Äitiys ahdistaa

En tiedä mihin purkaisin sydäntäni... Jos löytyy äitejä, jotka tuntevat samoin, saa kirjoitella kokemuksiaan. Eli tarinani on tämä:

Olen nyt 24-vuotias nainen, opiskelija ja äiti. Lapsi on nyt vuoden ikäinen ja tuntuu, että elämäni on ohi ja olen loukussa. Tulin siis vahingossa raskaaksi (pillerit petti) ja pitkän pohdinnan jälkeen päätin pitää lapsen. Muutimme poikaystävän kanssa yhteen ja hän oli oikein innoissaan asiasta. Odotus sujui hyvin ja poikaystävän kanssa sujui hyvin myös. Hän huolehti minusta kovasti ja teki kaikkensa, että voisin hyvin ja tuntisin oloni turvalliseksi.

Opiskelut pistin tauolle vasta vähän ennen lapsen syntymää. Synnytys sujui hyvin ja poika oli/on helppo. Ensimmäiset puoli vuotta sujui ilman mitään ongelmia. Palauduin nopeasti entiseen kuosiin ja perhe oli tukena. Sitten alkoi ahdistaa.

Hoidamme poikaa yhtä paljon molemmat ja kaikki hyvin, mutta haluan takaisin entisen elämäni! Kaipaan yksinasumista, pitkiä rauhallisia kahvitteluja aikuisten paikoissa, vapautta kirjoittaa ja lukea silloin, kun huvittaa. Olen aina viihtynyt enemmän kuin hyvin itsekseni ja nyt tuntuu, että olen nalkissa. En ole käynyt mammakerhoissa tai vastaavissa, sillä ne ihmiset ovat ihan eri sfääreissä kuin minä. Haluan elää omaa elämääni ja olla ensisijaisesti minä ja nainen ja olla aikuisten seurassa aikuisten juttuja tehden, mutta nyt tuntuu että olen vain äiti. Pari tuntia viikossa omaa aikaa ei riitä. Saan sitä kyllä enemmän, mutta ei se ole sama. Pitäisi myös muuttaa, kun pojalle oma huone, sekin ahdistaa. Keskustan asuntomme on henkireikäni!

Joskus tekisi mieli heittää mies ja lapsi ulos tai sitten lähteä kuukaudeksi matkalle. Yhden viikonlopun olen viettänyt reissussa kavereiden kanssa ja se oli mahtavin juttu vuoden ajalta. Mies hoitaa poikaa ehkä jopa enemmän kuin minä, mutta en tiedä miten käy nyt, kun hän ei voi enää tehdä töitä kotoa käsin ja jään yksin kotiin. Pelkään pahoin, että hajoan täysin. Tuntuu pahalta, kun en kanna vastuutani ja olen tässä tilanteessa. Masennus ei ole kyseessä, perusluonteeni vain. Liian nuorena lopullisia ratkaisuja. Kaipaan kaikkea muuta kuin perhe-elämää. Hoidan kyllä lasta, mutta jos voisin palata ajassa taakse päin... Harrastukset, rauhalliset aamut, illanistujaiset, oma elämä. Huoh, tulihan tätä jo tässä.

 

Lapsi on jo vuoden ikäinen. Olisiko mahdollista, että palaisit esimerkiksi vuoden alusta takaisin opiskelemaan ja lapsi aloittaisi tarhassa? Saisit muuta ajateltavaa ja olla päivittäin "aikuisten" seurassa ja ehkä siten jaksaisit olla myös tarpeeksi hyvä äiti pojallesi.

Tai jos jo nyt pystyt suorittamaan jotain opintoja, ei muuta kuin luennoille vaan ja isä voisi hoitaa lasta.

 

Mulla on ikää jo 31 vuotta, mutta tunnistan kyllä joitakin noista sun ajatuksista ja tuntemuksista! Todellakin välillä kaipaan niitä rauhallisia aamuja, iltoja kavereiden kanssa, sitä kun voi mennä niinkuin tykkää. Ja nyt kun olen hoitovapaalla (lapsi suunnilleen saman ikäinen kuin teillä) ei rahaa ole mihinkään, ja se ahdistaa ihan suunnattomasti. Töihin en silti halua vielä ennen ensi syksyä palata, kun lapsi on niin pieni.

Meillä on vähän eri tilanne, koska mies on käynyt töissä koko ajan, ja mulla on ollut suurin hoitovastuu lapsesta. Myös silloin kun isä on kotona. On ahdistanut tosi paljon, kun on tuntunut ettei voi lähteä kotoa mihinkään vaikka isäkin olisi kotona, kun isä ei ole niin kovin halukas ollut jäämään kaksin vauvan kanssa, varsinkaan kun vauva oli pienempi. Muutamia iltoja olen päässyt kavereiden kanssa ulos, ja parina iltana ollaan oltu miehenkin kanssa kahdestaan leffassa, syömässä, häissä. Lapsi on ollut kaksi kertaa yöhoidossa mummilassa. Mutta kaipaan niin paljon enemmän sitä omaa aikaa. Iltaisin meillä on muutama tunti rauhallista aikaa, kun lapsi jo nukkuu, mutta ei silloin mihinkään lähdetä, vaan ollaan kotosalla. Kaipaan kavereiden näkemistä, sitä kun voi lähteä vaikka lenkille tai ostoksille (no, jos olis rahaa) ihan tuosta vaan ilman että täytyy ottaa lapsi mukaan tai sopia asiasta miehen kanssa.

Nautitko yhtään lapsen kanssa olemisesta? Mun täytyy sanoa, että mä kyllä nautin tosi paljon silloin, kun lapsi on hyvällä tuulella ja kaikki tuntuu sujuvan. Mutta välillä sekin on kyllä tosi rankkaa, jos lapsi on vaikka kiukkuisella päällä tai itsellä huono päivä huonosti nukutun yön takia tms.

Me ollaan käyty muskarissa ja kerran viikossa äiti-vauva-kerhossa. Ei siellä muutkaan äidit ole mitään "superäitejä", voisit hyvinkin löytää jostain kerhosta itsellesi samanhenkisen kaverin. Kannattaa ainakin kerran kokeilla ennenkuin teilaa koko homman. Musta on kiva käydä kerhossa ja jutella ihan niitä näitä muiden ihmisten kanssa. Ei siellä aina lapsistakaan puhuta!

 

Nautin hetkittäin, kun on hyvällä päällä, mutta en kestä esim. itkua ja kiukuttelua kovin hyvin. Poika myös rauhoittuu helpommin, kun isä rauhoittaa. Johtunee siitä, että on hoitanut enemmän alusta alkaen. Tuntuu vain,että oon ihan liian nuori tähän. Piti lähteä vaihtoon ja ties mitä, mutta nyt tässä kävi näin. Niin paljon asioita, jotka jää tekemättä.

Kerhoista en kyllä perusta yhtään, joten jätän väliin ihan suosiolla; ei ole oikein tarvetta jakaa äitiyttä kenenkään kanssa tai "harrastaa" äityttä vähällä vapaa-ajalla. Haluaisin nimenomaan olla enemmän lapsettomien ihmisten kanssa ja tehdä jotain ihan muuta kuin touhuta lapsiin liittyviä asioita, kun en jaksa jutella lapsista tai vielä vähemmän olla tekemisissä muiden lasten kanssa. Mies käy kyllä silloin tällöin kerhoissa pojan kanssa ja parempi niin päin.

Tarhapaikkaa haetaan koko ajan ja todellakin haluaisin jo aloittaa taas opinnot. En voi muuta kuin olla kiitollinen miehestä, joka ottaa isyyden tosissaan. Ilman häntä olisin todellisessa hädässä.

Odotan vain, että poika kasvaisi ja elämästä tulisi helpompaa. En ole ikinä oikein perustanut vauvoista ja pikkulapsista ja stressaannun lasten äänistä helposti. No, nyt sietokyky ehkä vähän kasvanut, mutta silti. Voi, kun hän olisi jo vaikka 14-vuotias

 

Oman elämäsi saat takaisin ennen kuin huomaatkaan. Tämä pikkulapsivaihe on vain ohikiitävä hetki elämässäsi. Myöhemmin varmasti kaduttaa ja ihmettelet, mikset silloin jaksanut nauttia niistä hetkistä pienen lapsesi kanssa.

 

No jaa, en usko tuohon katumukseen. Taidan olla muutenkin hieman erilainen äiti. Itseasiassa en edes haluaisi sanoa kenellekään olevani äiti. Mutta onneksi lapset tosiaan kasvavat. Ainakin yksi asia on selvä: toista ei tule Sen, jos minkä olen oppinut elämässä.

 

Isot lapset, isot murheet. Odotas vaan, kun poika on teini-ikäinen...

Itsekin olin 24-v., kun ekan lapseni sain. Hänen ollessaan 8 kk:n ikäinen lähdimme miehen harjoittelutyöpaikan vuoksi ulkomaille puoleksi vuodeksi. Jatkoin opiskelujani myöhemmin, sitten tuli vielä toinen lapsi ja arvaa mitä: Me lähdettiin ulkomaille harjoittelijaksi kahden lapsen kanssa. Hyvin sujui. Myöhemmin tuli vielä kolmaskin lapsi ja me ollaan oltu ulkomailla jo kymmenen vuotta. Sujuu se elämä, opiskelu, työnteko ja uusien kokemuksien metsästäminen lastenkin kanssa!

Ja klisee, mutta totta: Lapset ovat pieniä vain hetken.

terv. nyt jo teinien äiti

 

Et halua olla äiti, mutta toisaalta esität koko elämäsi nyt äitiyden kautta. Huomaatkos?

 

Huomaan kyllä, mutta siltä minusta tuntuu! Siis että elämäni on vain äitiyttä. Siksi kirjoitinkin.

 

Tiedätkö, että kyllä se lapsesi vaistoo asenteesi ja tulee vanhempana muistelemaan äitiyttäsi.

Minusta kannattaa tehdä kaikki mitä tekee hyvin, eikä puolitiehen. Suurempi pettymys tulee olla huomata, että edes se mitä teit vastentahtoasi, ei ollut arvostettua.

 

Jepjep...

Itselläni oli hieman samanlainen olo aikoinaan, ei ensimmäisen kanssa, koska jatkoin opiskelua lapsen ollessa 2 kk (meillä oli hieno järjestely, lapsi kulki paljon mukanani, itse olin 23), vaan toisen (poika) kanssa. Itse olin tuolloin 26v.

Pojan ollessa 5 kk, minä hain töitä (opiskelu oli juuri päättynyt 2 vko ennen syntymää) ja tottakai sain. Työt alkoivat pojan ollessa 7kk. Ihan vauva-aikana kotona minusta tuntui kuin olisin ollut vanki, monet ystävistäni olivat vielä sinkkuja ja menot sen mukaisia. Oli vaikeaa asettua aloilleen, kun "sielua kärvensi".

Jälkeenpäin ajateltuna olin liian hätäinen. Ei ollut lapsen tai perheen syytä minun tuntemukseni ja itseasiassa koko levottomuus oli vain tavallaan itsetekoista. Ehkä kaikki elämänmuutokset olivat siihen aikaan isot, mutta nyt en enää ymmärrä omaa hötkyilyäni. Mistä lienensä johtui? Syynä ei ollut itsearvostuksen puute eikä epävarmuus. Ehkä syynä oli enemmänkin se, että minusta tuntui kuin olisin joutunut luopumaan jostain suuresta suunnitelmastani, sellaisesta mitä en ollut vielä itselleni edes määritellyt. Niinkuin oma elämä olisi loppunut...?

Vasta nyt aikuisempana olen (ehkä) oppinut ymmärtämään hieman enemmän "elämän perusajatusta" eli turha suunnitella niin kauheasti, edes oma elämämme ei ole meillä päätettävissä - sattuma ja tuuri kuljettaa, siinä ei suunnitelmilla ole juuri sijaa. Voi tietty miettiä mitä kaupasta hommaa (edellyttäen, että sinne asti hengissä pääsee) muu on aika turhaa, kun ei tiedä mitä tulevaisuudessa tapahtuu. Ratkaisut ja päätökset kannattaa tehdä sitämukaa kun asiat tulevat vastaan eikä etukäteen, kun ei oikeastaan pysty tietämään silloisia reunaehtoja. Ja turha on pelätä, se rajoittaa tätä muutenkin lyhyttä elämää, asiat tulee vastaan miten tulee, ja jotta voisi elää mahdollisimman onnellisena, niihin on parasta yrittää sopeutua. Oikeastaan jos joku elämässä häiritsee, niin jos ei sille voi mitään tehdä, on sitä turha murehtia. Kun oivalsin nämä (äsken äärimmäisen tiivistettynä) pystyn nauttimaan paljon enemmän siitä mitä on tarjolla. Kahden viimeisen kanssa olin kotiäitinä oikein tyytyväisenä - elämä vie...

Ymmärrän mitä ajat takaa ap, mutta silti suosittelen seuravaa; Yritä rauhoittaa itsesi, ei elämä ole vielä ohi, todennäköisemmin vasta alullaan jopa sinullekin. Sinulla tuntuu perusasiat olevan kunnossa, joten lopeta vanhan haikailu - se ei koskaan enää palaa. Yritä muokata nykyisyydestä mieleinen, sellainen, johon niihin ystävien tapaamiseen, rauhallisiin aamuihin ja harrastuksiin poikasi ja miehesikin mahtuu mukaan. Ei tuota aikaa kestä kuin hetki, ja jos nyt juokset sen "polte sielussa" läpi - SINUA voi kaduttaa myöhemmin, varsinkin jos aiot tuohon yhteen lapseen tyytyä. Onni löytyy yleensa oman pään sisältä, sieltä se täytyy kaivaa ensin. Tämä tietysti olettaen, että lähtökohdat ovat hyvät, mutta niinhän ne sinulla ovat.

Mielenrauhaa ja kärsivällisyyttä sinulle

 

Älä nyt yksin tuota kaikkea haudo! Varaa heti neuvolasta aika ja kerro siellä huolesi. Jatka opiskeluja ja elämääsi.

 

Mä uskon että on yleisempi ongelma kuin kerrotaankaan, että nainen ei saa äitiydestä tarpeeksi sisältöä elämään ja siksi masentuu tai ainakin turtuu. Nykyään siihen lapsen hoidon sivuun ei itsestään tule kylkiäisinä vaativia taloustöitä jne. Tulee tunne "olen turha". Haluaa töihin, haluaa opiskelemaan, haluaa harrastamaan, haluaa ne ystävät. Haluaa tulla nähdyksi, arvostetuksi omana itsenään eikä lapsen kautta.

Itse olen opiskellut koko äitiys- ja vanhempainvapaan. Parhaillaan käyn verkkokurssia jossa on yliopisto-opiskelijoita ympäri Suomen. Teen myös vapaaehtoistyötä tukihenkilönä joitakin iltoja kuukaudessa + sähköpostitse. Niin paljon kuin lapsi tuokin elämään, niin koko minuuttaan ei voi uudelleen rakentaa lapsen ympärille. Naiseus, oma ammattitaito jne. eivät mihinkään äitiyden myötä katoa eikä niitä ole tarpeenkaan unohtaa.

Vaikka tuntuisi, että en minä nyt muuta ylimääräistä jaksa kun kotonakin on jo näin ankeaa eikä kaikesta jaksaisi suoriutua, niin outoa kyllä se ylimääräinen toiminta tuo jaksamista tuohon äitiys-kenttään myös. Silti täytyy muistaa vastuu lapsesta eikä täysin heittäytyä muiden asioiden vietäväksi. Se oma muksu ja oma perhe on kuitenkin ihana tukikohta johon palata "oman ajan" jälkeen, lämmin kainalo ja pyyteetön halaus..

 

Ymmärrän tuntojasi kyllä, vaikka sain esikoisen 30 v. Minusta olet kuitenkin nyt nähnyt äitiyden liian suppeasti. 4:n äiti kirjoitti paljon asiaa.

Vuoden ikäinen lapsi ei ole todellinen este millekkään mainitsemallesi, vaihtovuodelle tai kahvittelulle. Jos miehesi voi tehdä etätyötä tai pitää vuorotteluvapaata, hän voi tulla mukaan hoitamaan lastanne. Kavereitani on/on ollut kourallinen maailmalla juuri samassa tilanteessa. Se on JÄRJESTELYkysymys, samoin kahvittelu ja aikuisseura.

Äitikerhoissa VOI ja puhutaan myös muusta kuin lapsista, muutkin äidit haluavat välillä puhua muusta. Ei kukaan missään yhtäkkiä puhu syvällisiä, ellei yhtään tunne. On haettava ne äidit, vaikka näin netin kautta, jotka ovat kiinnostuneita samoista asioista kuin sinä ja tutustuttava heihin. Ja ihan älyttömän hyvää tekee omalle kasvulle jutella ihan muuta mieltä olevien ihmisten, myös äitien, kanssa.

Nojatuolipsykologinen analyysini on, että sinulla on enemmänkin kriisi sen suhteen, että tuossa iässä alkaa jo tajuta, ettei maailma olekaan vain sinun käytössäsi, et ehkä voikaan toteuttaa kaikkia unelmiasi, ei siksi, että ne olisivat mahdottomia, vaan koska et saa itsestäsi irti, et uskalla, tuntuu, että jokin muu, uudempi onkin tärkeämpää. Ja se aiheuttaa pettymystä ITSEEN. Lapsi on vain se välikappale, tekosyy, jolla selitetään itselle, etten voi kun on lapsi, ettei tarvitsisi myöntää, etten tee jotain, koska olen sen suhteen saamaton, olen ole riittävän hyvä opinnoissani/työssäni, olen seurannut jonkun muun kuin omaa unelmaani tai muuta itsetunnolle ikävää. Minulla ainakin oli näin, tajusin myöhemmin, siksi tästä kirjoitan. Uskon, että jokainen meistä käy läpi tämän aikuistumiskriisin jossain iässä ja vaiheessa.

Kun tuollainen kriisi on päällä, ei MIKÄÄN määrä aikuisseuraa, kahvilassa erikoiskahvin ja ulkomaisten lehtien ääressä istumista riitä, elämä ei riitä, koska ahdistus tulee sisältä ja kohdistuu omaan itseen.

Jaksamista! Tämä ahdistus menee ohi, luota siihen.

 

Ei se siitä ole kiinni, että olisin saamaton tms., kuten esitit, vaan yksinkertaisesti se, että lapsi nyt vain rajoittaa elämääni pahasti. Vai johtuuko oman rauhan puute saamattomuudesta? Tekisi mieli muuttaa yksin asumaan. Myös miehen kanssa asuminen ahdistaa, vaikka hän ihana onkin. En ole ikinä ollut sitoutujatyyppiä, vaan ennemminkin viihtynyt parhaiten omassa rauhassani.

Toki voin käydä kahvilla, opiskella ja järjestellä menoja itselleni, mutta ei se ole sama kuin elämä ennen lasta, jota kaipaan todella paljon ja jos voisin palata ajassa taakse päin, tekisin varmasti erilaisen ratkaisun. En ole äiti-tyyppiä, en ole kasvanut äidiksi, enkä edes sitä haluaisi. Huoh.

Vaikka aikaa on, niin kaikki pitää järjestää, en voi tehdä töitä silloin, kun on flow päällä tai jäädä yliopistolle illaksi tekemään hommia. En ole tottunut ilmoittamaan menoistani tai karsimaan niitä. Kaiken rytmittäminen ja suunnitteleminen ahdistaa. En voi mennä kotiin väsyneenä ja vain levätä telkkaria katsoen. Minusta nämä eivät ole tekosyitä omalle saamattomuudelle. Vain faktoja. Haluan elää omassa rytmissäni.

 

Lapsesi oli vahinko, ja näin olet siihen asennoitunut. Haluaisit jatkaa elämää sinkkuna muiden sinkkujen joukossa, vaikka kuulutkin äiteihin. Haluaisit ajatella että muut äidit ovat jotenkin tylsempiä kuin sinä, menevä opiskelijatyttö, vaikka olet ihan samanlainen kuin kaikki muutkin liian nuorena äidiksi ryhtynyt. Nyt vain rykäiset itseäsi niskasta kiinni ja alat suunnitella elämääsi perheellisen aikuisen näkökulmasta, ei enää itsekkään pikkutytön. Vaikka et haluakkaan olla äiti, niin nytpä olet sen tien silti valinnut. Vain huono äiti näkee lapsensa rajoittavana tekijänä, hyvä äiti HALUAA perhe-elämää.

 

Kerroit, että et ole äitityyppiä, etkä halua kasvaa äidiksi. Sinä kuitenkin olet äiti, ja edustat yhdenlaista tyyppiä ja tapaa olla äiti!
Minua kiinnostaa tietää, millaisena sitten pidät"oikeaa" tapaa olla äiti, ja tunnetko oikeasti ketään, joka nämä sinun kriteerit täyttäisi? Ja mistä ja keneltä olet saanut päähäsi, ettet olisi oikea äiti juuri sellaisena kuin olet?

Modesty B:llä oli kyllä hyvä kirjoitus. Sillä, että saa lapsen vähän vanhempana, on se hyvä puoli, että silloin ei ole enää asioita, joita haluaisi tehdä tai täyttämättömiä toiveita, joiden toteutumatta jättämisestä voi syyttää olosuhteita. Silloin on vain asioita, joita on joko tehnyt tai ei ole tehnyt. Jos on koko elämänsä haaveillut jostain, muttei ole saanut sitä aikaiseksi ennen lasta, niin ei sitä olisi saanut tehtyä, vaikkei olisi koskaan lapsia saanutkaan...sitä myös huomaa, että monet haaveet, jotka on toteuttanut, ei loppupeleissä ole olleet oman elämän ja onnellisuuden kannalta ratkaisevia. Eivätkä aina edes kovin omaehtoisia, vaan usein heijastusta ympäristön ja yhteiskunnan odotuksista. Esimerkiksi ulkomailla opiskelu ja työskentely on nykyään lähes pakkohaave usealla korkeakoulu-opiskelijalla. Hyvä on myös haaveilla mahdollisimman intohimoisesta suhtautumisesta opiskeluun ja työhön, jatko-opinnoista jne... ja kuinka monta kymmentä tuhatta ihmistä tälläkin hetkellä haaveilee kirjoittavansa kirjan tai alkavansa tehdä taidetta...nämä on niitä haaveita, jotka on tässä ajassa idealisoituja, ja joihin koulujärjestelmä ja yhteiskunta kannustaa. (Ja tämä ei liity siis ap:n haaveeseen, vaan siihen että ollessani töissä ja opiskelemassa ulkomailla olen usein miettinyt, miksi sitä niin kovasti ihannoidaan. Varsinkin ulkomailla työskentely vieraalla kielellä kun on ainakin minusta ollut rankkaa, itsensä on ylitettävä jatkuvasti, ja silti mikään ei ikinä riitä. Ei se minun kohdallani ole ainakana ollut mitää elämysten ilotulitusta, tiedä sitten onko jonkun toisen kohdalla.)

Se, että on saanut elää ennen lasta myös itsekkäästi ja spontaanisti, ei muuten poista lapsen saamiseen liittyviä negatiivisia tunteita; ahdistusta, tunnetta että on sidottu toisen tarpeisiin ja että oma identiteetti on jotenkin hukassa. Mut tiedän, että lapsen saaminen olisi yhtä iso murros, olisin sitten kuinka vanha tahansa. Tää täytyy nyt vaan ottaa vastaan ja odottaa mielenkiinnolla, mitä tämän jälkeen elämä tuo tullessaan.

 

Mä tiesin olevani aika vanha kun lopulta tahdoin lapsen. Mäkään en ole enää niin äitityyppiä. Joskus ihan nuorena olin kai enemmän, mutta se karisi elämän edetessä pois. Minulla on nyt 11kk vanha lapsi, joka on kiinni äidissään ja vaikka sain mennä aikoinaan, tunnen välillä samansuuntaisesti. Olen eri mieltä kuin modestyb siitä mitä sinä tarvitset ja olin itse kaksnelosena juuri tuollainen flow-elelijä, joten uskoisin hyvin tietäväni, mistä puhut. Minä kyllä vetelehdin flow-tilassani
Onko sinun mahdollista kysyä mieheltäsi, olisiko hän yh edes jonkin aikaa? Minusta olet tehnyt ihanasti, kun et ole tehnyt aborttia, ja tarttisit varmasti enemmän tukea.

 

Kaikki vastaavat, että voihan sitä elää lapsenkin kanssa jne. Mutta tosiasia on se, että kun lapsi on hankittu, siitä on pakko pitää huolta vaikka väkisin. Vastuunsa on kannettava. Nykyään on jotenkin vaikeaa puhua vastuusta suoraan ja kiertelemättä, koska elämän tarkoituksen oletetaan olevan henkilökohtainen onnellisuus ja hauskuus. Jos sitä ei löydä lapsiarjesta, ei elämä ole sellaista kuin kuuluisi - oletetaan.

Kyllä minä ymmärrän ap:n tuntemukset osittain. En itsekään ole mikään äiti-tyyppi. Mutta paljon elämässä on kiinni päätöksistä. Ihminen on niin älykäs olento, että pystyy vaikuttamaan jopa asenteeseensa. Päätös kantaa vastuuta, päätös rakastaa huonoinakin hetkinä jne. Vähitellen tällaiset moraaliset valinnat voivat johtaa jopa syvempään tyytyväisyyteen kuin vapaudenkaipuusta tms. kiinnipitäminen.

 

Mitäs jos eroaisit miehestäsi ja tapaisit lastasi vain silloin tällöin? Miehesihän on tähänkin asti ollut hänen pääasiallinen vanhempansa ja sinua ei lapsesi hoitaminen/kasvattaminen/äitinä oleminen paljon kiinnosta. Näin pääsisit baareihin ja kahvittelemaan kavereiden kanssa ja elämään sitä oikeaa ja elämisen arvoista elämää.

 

Jännä juttu, että kun mies hoitaa lasta enemmän, on päävastuussa ja äiti ei panosta niin paljoa, silloin se on äidin vastuuttomuutta ja itsekkyyttä ja terapiaan heti ja miten hän onkaan paha. Mutta jos äiti on päävastuussa,niin se on vain luonnollista ja niin ne asiat joskus menee. Silloin liennytellään ja "yritä nyt vähän saada sitä miestä mukaan".

Niin, ja kuka sen päättä mikä kullekin on sitä täyttä elämää?

 

moi ap,

alkuperäisessä kirjoituksessasi kirjoitit, että "hoidatte lasta yhdessä ja kaikki on muutenkin hyvin" eli sinun ja miehesi suhde on kuitenkin hyvällä mallilla?

Jos näin on, niin älä nyt ihmeessä mene ainakaan eroamaan ja tekemään mitään hätiköityjä ratkaisuja. Ja älä hylkää lastasi - hän rakastaa ja tarvitsee juuri sinua, ainoaa omaa äitiään.

Se mitä voisit mielestäni tehdä, olisi, että hakisit tosiaan seuraa (tavalla tai toisella) samanhenkisistä äideistä). Sillä äiti sinä olet, etkä enää se itsenäinen persoona, joka olit ennen lapsesi syntymää!

Minäkään en ole koskaan ollut mikään erityinen äiti-persoona, mutta nyt äitiys tuntuukin yhtäkkiä olevan kaikki mitä elämältäni haluan?! Olen ihan hulluna lapsiini (vanhempi on 2 v ja pieni on 4kk)... jostain ihmeen syystä haaveilen jopa jo kolmannesta lapsesta. Olen kyllä jo 34v, joten ehkä saa riittää. Tuo ikäkin varman minulla teki sen,että olin jo TÄYSIN VALMIS äitiyteen ja kotona olemiseen yms.
Olin opiskellut pariakin alaa, ollut ulkomailla, matkustellut, bilettänyt vähän liikaakin - sitteen tapasin elämäni miehen ja nyt tuntuu, että mulla on kaikki mitä tarvitsen

Yritä hankkia omaa aikaa PALJON, puhu HETI tuntemuksistasi miehellesi ja tehkää YHTEISIÄ ratkaisuja, älä sinä päätä yksin mitään. Muista, että lapsesi on SINULLE SUURI LAHJA ja myös miehesi kuulostaa todella vastuuntuntoiselta. Ei varmaan ole huono ajatus neuvolankaan kautta lähteä purkamaan tilannetta.

Ihan ekaksi: rauhoita tilanne - ei sulla ole kiire mihinkään, sä olet vielä nuori ja lapsenkin kanssa voit tehdä ja mennä todella paljon, ulkomaille esimerkiksi!!! Kun lapsi alkaa jutella enemmän, varmaan ihan puolen vuoden sisällä, niin siitä alkaa taas ihan uusi, ihana maailma, ja hän haluaa selittää asioita sinulle, omalle äidilleen, ihan omalla tavallaan - ja voin kertoa, että se on kuule MAHTAVAA. Tulet näkemään!

 

Olen lähes 100 %:sen varma, että tulet eroamaan, sillä sitenhän sinä saat enemmän juuri sitä elämää, mitä haluatkin. Kun eroat ja annat huoltajuuden miehellesi, niin sinä pääset taas viettämään sinkkuelämää. Se on kaikista nopein ratkaisu. Jos et halua edes yhteishuoltajuutta (lapsi luonasi joka toinen viikonloppu), niin sittenhän olet täysin vapaa lähtemään esim. ulkomaille.

Sinun täytyy ymmärtää, että elämä on todellakin valintoja. Minusta osoitat kypsymättömyyttä siinä, että haluat kaiken NYT HETI ja että sinä määrittelet hyvin tarkasti, että mitä sinä haluat (esim. kahvittelua LAPSETTOMIEN kavereittesi kanssa), etkä halua kuunnella lainkaan vaihtoehtoja.

Monet yliopistotutkinnon suorittaneet kaverini ovat lähteneet ulkomaille koko perheenä ennen lasten kouluikää ja au pair -hoitajia yms. voi käyttää apuna. Myös reissaamista voi harrastaa koko perheenä. Samoin opintoja voit suorittaa, vaikka sinulla onkin lapsi (itse esim. luin iltakoulussa etäoppilaana ammattikorkeakoulussa kolme vuotta töiden ohessa).

Minusta teet nyt jotekin lapsesta syyllisen kaikkeen, mitä et saa. Jos esimerkiksi muuttaisit pois, kävisit töissä ja opiskelisit, niin et siltikään AINA ja KOKO AJAN pystyisi istumaan kiireettömästi kahviloissa jne. Sitä paitsi kun lapsesi kasvaa isommaksi, niin sinullahan on sen jälkeen koko loppuikäsi aikaa istua kahviloissa.

Olet niin nuori, että kuvittelet, että elät nyt elämäsi parasta aikaa ja esim. 5 vuoden tai 10 vuoden päästä elämäsi on kokonaan ohi. Ei se mene niin. Olen itse jo yli 40-vuotta ja elän edelleenkin sitä elämäni parasta aikaa ja nautin suunnattomasti elämästä ja olen onnellinen. Lasteni ikähaitari on noin 14 - 1 v ja voin vakuuttaa, että kun otat elämässäsi päivän kerrallaan, niin se aika todellakin menee nopeasti ohitse.

Kannattaa miettiä sitäkin, että lapsesi ei ole jotakin sellaista, jonka voit vain sysätä syrjään ja ottaa esille silloin, kun sinua sattuu huvittamaan. Tulet tekemään todella paljon vahinkoa lapsen itsetunnolle ja minäkuvalle, jos syyllistät häntä ja vain odotat hetkiä, jolloin pääset hänestä eroon. Jos sinusta tuntuu rehellisesti ajateltuna siltä, että et kerta kaikkiaan halua lasta, niin ero ehkä olisi parempi vaihtoehto, koska miehesi ainakin on osoittanut kykenevänsä huolehtimaan lapsesta ja sillä tavoin hänellä olisi uuden parisuhteen myötä mahdollisuus antaa lapselle perhe-elämään, jossa lapsi saa kokea olevansa rakastettu ja toivottu.

Saat keskusteluapua esimerkiksi neuvolan/neuvolalääkärin/terveyskeskuslääkärin kautta. Jos et kykene itse selviämään ajatustesi kanssa, niin pelkään, että lapsesi henkisen puolen terveys on vaarassa, jos hän altistuu pitkään sille tunteelle, että et halua häntä lähellesi ja että hän on sinun esteenäsi.

 

Meillä lapsi oli toivottu ja haluttu ja kun tulin raskaaksi olimme siitä ikionnellisia.
Kun lapsi syntyi, yllätyin kuitenkin siitä, että äitiys/vanhemmuus,jota olin kovasti toivonut, ei tuntunutkaan kauhean luonnolliselta.
Olen aina ollut luonteeltani ihminen, joka tarvitsee paljon tilaa, niin fyysisesti kuin henkisestikin. Raskausaikana kuitenkin uskoin, että tämä asia tulee muuttumaan, että äitiys kasvattaa ja muokkaa minua. Mutta näin ei käynytkään, minua ahdisti se, että pieni ihminen oli minusta täysin riippuvainen, ahdisti se, että aina joku keskeytti ajatukseni, ahdisti se, että välillä olisin vain halunnut olla, olla itsekseni, istua jne, mutta se ei onnistunut.
Olen luonteeltani sellainen, että kun tulee tarve saada omaa aikaa, sen tarvitsen juuri silloin. Ei ole sama asia, että saan omaa aikaa aikataulun mukaan, tyyliin, kun isä on lapsen kanssa ja nyt voin mennä vaikka lenkille.
Olen ollut pettynyt itseeni siinä, että vieläkin tarvitsisin sitä omaa tilaa näin paljon, vaikka lapsi on jo kolme vuotta. Minä en siis kaipaa illanviettoja tai menoja kavereiden kanssa, ne lapsen kanssa tehdään yhdessä tai sitten lapsi on isänsä kanssa, mutta minä vain tarvitsen sitä "minäaikaa".

 

Toivottavasti voit myös lomailla kavereittesi kanssa välillä, ottaa irtiottoja arjesta. Sellaisen voimalla jaksaa taas. Lähde viikonloppureissuun tyttöjen kanssa, ei väliä ovatko äitejä vai ei. Me ollaan menossa kahden äidin ja kahden vapaaehtoislapsettoman yhteiselle viikonloppumatkalle Keski-Eurooppaan pian kun molempien vauvat täyttää vuoden. Äidit on jo kummatkin ihan loman tarpeessa.