O
onneton
Vieras
Koko raskausaikani on sujunut ihan mukavasti, ilman suurempia mielialanmuutoksia.
Nyt viime aikoina olen huomannut tuntevani suunnattoman suurta inhoa ja jopa vihaa anoppiani kohtaan - osin turhaan. Hän osaa olla ärsyttävä ja tunkea nokkaansa asioihimme, joten osittain satunnainen kiukkuni häntä kohtaan on mielestäni oikeutettua. Viime aikoina olen kuitenkin huomannut ajattelevani hänestä todella vihamielisesti, osin myös ilmaisten nämä tunteeni häntä kohtaan. Joskus jälkikäteen hieman kaduttaa oma kärttyisyys, eli huomaan olleeni häntä kohtaan joskus kohtuuton.
Nyt minulla on todellista vaikeutta nähdä, milloin hänen kanssaan tulisi pitää päänsä ja pistää hänet kuriin (niitäkin asioita on, koska osaa olla ajoittain ärsyttävä ja päsmäävä) ja milloin taas reagoin turhaan. Lähes kaikki huoleni ja murheeni loppuraskautta, synnytystä ja vauvan kanssa elämistä koskien liityvät jotenkin häneen: uhkaa tunkea sairaalaan katsomaan vauvaa, ei tajua että haluamme olla alkuun rauhassa kotona keskenämme, hösöttää ja riehuu ympäriinsä, asuu meillä kuin kotonaan. Ehkä tämän vuoksi olen alkanut ylireagoida häneen. Olen nähnyt millainen hän osaa (hetkittäin!) olla ja alan olettaa hänestä aina pahinta. Revin stressiä asioista jo etukäteen, koska hänen luonteensa osaa olla hankala ja loppuraskaus saa minut käyttäytymään agressiivisen puolustavasti häntä kohtaan.
En koe muita ihmisiä kohtaan näin ja nämäkin tunteet ovat heränneet vasta nyt, loppuraskaudesta. Olenkohan ainoa....? Mitä näille oikein mahtaa, miten tässä nyt näin kävi, harmittaa...
Nyt viime aikoina olen huomannut tuntevani suunnattoman suurta inhoa ja jopa vihaa anoppiani kohtaan - osin turhaan. Hän osaa olla ärsyttävä ja tunkea nokkaansa asioihimme, joten osittain satunnainen kiukkuni häntä kohtaan on mielestäni oikeutettua. Viime aikoina olen kuitenkin huomannut ajattelevani hänestä todella vihamielisesti, osin myös ilmaisten nämä tunteeni häntä kohtaan. Joskus jälkikäteen hieman kaduttaa oma kärttyisyys, eli huomaan olleeni häntä kohtaan joskus kohtuuton.
Nyt minulla on todellista vaikeutta nähdä, milloin hänen kanssaan tulisi pitää päänsä ja pistää hänet kuriin (niitäkin asioita on, koska osaa olla ajoittain ärsyttävä ja päsmäävä) ja milloin taas reagoin turhaan. Lähes kaikki huoleni ja murheeni loppuraskautta, synnytystä ja vauvan kanssa elämistä koskien liityvät jotenkin häneen: uhkaa tunkea sairaalaan katsomaan vauvaa, ei tajua että haluamme olla alkuun rauhassa kotona keskenämme, hösöttää ja riehuu ympäriinsä, asuu meillä kuin kotonaan. Ehkä tämän vuoksi olen alkanut ylireagoida häneen. Olen nähnyt millainen hän osaa (hetkittäin!) olla ja alan olettaa hänestä aina pahinta. Revin stressiä asioista jo etukäteen, koska hänen luonteensa osaa olla hankala ja loppuraskaus saa minut käyttäytymään agressiivisen puolustavasti häntä kohtaan.
En koe muita ihmisiä kohtaan näin ja nämäkin tunteet ovat heränneet vasta nyt, loppuraskaudesta. Olenkohan ainoa....? Mitä näille oikein mahtaa, miten tässä nyt näin kävi, harmittaa...
