Hyvää Juhannusaattoa!
Huh, tuntuu, että olen jo unohtanut miten synnytys meni. Ihan uskomatonta, vaikka lauantainahan se vasta oli.
Mä nyt kerron kaikki kivutkin omasta subjektiivisesta näkökulmastani eli skipatkaa ihmeessä, jos haluatte tai ette halua kuulla kaikkea!!
Mulla siis supisteli koko pe ja la välisen yön aika kivuliaasti (lähinnä selän puolella), mutta vielä yhden aikoihin supistus väli oli melkein tuntiakin. Kolmelta yöllä nousin ylös ja supistusten väli oli jotain 8 minuuttia ja tosiaan vain selän puolella tuntui kipua. Koko yön kirjoitin supistusvälien tiheyksiä ylös, kun halusin olla varma etten enää mene turhaan synnärille. Viiden aikaan aamulla mietittiin miehen kanssa, että pitäisikö sitä lähteä sairaalaan vai ei. Supistukset tuli 5-7 minsan välein, mutta niinhän mulla oli tullut jo aikaisempina päivinäkin, tosin kivuttomampina. Aina kun supistus hellitti niin olo normalisoitui ja silloin aina tuli mieleen, että ei nää vielä ole niitä "oikeita" synnytystä enteileviä supistuksia. Mies oli jo työvaatteeissa ja kengät jalassa viiden aikaan lähdössä töihin, kun vielä palloteltiin lähteäkö. Ajattelin odottaa vielä yhden supistuksen, niin näkisin tekisikö vielä yhtä kipeää ( =tekee mieli huutaa). Teki se ja sitten soitin vielä heti synnärille, että kannattaako tulla. Ne sanoi klassisesti, että voit käydä vielä suihkussa ja katsoa auttaako esim. lämmin tyyny ja jos supistukset jatkuu niin sitten voisin lähteä rauhallsesti ajelemaan heille päin. Sanoin, että kävin jo ja lähdettiin sitten samantien, mikä oli ainoa oikea ratkaisu. Supistukset tuli koko ajan kivuliaimmiksia ja sairaalassa olin jo ihan kyyryssä niiden aikana. Edelleen kipu oli vain selässä tai oikeastaan koko synnytyksen ajan. Siinä sitten otettiin sydänääniä, liikkeitä ja supistustiheyksiä. Ne oli jotain 7 minuutin luokkaa vielä, mutta helvetin kivuliaita. Oli kuin selkä olisi ollut tulessa. Sen jälkeen kätilö teki tutkimuksen ja olin "kahdelle sormelle auki". Sitten päästiin sellaiseen kodikkaaseen huoneeseen makoilemaan ja odottelemaan. Koko aika kivut lisääntyi. Seitsemän aikaan sain ensimmäisen puudutuksen, joka vei supistuksilta kipeimmän huipun. Mainiota tavaraa! Se pistettiin pakaraan ja alkoi P:llä, siihen riittää mun muisti. Se auttoi niin paljon, että sain unenkin. Joskus kahdeksan maissa mut taas tutkittiin ja Nuki sai pinnit päähänsä ja samalla meni lapsivesi. Siitä ne kivut vaan lisääntyivät... Niillä pinneillä ne tarkkaili Nukin sydänääniä läpi synnytyksen. Olin auki jotain 7 cm. Lapsivesien menon jälkeen lähdettiin aika pian synnytyssaliin, missä sain onneksi epiduraalin. En tiedä auttoiko se, kaippa, silti kivut oli koko aivan älyttömät koko synnytyksen ajan. Itse epiduraalin laittaminen ei sattunut, vähän vain nipisti. Sain myös paikallispuudutuksia alapäähän. Ne helpotti oloa hieman. Sitten kun olinkin auki, niin alkoi ponnistuvaihe, joka oli kuulemma aika nopea ensisynnyttäjälle, 28 min. Jos joku mulle sanoo, että ponnistuvaiheessa ei ole kipuja, niin...... Sekin siis sattui. Itse ponnistaminen oli helppoa, mutta kivualista. Kokonaisuudessaan synnytys kesti yhdeksän tuntia. Nyt on kivut jo hieman unohtuneet ja tietenkin ne kestää vauvan takia, mutta en olisi ikinä pystynyt kuvittelemaan, että ne ovat tuollaiset. Ja tää on siis vain mun kokemus, mutta kannattaa oikeasti miettiä haluaako vetäistä luomuna vai ottaako apuja. Mä en usko, että olisin selvinnyt ilman lääkkeitä ja puudutuksia. Tai hengissä olisin selvinnyt, mutta tuskin enää useampia lapsia vääntäisin. Tosin Nuki oli melkein 4 kg, mutta silti. Perhehuone saatiin onneksi. Mies oli koko ajan tukena.
Jatkan myöhemmin... mies tuli kotiin ja täytyy alkaa syömään.