Äitiys ahdistaa

Tekisi mieli muuttaa yksin asumaan. Myös miehen kanssa asuminen ahdistaa, vaikka hän ihana onkin. En ole ikinä ollut sitoutujatyyppiä, vaan ennemminkin viihtynyt parhaiten omassa rauhassani.

Toki voin käydä kahvilla, opiskella ja järjestellä menoja itselleni, mutta ei se ole sama kuin elämä ennen lasta, jota kaipaan todella paljon ja jos voisin palata ajassa taakse päin, tekisin varmasti erilaisen ratkaisun. En ole äiti-tyyppiä, en ole kasvanut äidiksi, enkä edes sitä haluaisi. Huoh.

Vaikka aikaa on, niin kaikki pitää järjestää, en voi tehdä töitä silloin, kun on flow päällä tai jäädä yliopistolle illaksi tekemään hommia. En ole tottunut ilmoittamaan menoistani tai karsimaan niitä. Minusta nämä eivät ole tekosyitä omalle saamattomuudelle. Vain faktoja. Haluan elää omassa rytmissäni.

"Sitoutujatyyppi" on harhakuvitelma, kaikella ystävyydellä sanottuna. Kaikki me teemme päätöksiä aina senhetkisen tilanteen mukaan. Sinä olet päättänyt synnyttää vauvasi ja olla hänen äitinsä syntymän jälkeen. Sinussa on nämä ominaisuudet sisälläsi, tiesit tai et.

Päätös tarkoittaa aina Joidenkin (ei kaikkien!) muiden vaihtoehtojen pois valitsemista. Jos nyt todella kadut päätöksiäsi, niin voit ne toki pyörtää ja jättää lapsesi hoidon muille. Suomen hyvinvointivaltiossa sekin merkitsee lapselle ihan hyvää tulevaisuutta. Ja parempaa kuin kasvaa perheessä, jossa lasta jatkuvasti ja epäoikeudenmukaisesti syytetään huonoksi koetusta elämästä. Hän ei pyytänyt syntyä.

Et ole tottunut ilmoittamaan menoistasi. Kukapa olisi ennen parisuhdetta?! Se on jokaisen meistä ollut OPETELTAVA. Elämä on oppimista ja muutosta, klisee mutta niin totta.

Nyt kuvittelet, että voisit ikuisesti elää kahvilaelämää lapsettomien kavereidesi kanssa omien aikataulujesi mukaan, jos vain ei lastasi olisi. Olet ilmeisesti unohtanut laskuista, että myös ystäväsi tulevat aikanaan, ehkä piankin saamaan tiivitä parisuhteita, lapsia, työpaikkoja, muuttamaan pois jne. Elämäsi ei ole staattista vaan jatkuvaa liikettä, siihen on vain kaikkien opeteltava sopeutumaan. Teini- ja opiskeluvuodet tiiviine kaverisuhteineen ovat väliaikainen vaihe elämässä, siitä siirrytään eteenpäin, toisiin omilla tavoillaan yhtä hyviin vaiheisiin. Unohda Sinkkuelämää, Cashmire Mafia ja muut vale-elämäsarjat. Ei kukaan työssäkäyvä sinkkukaan ehdi/ole varaa istua kavereiden kanssa huipputällättynä drinksuilla vähän väliä. He tekevät töitä, töitä töitä, kun ei ole mitään syytä olla tekemättä. Tai harrastavat jotain aikaavievää töiden ohella.

Flow on hieno asia, mutta luovuus ei synny istumalla norsunluutornissa odottelemassa flown ilmestymistä. Luepa luovien alojen ihmisten työmenetelmiä, he korostavat säännöllisen ja päättäväisen työnteon merkitystä, istutaan tietokoneen tai maalauskankaan edessä virastotunnit klo 9 - 17. Kun lapsi on hoidossa, sinulla on 8 h päivässä aikaa saattaa itsesi flow:hun ja takaisin. Sekin on opeteltavissa oleva asia.

Kaikilla meillä on elämässämme reunaehtoja, työnantajan asettamia, yrittäjillä asiakkaiden taholta, koulusta, joillain on vammoja tai sairauksia, joiden aiheuttamat kivut tai lääkitykset rajoittavat elämää, toisilla dementikkoisän tai alkoholistimiehen hoivaaminen, joillain jotain niinkin positiivista kuin oma terve ja helppo lapsi ja mies. Kukaan meistä ei ole ollut päivääkään elämässään riippumaton ja vapaa muista eikä tule koskaan olemaankaan. Äitiyslomalla ja opiskelijana on riippuvainen meistä kaikista äitiys- ja opintotuen maksajina, bussikuskeista, sähkölaitoksen ja elintarviketeollisuuden työntekijöistä, kahvilan tavarantoimittajista, matkailutyöntekijöistä jne. Vapaus on kiva illuusio, mutta ihminen on laumaeläin.

Saamattomuutta voi olla myös henkinen laiskuus, ei vain tekemättömyys. Sopeutuminen ON työtä. Ei jaksa etsiä niitä asennemuutoksia, käytännön ratkaisuja ja kompromisseja, joita riittävän onnelliseen elämään tarvitaan, kun on helpompi jämähtää syyttämään muita ongelmista. Tsemppiä elämänkouluun

 

Miksi kaiken pitäisi mennä tiettyjen normien mukaan, esim. parisuhteen kuuluu olla tiivis ja kuuluu asua yhdessä jne? Ja jotenkin saa sen kuvan, että vapaa elämä ilman vastuuta (tässä: lasta) olisi ikään kuin syntiä... Ja nimenomaan naisella. Pojat on poikia aina, mutta tytön kuuluu aikuistua pian ja jättää "hömpötykset".

 

Niin elämä on valintoja joka ainut päivä, pieniä ja isoja. Kun aikuinen ihminen on tehnyt valinnan pitää lapsi joka ei ollut suunniteltu niin ei ole muuta mahdollisuutta kuin kantaa vastuunsa vaikka miten kaduttaisi.

Ap:n on aika kasvaa aikuiseksi ja vaikka valintasi oli ehkä väärä niin kun sille ei voi enää mitään niin pitää valita, että tekee päätöksestä oikean, lapsen takia, lapsi ei ole pyytänyt syntyä siksi lasta ei voi panna maksamaan sinun vääristä valinnoistasi.

On lapsellista kuvitella, että elämä olisi ohi jos saa lapsen 24-vuotiaana, lapsi ei tule aina olemaan lapsi, ehdit kyllä kahvitella ystäviesi kanssa kyllästymiseen asti. Ehdit opiskella, olla töissä ja tehdä mitä vaan mutta ei niitä tarvitse tehdä kaikkea tässä ja nyt heti kun lapsi on pieni.

Jos tässä olisi jotain flow:ta jäänyt odottelemaan niin kukaan ei saisi aikaan yhtään mitään, aikuisuutta on se, että hommat hoidetaan vaikka se aina niin kivaa olisikaan eikä olisi flowta päällä.

Eikä sinun tarvitse mitään muuta kuin päättää kasvaa aikuiseksi!

 

Hymni; minusta taas nykyään päinvastoin ihannoidaan vapautta ja sitoutumattomuutta, sitä olotilaa, joka kuuluu nuoruuteen eikä siinäkään yleensä kestä montaa vuotta. Ennen pitkää jokaisen on kannettava vastuuta itsestään, opinnoistaan, työstään jne, sanalla sanoen sosiaalistuttava yhteiskuntaan sen täysivaltaiseksi jäseneksi. Siihen kuuluu jonkin verran vastuuta, väistämättä. Vastalahjana tulee kohdelluksi tasavertaisena yhteisön jäsenenä, eikä vain yli-ikäisenä lapsena.

Jos halutaan elää siinä illuusiossa, että elämän kuuluu olla helppoa ja aina omaehtoista, niin silloin lapsen saamisenkin kuuluisi olla jotenkin kivaa, tai ainakin lapsen kuuluu tehdä äiti onnelliseksi. Ei ihme, jos elämä tuntuu pettäneen odotukset, kun näin ei käykään.

Ei kenenkään tarvitse elää normien mukaisesti. Vapauttaankin voi tiettyyn pisteeseen vaalia, mutta jos tätä tahtoo, niin silloin elämässään ei kannata tehdä valintoja, joiden mukana se vastuu väistämättä tulee, ja lapsen myötä taitaa tulla suurin vastuu kaikista!

 

Pää ei kestä enää hetkeäkään kotielämää. Vaikka lapsi onkin pieni nyt, alan tehdä täyttä päivää. Muuten hajoan. Voi olla, että se kaduttaa, tai sitten ei. Se on sen ajan murhe. Mieluummin pidän pääni kasassa nyt (edes jotenkin).

Ja hommat olen kyllä hoitanut aina, vaikka nyt ei sitä flow'ta olisikaan. Tarkoitin lähinnä sitä, että on kiva jäädä jatkamaan päivän päätteeksi pidempään, jos siltä joskus tuntuu. Ilman, että olisi tiukka aikataulu kotiinpaluulle. Ja olen sen verran aikuinen kuin 24-vuotias opiskelija voi olla. En usko, että pystyn väkisin aikuistumaan ja mammautumaan. Se vain kadottaisi elämänhalun. En vaikka olisi pakko (sillä pakkohan on vain kuolla). Äitiys ei vain tuo minkäänlaista sisältöä elämääni. Eikä se sisältö tule pakottamallakaan.

Suuri tekijä onnettomuuteeni on myös se, että kaikki tuli kerralla: yhteenmuutto, opiskelut tauolle, lapsi. Tuntuu, että minut nalkitettiin ovelasti. Vaikka itsehän päätin olla tekemättä aborttia.

Poikaystävän mielipide vaikutti paljon minuun ja toisenlaisen miehen kanssa olisin varmasti päätynyt aborttiin. Onneksi hän on sanojensa mittainen ja hoitaa lapsen. Ärsyttää vain se, miten hän onnistui manipuloimaan minut tähän tilanteeseen. Vaikka tuskinpa voin tästäkään muuta kuin itseäni syyttää. En pysty ehkä rakastamaan poikaystävääni enää niin paljoa ja veikkaan, että erokaan ei ole kaukana.

Tänään olen saanut olla koko päivän yksin, ihanaa. Mutta ahdistaa jo valmiiksi, kun mies ja poika tulevat illalla. Tällaiset pikku hengähdystauot ei vain riitä. Tarvitsisin ainakin viikon kerrallaan säännöllisesti.

Laitoksella, kun sain pojan syliin, en tuntenut juurikaan ylitsevuotavaa rakkautta. Halusin lähinnä päästä suihkuun ja lepäämään. Sittemmin olen kiintynyt tavallani, mutta en mitenkään hullaantunut. Hassua on myös se, että en edelleenkään pidä lapsista, vaikka sellainen nyt on. Oma menettelee paremmin, mutta muiden en voi sietää. Joka tuutista tulee äitiyshuttua ja pitäisi olla sitä ja tätä, neuloa, laittaa ruokaa, olla kotona, siivota ja muuta. Aargh! Itse en ole edes lukenut ainoatakaan vauvalehteä! Johtuen ehkä siitäkin, että kammoan kaikenlaisia naistenlehtiä. En istu naisen rooliin.

ja ei se suurin ongelma ole se, että kahvittelut on harvemmassa tms., vaan se, että en ole enää oma itsenäinen, yksinäinen itseni ja minulta on riistetty vapaus. Ja kaikki ne odotukset. Pehmeän naisellinen hoivaaja, nöyrä, yhteiskunnan ja miehen tahtoon taipuva. Kaikkien muiden tarpeet omiensa edelle asettava. En oikeasti ole mitään noista!

 

Uskotko, että lapsellasi, sekä miehelläsi on parempi olla sinun kanssasi, jos ajattelet tosiaan noin, kuten viimeisessä viestissäsi sanoit? Lause "en saa äitiydestä mitään irti" on mielestäni täysi syy lähteä pois. Vaikka täällä ihmiset puhuu, kuinka tärkeää on nyt kantaa vastuunsa kun kerta hankki lapsen yms. mutta on lapsella parempi olla rakastavassa ympäristössä, ei väkinäisesti lapseen pakotetun äidin kanssa.
Tuntuu jotenkin, ettet pysty päästämään irti, vaikka koko ajan sanot, ettet kestä enää, et halua olla lapsen kanssa, etkä miehenkään. Se kertoo mielestäni kuitenkin jo sen, että jokin sinua sitoo perheessäsi.

 

ja ei se suurin ongelma ole se, että kahvittelut on harvemmassa tms., vaan se, että en ole enää oma itsenäinen, yksinäinen itseni ja minulta on riistetty vapaus. Ja kaikki ne odotukset. Pehmeän naisellinen hoivaaja, nöyrä, yhteiskunnan ja miehen tahtoon taipuva. Kaikkien muiden tarpeet omiensa edelle asettava. En oikeasti ole mitään noista!

No voi herrajjesta. Ei kai kukaan enää tuollainen ole?! Sinäkään et, omassa ylemmyydenharhassasi (olen niin paljon parmepi kuin kukaan muu eikä minun kuuluisi elää tätä minun elämääni ja kyllä te kaikki sitten itkette kun minä kuolen) halua nähdä äitiyden koko kirjoa. Äitikin on vain ihminen.

Ota tyttö (sillä sellainenhan sinä henkisesti vielä olet) lusikka käteen ja syö puurosi. Ei ole reilua netin perusteella mitään diagnoosia tehdä, mutta kannattaisi kyllä käydä juttelemassa psykologin kanssa. Oletko ajatellut että sinulla voisi olla jonkinasteinen narsistinen luonnehäiriö?

 

Onkohan sinulla Kiinankaali ollut tunneköyhä lapsuus? Siirrät samoja tunteita lapseesi kuin äitisi aikoinaan sinuun. Monesti näiden asioiden miettiminen auttaa ymmärtämään itseä ja ahdistus helpottaa.

Suosittelen myös psykologin kanssa juttelua, täällä saa vain tällaista maallikko-analyysia.

 

Kukaan lapsi ei ole pyytänyt syntyä tähän maailmaan. Siksi on todella surullista kuulla, että vanhemmat "katuvat" lastaan.

En ole koko ketjua tarkkaan lukenut, mutta onko aloittaja missään vaiheessa sanonut että rakastaa kuitenkin lastaan? Lapsen kannalta on hyvin traagista elää rakkaudettomassa perheessä.

Ei ole oikein neuvoa ketään tekemään niin tai näin, mutta lapsen edun kannalta tuntuisi järkevimmältä antaa lapsi sellaisen hoitoon, joka rakastaisi ja välittäisi.

Tulin jotenkin niin surulliseksi tästä aiheesta, etten oikein osaa edes mitään järkevää sanoa.

 

Minulle tuli myös mieleen että ap:n kannattaisi käydä pikimmiten ammattilaisen juttusilla. Oman elämänkokemukseni perusteella luulisin että psyykkisesti terve nainen voi sanoa saavansa ainakin JOTAIN irti äitiydestä.

 

Miten on Kiinankaali muiden ihmissuhteidesi laita? Pystytkö tuntemaan pyyteetöntä rakkautta lähimmäisiäsi kohtaan vai ovatko he olemassa vain sinua varten? Ihan mielenkiinnosta kysyn, sillä jotenkin sinusta saa kirjoitustesi perusteella hyvin kylmän ja itsekkään kuvan. Toki internetin keskustelupalstat eivät anna koko kuvaa ihmisestä, mutta vaikutelmia kuitenkin syntyy...

 

Kyllä minä rakastan pyyteettömästi perhettäni ja ystäviäni. Poikaystävääkin rakastan, mutta tilanteen myötä tunne on muuttunut. Ehkä alitajuisesti syytän häntä. Lapsuuteni oli hyvä, rakkaudentäyteinen. Pääni kanssa ei ole ollut ikinä ongelmia. En ole tarkoittanut antaa ylemmyydentuntoista tai narsistista kuvaa.

Tilanne vain ahdistaa. Ja juuri tuo, että "luulisi psyykkisesti terveen naisen saavan äitiydestä jotain irti", ihan kuin äitiys olisi jokaisen naisen ominaisuus ja elämäntehtävä. Se taas on enemmän ok, jos psyykkisesti terve isä ei saakaan isyydestä irti. Ehkä en sitten ole täysi nainen. En voi sille mitään, että ärsyynnyn lapsesta, hänen metelöinnistään ja jatkuvasta huomiontarpeesta ja vaatimuksista. Kuulostaapa miten tyhmältä ja itsekkäältä vain, mutta minulla oli paremmat suunnitelmat elämääni varten. Ehkä vaikutan kylmältä tai ehkä äititys ei todellakaan ole minua varten.

Niin, ja olen käynyt psykologin luona.

 

Alkoi aivan naurattaa kiinankaalen kuvaus äitiyden normeista; " nöyrä, yhteiskunnan ja miehen tahtoon taipuva.." Voi hyvänen aika, enpä näin äkkiseltään tunne ketään tuollaista naista omasta ikäluokastani. Aivan kuin ap olisi lukenut vähän liian monta harlekiiniromaania, muttei tuntisi juurikaan muita äitejä irl. Minä en käsitä, mikä tavaton hinku hänellä on verrata itseään johonkin kuviteltuun ihmisryhmään, "äitityyppeihin" ja kiukutella sitten, ettei ole sellainen, mitä olettaa muiden olevan. Se on aikamoista energian hukkaamista, koska ei kukaan ole tuollainen, eikä kukaan muu kuin ap itse aseta itselleen tuollaisia vaatimuksia. Enpä minä ainakaan ole vaatimassa keneltäkään tuollaista kynnysmattona olemista. Empatiakykyä ja rohkeutta asettua sen kaikkein heikoimman ja pienimmän, lapsen, puolelle, sitä kyllä oletan äideiltä löytyvän. Ja onneksi usein löytyykin.

Ap, tulet olemaan äiti lopun elämääsi. Vaikka eroaisit ja lapsi jäisi isälle. Vaikka torjuisit lasta koko elämäsi, äitiys seuraa sinua hautaan asti. Tuollaiset ajatukset on raskaita yksin kantaa. Minäkin suosittelen, että käy ihmeessä puhumassa jollekulle ammattilaiselle tunteistasi. Tuskin olet ensimmäinen äiti siellä, joka tuollaista miettii.

 

Oletko puhunut läheisillesi näistä tuntemuksistasi? Miten he suhtautuvat?

Mitä hyvää tunnet lastasi kohtaan? Oletko ajatellut, että voisit "luopua" lapsestasi?

 

Et voi syyttää miestäsi abortin tekemättömyydestä, koska jos seksiä harrastat, niin sinun pitää ottaa aikuisen vastuu käytöksestäsi. Raskaaksi voi tulla ja jos tulee, niin pitää osata päättää oman tahdon mukaan, että annetaanko raskauden jatkua vai ei.

Sinulla on kova tie oppia, että miten muokkaat elämää sellaiseksi, että kykenet elämään itsesi kanssa. Sinä et koskaan voi täysin päättää kaikkia asioita, vaan ympäröivät asiat määrittelevät niitä pitkälti. Jos esimerkiksi haluat jäädä tekemään töitä klo 16 jälkeenkin, niin mitäpä jos sovit miehen kanssa, että sinä viet lapsen aamulla hoitoon ja mies hakee hänet illalla? Normaalisti jokaisella on silloin tällöin ylitöitä, että ollaan pidempään töissä ja joskus on vastaavasti omia menoja, että lähdetään töistä vähän aiemmin jne. Ihan niin kuin työelämässäkin pitää infota työkavereita ja pomoa, niin tietysti pitää informoida puolisoakin, jos menet kaverille tms. Ei siinä pitäisi olla mitään, miksi sinä vedät herneenpalkoa nenääsi.

Tuntuu siltä, että olet vielä henkisesti ihan teinin tasolla kaverisuhteissasi, kun takerrut kavereihisi voimakkaasti. Tietysti kannattaa pitää hyvistä kaverisuhteista kiinni, mutta fakta on se, että kaveritkin löytävät aikanaan puolison, tekevät lapsia, menevät ehkä ulkomaille opiskelemaan/työskentelemään, muuttavat työn perässä toiselle paikkakunnalle, viettävät lomaa perheen kanssa jne.

Olen samaa mieltä jonkun kirjoittajan kanssa siitä, että Sinkkuelämää-sarjat tms tekevät hallaa tavalliselle arjelle. Ei elämä ole pelkkää biletystä. Olen varma, että suurimmalle osalle ihmisistä tulisi parissa vuodessa tosi kyllästynyt ja sisällyksetön olo, jos elämän nautinnot olisivat "vain" shoppailu, kaverit, bilettäminen ja yhden yön suhteet. Ystävät ovat tärkeitä, mutta ainakin omalla kohdallani oma perhe menee kirkkaasti ystävien ohi.

Kerroit, että et osaa nauttia parin tunnin yksinolosta. Mitäpä jos opettelet sellaiseen? Olet ilmeisesti jo päättänyt, että et kykene lyhyestä ajasta nauttimaan, etkä edes yritä sellaista. Entäpä jos kyllästyisit samalla tavalla vaikka työelämään? Ethän sinä sieltäkään voi olla viikkoa kerrallaan poissa aina kun siltä tuntuu.

Oletko miettinyt tätä asiaa oman lapsuutesi kannalta? Onko oma äitisi saanut sinut tuntemaan, että sinä olet ollut hänelle taakka? Vai onko hän siloittanut kaikki asiat sinun puolestasi niin, että et ole koskaan joutunut ottamaan mitään vastuuta omasta elämästäsi, joten nyt ensimmäistä kertaa joudutkin vastuuseen ihan itse.

 

Mikä sinua pitää vielä parisuhteessa ja lapsen luona? Tiedät, että pääset eroon siitä kaikesta, kun vain ilmoitat miehelle ja lähdet pois. Miksi jatkat, jos olet jo päättänyt, että tämä ei toimi ollenkaan?

 

Se taas on enemmän ok, jos psyykkisesti terve isä ei saakaan isyydestä irti. Ehkä en sitten ole täysi nainen. En voi sille mitään, että ärsyynnyn lapsesta, hänen metelöinnistään ja jatkuvasta huomiontarpeesta ja vaatimuksista.

Ei se ole yhtään enempää ok, että isä ei ole kunnolla mukana isyydessä. Ei kukaan ole huono tai epätäysi ihminen, vaikka olisi huono vanhempi, mutta onhan se todella surkea tilanne kaikkien asianosaisten kannalta.

Kaikki vanhemmat ärsyyntyvät välillä lapsensa tarvitsevuudesta ja metelöinnistä. Tavoitteena ei ole olla ikuinen viilipytty vaan vanhempi. Välillä vanhemmilla palaa pinna tai saa kiristellä hampaitaan, ihan kuin ystävien kanssakin. Jos pystyt olemaan oikeasti hyvä ystävä, pystyt olemaan hyvä vanhempikin.

Suosittelisin psykologin kanssa juttelun lisäksi että puhut enemmän toisten vanhempien kanssa suoraan asioista, niin saat perspektiiviä normaaliin vanhemmuuteen ja toisaalta lasten normaaliin käytökseen. Aloita vaikka omista vanhemmistasi, heillä on kokemusta. Pari kasvatuskirjaakaan ei tekisi pahaa. Tuntuu, että sinulla on aika suppea käsitys normaalista vanhemmuudesta. Että pitää olla jotain tiettyä "tyyppiä" tai pyhimys, että kelpaa.

 

Minä vain ärsyynnyn aina, en vain välillä. Poikaystävä onkin hoitanut pääasiallisesti yöheräämiset ja kiukuttelut. Sinänsä en voi valittaa, koska pääsen ehkä helpommalla kuin useimmat muut.

Jännää on se, että vakuutellan, että äiti voi olla juuri omalla tavalla, eikä tarvitse asettaa hulluja vaatimuksia itselleen. Mutta todellisuudessa kuitenkin pitäisi toimia tietyllä tavalla pukeutumisesta lähtien.

Sanotaan, että töihin palaaminen on ok, mutta silti pitöisi olla kolme vuotta hajoamassa kotona. Miehen pitäisi ottaa vastuuta, mutta kun hän ottaa sitä, niin äiti onkin huono ja vastuuton. Ei ole pakko käydä mammakerhoissa, mutta kyllähän se nyt ois hyvä käydä. Todellisuudessa ei ole mitään omaa tapaa, vaan aina on tietyt normit, joita pitää enemmän tai vähemmän noudattaa. Kuitenkin.

Eikä nämä ole vain minun päässä, vaan oikeassa elämässä havaittua.

Kyllä minä tiedän, miten lapset normaalisti käyttäytyvät, eikä se saa minua pitämään siitä yhtään enempää. Toisten vanhempien kanssa on vähän paha puhua, sillä enpä ole törmännyt samanlaisiin aatoksiin. Ja edelleenkään en ole menossa mammakerhoihin tai muskareihin, sillä ei kiinnosta millään tasolla. Poikaystävän heiniä.

 

Minä vain ärsyynnyn aina, en vain välillä. Poikaystävä onkin hoitanut pääasiallisesti yöheräämiset ja kiukuttelut. Sinänsä en voi valittaa, koska pääsen ehkä helpommalla kuin useimmat muut.

Jännää on se, että vakuutellan, että äiti voi olla juuri omalla tavalla, eikä tarvitse asettaa hulluja vaatimuksia itselleen. Mutta todellisuudessa kuitenkin pitäisi toimia tietyllä tavalla pukeutumisesta lähtien.

Sanotaan, että töihin palaaminen on ok, mutta silti pitöisi olla kolme vuotta hajoamassa kotona. Miehen pitäisi ottaa vastuuta, mutta kun hän ottaa sitä, niin äiti onkin huono ja vastuuton. Ei ole pakko käydä mammakerhoissa, mutta kyllähän se nyt ois hyvä käydä. Todellisuudessa ei ole mitään omaa tapaa, vaan aina on tietyt normit, joita pitää enemmän tai vähemmän noudattaa. Kuitenkin.

Eikä nämä ole vain minun päässä, vaan oikeassa elämässä havaittua.

Kyllä minä tiedän, miten lapset normaalisti käyttäytyvät, eikä se saa minua pitämään siitä yhtään enempää. Toisten vanhempien kanssa on vähän paha puhua, sillä enpä ole törmännyt samanlaisiin aatoksiin. Ja edelleenkään en ole menossa mammakerhoihin tai muskareihin, sillä ei kiinnosta millään tasolla. Poikaystävän heiniä.

 

Minä en kyllä ole tuomitsemassa sinua, mulla on samanlainen tilanne vähän kuin sulla siinä, että mies hoitaa tosi paljon lastamme, en varmaan muuten kestäisi. Mäkään en tod ikinä avaudu missään äitikerhossa tyyliin et hei, onneks meillä mies hoitaa, muuten en kestäisi ja rupesinkin siis lapsentekoon vain koska mies lupasi että alkaa tarvittaessa yksinhuoltajaksi, jos ahdistun lapsesta liikaa.
Samoin meillä mies kanniskeli kaikki yöitkut kun vauva oli pienempi. Eli sanoisin että on meitä jokunen muukin "ei tavallinen äiti", joka silti rakastaa lastaan.
Jos olisin sinä, niin rakastaisin lastani parhaiten sillä, että olen tyytyväinen elämääni ja ottaisin lapseni huomioon.
Jos olisin sinä, niin muuttaisin vaikka lähelle asumaan miestäsi ja lastasi, niin lähelle, että voit helposti tavata lastasi, mutta saat vielä kaipaamaasi omaa elämää.

 

Täällä on tullut jos jonkinmoista palautetta ja ohjetta. Vaikea sanoa mitä sun pitäis tehdä. Äitinä tosin tuntuu pahalle sun lapsen puolesta ja vaikea ymmärtää miten joku voi ajatella äityidestä noin. Jotenkin sain sellasen kuvan ettet rakasta lasta ja se tuntuu pahalle. Toisaalta, ei rakkautta voi pakottaa tulemaan. Kiintymys ei lapsellesi riitä, hän tarvitsee rakkautta ja vanhemmuutta niin hyvinä kuin huonoina päivinä.

Olen itse 23v. Ehdin juuri sen täyttää ennen kuin tulin äidiksi. En usko yhteen tiettyyn äitimalliin, mutta uskon, että jokaisen näistä äideistä tulisi rakastaa lastaan. Jos olosi on noin karmiva, mikset yksinkertaisesti lähde? Pelkäätkö, että kaipaat sittenkin jälkeenpäin sitä vanhaa ja tylsää elämää äitinä? Lapsellesi jäisi kuitenkin ainakin se yksi turvallinen vanhempi. Ehkä niin ois parempi, kuin että muistutetaan joka päivä miten olet pilannut äidin elämän.

Oikeastaan sulla on kaksi vaihtoehtoa. Joko hyväksyt sun nykyisen roolin äitinä ja etsit itsellesi sopivan muodon toteuttaa sitä tai päätät elää vain itselles.

 

otsikolla tarkotin siis, et vähän paha sanoa tähän mitään Hyvää jatkoa ja toivottovasti löydät onnesi (ja iloa äitinä olosta).

 

Ihan tosi, lopeta nyt toi narina ja ota itse vastuu elämästäsi ja päätöksistäsi! Ei kukaan ole sun elämääsi pilannut, teet sen ihan itse tuolla marttyyrimäisellä asenteellasi. Haloo, sulla olis ollu mahd. tehdä abortti, et sitä tehnyt ja nyt elät sen kanssa. Onneksi lapsella kuulostaa olevan hyvä isä, koska ihan suoraan sanottuna sinä kuulostat ihan täydeltä kakaralta!

 

Uskoisin, että miehesi olisi valmis hoitamaan lastanne yksinhuoltajanakin. Jos taas jostakin syystä hän ei siihen pysty, niin voitte antaa lapsenne adoptioon. Suomessa olisi satoja perheitä, jotka mielellään ottaisivat lapsen, jos vain jostain saisivat sellaisen.

Käsittääkseni noin puolet hoitavat lapsiaan kotona 3-vuotiaaksi, mutta ei todellakaan kaikki. Sinä ja miehesihän itse päätätte, mitä lapsenne kanssa teette. Kun äitini toimi perhepäivähoitajana, niin hänen nuorin hoitolapsensa oli 3 kk vanha, koska eräs yksinhuoltajauraäiti ei kestänyt olla enää kotiäitinä, vaan palasi mieluummin töihin. Olen itsekin rahasyiden vuoksi mennyt töihin heti vanhempainrahakauden jälkeen, kun esikoinen oli 10 kk vanha. Samoin toisen lapsen kohdalla olisin halunnut olla kotona pidempään, mutta jouduin menemään töihin ennenkuin hän oli edes kahta vuotta vanha.

Minusta nuo "täydellisen äidin normit" ovat sinun pääsi sisällä. Todella harvassa on ne äidit, jotka tosiaan leipovat joka perjantai pullaa, ovat kotiäitinä vuosikaudet ja uhrautuvat täydellisesti lastensa eteen. Mahtaakohan sinun äitikuvasi olla peräisin omalta äidiltäsi tms. 70-luvun äitihahmolta? Sitä paitsi jo 70-luvullakin töihin mentiin, kun lapset olivat vain muutaman kuukauden ikäisiä (silloin tosin pakosta rahasyiden vuoksi).

Et ole puhunut mitään raha-asioista. Jos olet opiskelija, niin lienee miehesi kuitenkin maksaa aika ison osan sinun ja lapsenne elatuksesta? Voithan vaikka mennä itse töihin ja mies jää vanhempainlomalle/hoitovapaalle. Tai jos se sinkkuelämä niin kauheasti kiinnostaa, niin voithan kokeilla, miten ihanaa on erota ja jättäytyä opintotuen ja -lainan varaan jatkamaan niitä opintojasi, sillä sitähän sinä niin kauheasti tunnut kaipaavan. Varmaankin sitten on kiva niillä opintorahoilla istuskella iltakaudet kahviloissa ja bilettämässä sekä matkustella.

Minusta tuntuu, että oikein kieriskelet itsesäälissä ja haluat kokea, että olet maailman surkeimmassa asemassa oleva ihminen. Voi voi. Taitaa olla niin, että kun oikeita ongelmia ei ole, niin niitä pitää keksiä. En kyllä usko, että kukaan ihminen voi olla näin onneton reppana, vaan tämän on pakko olla provo!

 

Raha-asioista sen verran, että ei ongelmia. Poikaystävä on töissä ja jatko-opiskelee ja itse olen tosiaan opintotuella ja lainalla, mutta teen samalla opintoihini liittyvää työtä paljon ja tuloissa ei hirveätä eroa ole.

Siis niinä hetkinä, kun olen töissä en tietenkään nosta tukea. Ja kyllä sillä tuella ja lainallakin pärjää aivan mainiosti. Molemmilla on melko pienet palkat, sillä yliopistolla ei rikastumaan pääse. Saa nähdä, miten raha-asiat hoituvat, kun poika kasvaa ja menot kasvavat. Monelta suunnalta on tullut hätyyttelyä mennä jo "oikeisiin" töihin eikä vain haahuilla pikkupalkalla yo:n leivissä. Vaan taitaapa olla, että pysyttelemme nykyisessä pätkätöiden ja pienen palkan luvatussa maassa.