ketjussa joku taisi tokaista ettei lapsille ole äitipuolta jos biologinen äiti on elossa)? Kunhan exäni muuttaa yhteen naisystävänsä kanssa, se ei uhkaa mitenkään minun äitiyttäni jos tämä haluaa nimittää itseään äitipuoleksi.

Olen kanssasi samaa mieltä. Vaan mitä voin tehdä, kun vanhempien välit ovat niin huonot, että eivät kykene asioista keskenään sopimaan? Sivullisena harmittaa katsella sitäkin kuinka pieni kärsii tilanteesta. Molemmissa kodeissa on varmasti aivan eri säännöt, rutiinit ja käytännöt. Meiltä kaiken kukkuraksi puuttuvat säännöt ja rajat. Mitä siitäkään tulee, että toisessa paikassa kielletään ja toisessa annetaan kaikki? Hoitopaikassa on ihmetelty miksi lapsi huutaa isäänsä, eikä äitiään, kuten normaali lapsi huutaa. Voiko se johtua siitä, että lapsella on kivampaa isänsä kanssa? Tietysti on kivaa, kun isi on enemmän kaveri kuin ohjaava huoltaja. Kaiken saa periksi ja kaikkea saa tehdä, ja kaiken saa mitä haluaa ja senkin mitä ei ole edes tajunnut haluavansa. Siis voiko se johtua ihan siitä? Kertomuksen mukaan vauvaikäisenä äiti oli poissaoleva ja isi hoiti vauvaa enemmän, jolloin heille olisi syntynyt se suhde, joka normaalisti syntyy äidin ja vauvan välille. En voi kommentoida tarinan paikkaansapitävyyttä, koska en ole asiasta äidiltä kysynyt...enkä tiedä, onko kenellekään niin käynyt. Äiti kuitenkin imetti tyttöä...eli oli kontaktissa. Näihin asioihin en lapsettomana osaa ottaa kantaa.

 

Sivukommenttina pitaa sanoa etta harvinaisen fiksua tekstia ap:lta, harvoin talla palstalla tulee vastaan. Taidat olla korkeasti koulutettu?

Kiitos Olen tässä saanut lukea jos jonkinlaista viestiä, joten tämä oli ihan positiivinen yllätys Arvostan enemmän maalaisjärkeä kuin kirjaviisautta. Ja koen, että minulta tätä maalaisjärkeäkin jonninverran löytyy. Maalaismummoni on edelleen idolini, ja häneltä olen oppinut tietynlaista maanläheisyyttä ja ei-materialistista elämäntapaa. Koulutukseltani olen insinööri, tavallinen amk-tasolta. Ehkä senkin takia kauhistuttaa tuo lapsen ryönän määrä, kun olen itse sen verran askeettinen! Eihän tyttö ehdi leikkiä kaikilla ja huoneessa ei kertakaikkiaan ole tilaa leikkiä. Noh, meni taas hiukan sivuraiteille alkuperäisestä viestin aiheesta...joka oli kiitos

 

Selvennettäköön nyt vielä ennen kuin joku ehtii siihen tarttua, että en pidä itseäni todellakaan fiksuna kaikissa tilanteissa ja teen todella typeriä asioita sekä suoranaisia virheitä. Tiedossa on, olen ihminen Ei-lapsirakas ihminen on ottanut miehekseen lapsellisen miehen. Kriteereissäni oli ennen selkeästi, että lapsellisia ei missään tapauksessa hyväksytä. No toisin kävi. Ja nyt pestään jälkipyykkiä. Miehelleni itsesäänselvät lastenhoitoasiat tulivat alkuun minulle puun takaa, koska en osannut ajatella asioita lapsen kannalta. Mieheni ei näistä asioista osannut minulle rakentavasti kertoa, joten se meni huutamiseksi, joka harvoin johtaa mihinkään positiiviseen. Olen kuitenkin ottanut asioista selvää ja lapsenkin kasvatusajatukset ovat avautuneet minulle aivan uudella tavalla kuluneen kuukauden aikana. Kun on ollut pakko, ja toisaalta ei ole ollut mikään pakko. Normaalisti äidit puivat näitä asioita mielessään raskuden ajan ja senkin jälkeen taapero pysyy paikallaan, eikä tarvitse muuta kuin ruokaa, puhdasta päälle ja lämpöä. Eli siis tottuminen ja opettelu tapahtuu pikkuhiljaa. On tää niin vaikiaa Miten oon ittein tälläsee soppaa tunkenukki

 

Minusta tuo kriteerijuttu on huvittavaa. Enkä ymmärrä, että miksi mies ei saisi nukkua lapsensa kanssa? Meillä on 3.5v., yhteinen tytär, joka nukkuu huoneessamme omassa sängyssään. Kyllä kuulosti pahalta, kun kirjoitit, että yhteenmuuton ehtona oli, että lapsi nukkuu omassa huoneessaan...siis siitä jo pitäisi miehenkin ymmärtää, ettet tiedä lapsista mitään. Meilläkin tyttö nukkui aina 2v. asti omassa huoneessaan, minkä jälkeen mielikuvitus alkoi kehittyä tod.hurjasti. Kauhukohtauksiin alkoi herätä ja pelkäsi ja tärisi. Enhän minä lapseni anna pelätä. Ymmärrän hyvin miestäsi, paremmin kuin hyvin.

Varmasti miehellekin kauheaa, jos haluaa olla kanssasi ja tiedostaa, ettet sinä sopeudu tilanteeseen, jossa hän haluaa olla ja varjella lastaan. Ja jos mies joutunut taistelemaan lapsestaan, niin varmasti on kauhea pelko menettämisestä.

Kukaan vanhempi ei ole täydellinen ja tietysti miehesikin tekee virheitä, se on selvä. Mutta hänkin oppii vasta koko ajan. Ei sitä opi kuin elämällä. Eihän hänkään tiedä, mitä vastaan vielä tulee.

 

Itse uusperheellisenä sanoisin, että lähde vielä kun voit. Tuo ei vain toimi.

On mahdollista, että mies tulee järkiinsä ja alkaa kasvattaa tyttöään fiksusti ja kohdella sinua tasavertaisesti. Uskokoon ken tahtoo. Yhtälailla on mahdollista, että tuosta seuraa 16 vuoden perhehelvetti, kunnes tyttö kasvaa ja muuttaa pois. Ja 16 vuotta on hiton pitkä aika kärsiä.

Jos haluat lapsia, et kai halua heitä kasvatettavan miehesi metodeilla? Jos et halua lapsia, miksi eläisit puolet ajastasi (huonoa) lapsiperhe-elämää?

 

Nyt ymmärrän, että sinä yrität ajatella "järjellä" tilannetta ja luulet, että miehen luonteen puutteet ovat poiskoulutettavia seikkoja muuten niin täydellisessä miehessä. Aivan kuin et katsoisi kokonaisuutta ollenkaan. Suhteen positiivisissa puolissa on paljon käytännön asioita (kuten munasolut ja talo) ja negatiivisissa aggressiivisuus ja itsekeskeisyys. Ilmeisesti sinun "insinöörimäisellä" ajattelutavallasi edellisillä voi korvata jälkimmäisiä. Koska et ole ilmeisesti kovin tunteellinen, niin voi elää muiden mielestä hyvinkin sietämättömässä tilanteessa.

 

Tota, onko oikeasti kovin fiksua suunnitella perheen perustamista miehen kanssa, joka kohtelee sua jo parin kuukauden tuntemisen jälkeen noin huonosti? Luuletko, että hän alkaa yhtäkkiä kunnioittaa sua? Parin vuoden päästä olette eronneet ja itsekin tappelet sen kanssa lapsen tapaamisista ja siitä, miten lasta kasvatetaan silloin! Mulla ainakin on sen verran elämänkokemusta, että juoksisin lujaa karkuun. Jokaisessa ihmisessä on huonoja piirteitä, mutta jos jo suhteen tuossa vaiheessa paljastuu tuollaista käytöstä, niin vain typerä nainen uskoo voivansa muuttaa miehen. Sun oman biologisen kellon tikityksen takia on taas kohta olemassa yksi erolapsi lisää, sen huomaa jo nyt jopa näillä tiedoilla. Pitäiskö kuitenkin miettiä sitä lapsen parasta, siis tulevan oman lapsesi... Mäkin pidin sua fiksuna, mutta nyt tuntuu että voisit kyllä hieman kypsyä ajatustesi kanssa. Anteeksi, mutta pakko sanoa. Harvemmin sitä näkee etukäteen, miten mies käyttäytyisi lasten kanssa sekä mahdollisen eron jälkeen, sulla on siihen kuitenkin näköalapaikka... Ja joo, hyvä että on kiinnostunut lapsesta, mutta onko kiinnostunut aidosti lapsen hyvinvoinnista vaiko vain oman syyllisyytensä parantamisesta? Siitä voidaan olla montaa eri mieltä...

 

Arvatkaa vaan kuinka paljon pelottaa tuo ajatus, että omaa lastani kasvatettaisiin näin rajattomassa maailmassa! Mutta...tällä hetkellä ehkäisy on päällä, enkä todellakaan ole näin kamalaan tilanteeseen tekemässä mukuloita. Ideologiasta on oltava jonkinlainen kompromissi ensin. Eikä minun ole mikään pakko edes lisääntyä. Ainoastaan, jos puitteet ovat hyvät, alan viritellä munasolujani Eli en ole tällä hetkellä harkitsemassa perheen perustamista tämän miehen kanssa.

Minulla vain on sellainen kutina tässä, että näillä molemmilla vanhemmilla on edelleen pieni taistelu päällä lapsen suosiosta (ei ole eduksi kenellekään, mutta kerropa se vanhemmille). Myöskin havaitsen varustelukilpailua (kummalla on paremmat lelut ja puitteet).

Yhteenmuuton ehto "lapsi nukkuu omassa vuoteessaan" lähti siitä, että en halunnut nukkua tytön vieressä. Potkii mm. naamaan, se nyt on pientä. Suurempi syy oli siinä, että minun kasvatusperiaatteideni mukaan perhepeti ei ole se oikea ratkaisu. Joillekin se on, mutta minulle ei. Lapsen tulee oppia nukkumaan omassa sängyssä, piste. Halusin, että mies alottaisi edes jonkinlaisen unikoulun tms, jotta tyttö oppisi nukkumaan yksinkin. Ilman muuta, jos on todella kipeä tai näkee painajaisia, on lasta rauhotettava hänen tarpeidensa mukaisesti. Jos se tarkoittaa väliin kömpimistä, niin olkoon sitten niin. Kunhan se alkuasetelma on, että lapsi nukkuu omassa sängyssään. Mikä tässä nyt on niin hemmetin vaikeaa tajuta?! En nyt mikään hirviö ole, joka jättäisi itkuisen tyttöreppanan pelkäämään sängynalusotuksia pimeään yksinään. Kaikenlaisia olettamuksia tekin teette! Ohhoh!

Uskoisin, että tällainen lelliminen on loppujen lopuksi aika yleistä isien keskuudessa. Ainakin sen verran, mitä ympäriltäni olen kuullut/nähnyt. Äiti asettaa rajat ja säännöt, mutta isä sitten pyörtää niitä äidin selän takana, hihihihii. Ehkä minun pitäisikin sopia juuri tytön äidin kanssa rajoista ja säännöistä, jotta niitä noudatettaisiin meilläkin? Ja antaa isin olla tytölle se kaveri ja viihdyttäjä, kuten joku jossakin viestissä sanoi tehneensä.

Olen hyvinkin tunteellinen, jos asiat ovat kohdallaan. Olen kuitenkin ikäänkuin jäätyjä, eli voin helposti unohtaa suurimman osan tunteistani. Eli kyllä, olen enemmän järkiperäistä tyyppiä. Usein riitojen aikana voin keskustella hyvinkin vaikeista asioista ja kestän huutamista ja erouhkauksia jne, mutta tilanteen rauettua tulee se itku. Siihen asti voin haudata surkeuteni. Paitsi sen ensimmäisen erouhkauksen jälkeen meinasin työpäivän aikana pillahtaa itkuun montakin kertaa. Sittemmin olen jo jäädyttänyt osan tunteistani, lämpenenkö enää koskaan ennalleen, mene ja tiedä. Eli en voi elää sietämättömässä tilanteessa loputtomiin, mutta kykenen tähän jäätymiseen. Siinä on hyvät ja huonot puolensa.

Sitten "vieras", joka oli ennen kuin minä: Katsotteko ihan oikeasti telkkaria KOKO PÄIVÄN?! Esimerkillinen päivä meillä on sellainen, että tyttö herää, ja ne ekat sanat ovat titinalle päälle. Aamuvellin aikaan titinalle tosiaankin on jo päällä. Telkku on päällä päikkäreihin asti. Sitten tyttö herää päikkäreiltä ja jälleen ne ekat sanat ovat titinalle päälle. Ja titinalle on päällä kunnes mennään illalla nukkumaan. Poikkeus rytmiin tulee, jos tytön saa lähtemään ulos vähäksi aikaa leikkimään.

Olen vasta fiksuuntumassa tilanteeseen. Kuten sanottua, tunteet tekevät sokeaksi ja tyhmäksi Nyt ne on työnnetty jo sivuun ja pöydällä makaa iso liuta huolestuttavia faktoja, jotka on pakko puida ennen kuin tätä suhdetta kannattaa jatkaa. Se on selvää. Hieman lisää haastetta tässä tuo miehen puhumishaluttomuus. Vaikea näitä on yksinkään selvitellä...tai täällähän minä näitä selvittelen teidän kanssanne Siitä onkin ollut suuri hyöty! Olen saanut uusia näkökulmia ja vähän perspektiiviä asioihin. Kiitos siis kaikille jo osallistuneille ja tervetuloa mukaan kommentoimaan tölväilyjäni/-mme ihan vapaasti

 

Hienosti ja järkiperäisesti sinä selvästikin pohdit asioita, ja kuitenkin ulkopuolisen näkökulmasta vaikutat kovin sokealta omaa tilannettasi kohtaan. Ehkä juuri luottamus omaan objektiivisuuteesi estää sinua näkemästä todellista tilannetta? Et ole todellisuudessa lainkaan objektiivinen, koska jos olisit (ja jos kertomasti asiat ovat kylmää faktaa eivätkä liioitteluja), et edes harkitsisi suhteeseen jäämistä.

Olen samaa mieltä tuossa ylhäällä kirjoittaneen kanssa siitä, että sinulla on näköalapaikka tarkastella miestäsi eron jälkeen... Tiedäthän, että uusperheissä avioeroprosentti on huippuluokkaa verrattuna ydinperheisiin ja suurin osa uusperheistä sentään aloittaa hieman harkitsevaisemmin kuin te? Jos olet ollut aiemmin pitkässä suhteessa, tiedät, että suhde "viilenee" ensimmäisten 10 vuoden aikanakin jo vääjäämättä ainakin jonkin verran, mutta jos teidän tilanteenne on tuollainen jo parin kuukauden kuluttua, niin millainen se on muutaman vuoden kuluttua? Jo vakiintunut, tasapainoinen suhde joutuu vauvan syntyessä koetukselle, eikä teidän suhdettanne voi kutsua parhaimmalla tahdollakaan tasapainoiseksi TAI vakiintuneeksi. Siis hyvänen aika, 5 kuukauden tuttavuuden jälkeen teidän pitäisi nauttia treffailusta ja kuherrella leffateattereissa miehen vapaailtoina eikä suinkaan riidellä koirien paskattamisesta. Mitkä muistot suojaavat suhdettanne niiden riitojen aikana, joita se oma vauvasi aiheuttama väsymys vääjäämättä saa aikaan? Minä ja mieheni olemme vuosien jälkeenkin yhä varsinaisia lemmenkyyhkyjä, mutta jos suhteemme ei olisi ensin hioutunut 5 vuoden kaksistaan olon aikana todella saumattomaksi, emme olisi taatusti selvinneet näin vähällä rankasta vauvavuodesta refluksi-vauvan kanssa.

En halua tölviä sinua eikä ole minun asiani ratkoa sinun ihmissuhdekiemuroitasi, mutta yritä nyt hyvä ihminen pitää kiinni suojeluvaistostasi, äläkä jää sinne niiden munasolujen vuoksi. Kirjoitit ihan oikein siitä, että jos nyt lähdet ja noudatat sitten ns. järkevän ihmisen aikatauluja, et pääse lapsentekoon ennen kuin 3-kymppisenä, mutta en varmaan ole ainoa, jonka mielestä se on taatusti pienempi paha kuin olla 3-kymppisenä yksinhuoltaja ja kiistellä exän kanssa siitä kuinka paljon mehua lapsesi saa juoda hänen luonaan...

Ja vaikka todellakin olet verbaalisesti lahjakas ja analyyttinen, niin kaikella kunnioituksella pieni elämänkokemus ei sinulle olisi pahitteeksi ennen lapsen tekoa, sen verran kypsymätöntä tuo törmääminen uusperheeseen on ollut (teillä kummallakin, mutta miehesi kuulostaa sen verran sekaboltsilta, etten pidä häntä tällä hetkellä aivan täyden ymmärryksen ihmisenä, toisin kuin sinua ).

Rohkeutta ratkaisuihisi, toivottavasti löydät elämääsi seesteisyyttä, jonka varmasti ansaitset tämän hetkisen tilanteen sijaan!

 

Hienosti ja järkiperäisesti sinä selvästikin pohdit asioita, ja kuitenkin ulkopuolisen näkökulmasta vaikutat kovin sokealta omaa tilannettasi kohtaan. Ehkä juuri luottamus omaan objektiivisuuteesi estää sinua näkemästä todellista tilannetta? Et ole todellisuudessa lainkaan objektiivinen, koska jos olisit (ja jos kertomasti asiat ovat kylmää faktaa eivätkä liioitteluja), et edes harkitsisi suhteeseen jäämistä.

Olen samaa mieltä tuossa ylhäällä kirjoittaneen kanssa siitä, että sinulla on näköalapaikka tarkastella miestäsi eron jälkeen...

En halua tölviä sinua eikä ole minun asiani ratkoa sinun ihmissuhdekiemuroitasi, mutta yritä nyt hyvä ihminen pitää kiinni suojeluvaistostasi, äläkä jää sinne niiden munasolujen vuoksi. Kirjoitit ihan oikein siitä, että jos nyt lähdet ja noudatat sitten ns. järkevän ihmisen aikatauluja, et pääse lapsentekoon ennen kuin 3-kymppisenä, mutta en varmaan ole ainoa, jonka mielestä se on taatusti pienempi paha kuin olla 3-kymppisenä yksinhuoltaja ja kiistellä exän kanssa siitä kuinka paljon mehua lapsesi saa juoda hänen luonaan...

Ja vaikka todellakin olet verbaalisesti lahjakas ja analyyttinen, niin kaikella kunnioituksella pieni elämänkokemus ei sinulle olisi pahitteeksi ennen lapsen tekoa, sen verran kypsymätöntä tuo törmääminen uusperheeseen on ollut (teillä kummallakin, mutta miehesi kuulostaa sen verran sekaboltsilta, etten pidä häntä tällä hetkellä aivan täyden ymmärryksen ihmisenä, toisin kuin sinua ).

Hirmuisesti faktaa tuli terävimmältä Sekin hyvä puoli tässä kirjoittelussa on, että saan hiukan etäisyyttä ja sitä perspektiiviä tähän tilanteeseen. Kun on itse täällä sopan keskellä, ei tahdo nähdä metsää puilta. Joissain viesteissäni on varmasti pännimisen tuomaa kärjistämistä mukana, mutta kaikki asiat ovat tapahtuneet ja ovat meille sitä hienoa arkea.

Kaikkien kauhuksi täytyy nyt tarkentaa, että olen NYT liki kolmekymppinen ja tuolla aikajanalla, jota tuolla laskeskelin, olisin perustamassa perhettä siinä 35v kieppeillä. Siis jos se mies löytyisi. On niin pahuksen vaikeaa, kun rimani on korkealla ja vaikka se on niinkin korkealla, olen päätynyt tällaisen tölväkkeen kanssa yksiin. Onkohan vika sittenkin minussa, vai enkö vain ansaitse perhettä? Thehee piti nyt yksi marttyyrilausekin tänne ujuttaa kaikkien iloksi

Näköalapaikka ei anna hyvää kuvaa ei. Mutta voisiko tämä oikeasti johtua vain siitä, että lapsesta on pitänyt niin kovin taistella, että ei nyt osata olla se oikea vanhempi? Oletteko sitä mieltä? Vai ihan toista mieltä?

Jos ei muuta, niin tässähän sitä elämänkokemusta on saanut vaikka millä mitalla Olipas huikea vuosi 2010!

Odotan innolla kotiinpääsyä. Mies on osoittanut halukkuutta yrittää. Latelin tekstiviestissä pientä ennakkoilmoitusta, mitä on tulossa. Jospa tänään saataisiin jotakin puhutuksi. Kerron sitten, kuinka kävi 8)

 

Arvatkaa vaan kuinka paljon pelottaa tuo ajatus, että omaa lastani kasvatettaisiin näin rajattomassa maailmassa! Mutta...tällä hetkellä ehkäisy on päällä, enkä todellakaan ole näin kamalaan tilanteeseen tekemässä mukuloita. Ideologiasta on oltava jonkinlainen kompromissi ensin. Eikä minun ole mikään pakko edes lisääntyä. Ainoastaan, jos puitteet ovat hyvät, alan viritellä munasolujani Eli en ole tällä hetkellä harkitsemassa perheen perustamista tämän miehen kanssa.

Olen vasta fiksuuntumassa tilanteeseen. Kuten sanottua, tunteet tekevät sokeaksi ja tyhmäksi Nyt ne on työnnetty jo sivuun ja pöydällä makaa iso liuta huolestuttavia faktoja, jotka on pakko puida ennen kuin tätä suhdetta kannattaa jatkaa. Se on selvää. Hieman lisää haastetta tässä tuo miehen puhumishaluttomuus. Vaikea näitä on yksinkään selvitellä...tai täällähän minä näitä selvittelen teidän kanssanne Siitä onkin ollut suuri hyöty! Olen saanut uusia näkökulmia ja vähän perspektiiviä asioihin. Kiitos siis kaikille jo osallistuneille ja tervetuloa mukaan kommentoimaan tölväilyjäni/-mme ihan vapaasti

Okei, no hyvä ettet ole tekemässä mitään hätiköityä. Enää. Maailmassa on ihan oikeasti kypsiä ja fiksujakin miehiä. Ja omasi puhumishaluttomuus kertoo hänestä päinvastaista, eli kannattaa tosiaan ottaa ne ruusunpunaiset lasit silmiltä. Mieluummin lähtee tuossa vaiheessa kuin huomaa viiden vuoden päästä tehneensä ISON virheen ja sitten on vaikeampi lähteä, jos/kun on yhteisiäkin lapsia!

 

Mikä on tilanne ap? Oletteko saaneet puhuttua?

 

Minulla on sinulle iloinen uutinen:

Ole onnellinen, että havaitsit ajoissa, että et pidä siitä, että lapsi on isälleen maailman tärkein asia kuten kuuluu ollakin.

voit siis pakata kamat ja jättää lapsen rauhaan. ja hänen isänsä. älä pilaa heidän elämää.