Äitiys ahdistaa

Siis opiskelette kumpikin yliopistossa ja olette kielitaitoisia nuoria ihmisiä? Sullahan on elämässäsi mahdollisuus tehdä ihan mitä vain esim. lähteä tosiaan ulkomaille koko perheen kanssa, opiskelette, saatte työkokemusta, hommaatte vaikka Virosta jonkun nuoren edullisen tytön hoitamaan lastanne ja saat tehdä ihan mitä olet halunnutkin. Eihän teitä pidättele mikään Suomessa, jos ette halua täällä olla. Töistäkin voi ottaa palkatonta vapaata tai virkavapaata.

Työtovereistani suurimmalla osalla on yliopistotutkinto ja kyllä se vaan on niin, että monella alalla on hyväksi, että ensiksi tekee töitä yliopistolla esim. tutkijakoulutettavana, jatko-opiskelijana tms ja kun on kunnolla tehnyt sitä työtä laitoksella, niin vasta sen jälkeen siirtyy "rahallisesti hyödyntämään" sitä yliopisto-opetusta ja hakeutuu sitten esim. yksityiselle sektorille töihin. Ei se mielenkiintoinen ja haastava työkään välttämättä iske kohdalle heti valmistumisen jälkeen, vaan sitä uraa jatketaan pikkuhiljaa askel askeleelta ihan niinkuin yksityiselämääkin.

 

Minusta taas tuntuu, että ap analysoi tilannettaan varsin kypsästi ja aikuismaisesti. Nämä ovat juuri niitä tunteita, joita "ei saisi olla" eikä saisi tuoda julki. Sitä se "täydellinen äitiys" juuri pitää sisällään. Minusta ap:n kommentit ovat huomattavasti fiksumpia kuin suuren osan tähän ketjuun kommentoineista. Uskon, että moni tuntee juuri noita samoja ajatuksia ja tunteita kuin aloittaja. Niistä ei tosiaan saisi puhua vaan pitäisi yrittää olla onnellinen tilanteessa, jossa ei ole! Ei asioiden julkituominen ja niiden käsittely tilannetta pahenna.

Siihen minulla ei ole ratkaisua, mitä aloittajan kannttaisi tehdä, ei varmasti kenelläkään. Tilanne on kai vain hyväksyttävä sellaisenaan ja koetettava tehdä elämästä näissä olosuhteissa mahdollisimman mieluinen. Ymmärrän täysin, että menojen jaksottaminen ja toisesta ihmisestä huolehtiminen ahdistavat. Olen itse ihan samanlainen, sinulla nämä tunteet ainakin tällä hetkellä vain ovat voimakkaammat kuin minulla. Itselläni esikoinen on vasta mahassa..

Pahimpia provosoijia täällä ovat nuo, jotka jakelevat "anna adoptioon ja kasva aikuiseksi"-kommenttejaan. Miettikää nyt hyvät ihmiset mitä puhutte.

 

Vanhempieni esikoinen kuoli ennen syntymääni. Olen saanut sukulaisiltani kuulla nyt aikuisena, että se oli tosi kova paikka vanhemmilleni. Lapsena tunsin, että minua ei rakasteta täysillä. En tiedä, olinko korvike vai yksinkertaisesti vain "väärä" lapsi, joka ei koskaan kyennyt täyttää kuolleen esikoisen paikkaa.

Voin sanoa, että on yhtä h*lvettiä kasvaa perheessä, jossa äiti vain vaivoin tukahduttaa vihansa ja ärtymyksensä minua kohtaan. Jos olin hiljaa, olin naama pitkällään oleva mököttäjä. Jos olin iloinen ja nauravainen, ärsytin hermoja ja olin tosi kauhea kakara. Teinpä mitä tahansa ja miten tahansa, niin mikään ei saanut äidin silmiä sädehtimään ja huulille rakastavaa hymyä, kuten silloin tuli, kun äitini katseli esikoisen kuvia ja puhui hänestä joskus meillä käyville vieraille. Jos isäni osoitti hellyyttä minulle, äitini kyllä rankaisi isää siitä. Äitini oli perheemme diktaattori sellaisella hajoita ja hallitse -periaatteella.

Rakkaudettomuudesta ja tunteettomasta kodista on vaikea kasvaa ehjäksi aikuiseksi. En haluaisi sellaista ikinä kenellekään. Vasta yli 30-vuotiaana olen jollakin tavoin kyennyt kasaamaan itseni ehjäksi. Olen lukenut esimerkiksi avoimessa yliopistossa psykologian kursseja, lukenut psykologian ja filosofian kirjoja, etsinyt netistä artikkeleita yms. saadakseni rakennusmateriaalia itseni kasaamiseen. On ollut vaikeaa oppia rakastamaan itseään, kun kukaan ei sitä tehnyt lapsuudessani.

Oman vauvani kanssa joudun nyt tuoreena äitini itse etsimään oman tieni olla äiti. Haluan olla hyvä ja rakastava äiti, vaikkei minulla sellaista ole ollut. Sen kuitenkin tiedän, että alkuperäisen kirjoittajan kaltainen äiti tuo lähes kyyneleet silmiini, koska se tuo heti mieleeni oman lapsuuteni. Lapsi ei pyydä saada syntyä maailmaan, vaan vastuu on aina vanhemmilla. Joskus äärikeinot kuten adoptio tai yksinhuoltajuuden antaminen puolisolle voi olla parempi ratkaisu kuin se, että yrittää leikkiä hyvää äitiä ystävien ja sukulaisten silmissä.

 

Ohi aiheen:
Noin viidesosa äideistä on kotona, kunnes lapsi täyttää 3 v. Saman verran laitetaan lapsia hoitoon heti äitiysloman päätyttyä. Loput sitten siltä väliltä. Keskimäärin Suomessa lapsi menee hoitoon n. 1 ½-vuotiaana. Eli ei suinkaan puolet äideistä ole kotona siihen asti, kunne lapsi täyttää kolme, kuten joku arveli.

Ap:n tilanteesta nousee esiin sellainen fiilis, ettei hän rakasta miestään.

 

Anna lapsi adoptioon! On niiiiin paljon lapsettomia, jotka riemumielin antaisivat lapselle sitä rakkautta, mikä jokaiselle lapselle kuuluu. Surullista luettavaa

 

On se kummallista, että autoa opetellaan ajamaan kuukausitolkulla ja kuka vaan, kuten tässä ap. voi tehdä lapsen... Lapsi on kuin kirjoittamaton kirja kädessäni, lapsi on täysin riippuvainen vanhempien (hoitajiensa) rakkaudesta. Anna oikeasti lapsi pois jos hänen kanssaan oleminen on jatkuvasti noin vastenmielistä. Tottakai ärtymyksen ja väsymisen tunteita tulee ja menee, mutta jos se on vallitseva tilanne ei lapsesta tule ehjää tuollaisen hoitajan kanssa.

Ei biologinen äiti ole aina paras äiti, aivan kivikautinen jargoni on tuo! Kertoohan huostaanottoluvut karua kieltään, tosin niissä on usein kyseessä päihteet jne. Yhtäkaikki jos ei pysty/halua huolehtia RAKKAUDELLA lapsestaan, hänestä pitää pystyä luopumaan!

 

Anna lapsi adoptioon! On niiiiin paljon lapsettomia, jotka riemumielin antaisivat lapselle sitä rakkautta, mikä jokaiselle lapselle kuuluu. Surullista luettavaa

Miksi ihmeessä antaa adoptioon, kun lapsella on isä, joka hoitaa yhtä lailla lasta, kuin jonkun toisen äiti. Siis uskomatonta. isältäkö pois lapsi, koska äiti ei jaksa? Huh Huh!

 

Kiinankaali, mene nyt ihmeessä sinne mammakerhoon niin pääset vähän tutustumaan todellisuuteen ja ulos siitä "todellisuudesta" jonka olet oman pienen pääsi sisälle rakentanut. Siinä perhekerhossa, jossa minä käyn, on lähes kaikilla korkeakoulututkinto, mielekäs työhistoria ja joka ikisellä on ihan omat mielipiteet, oma tapa elää ja pukeutua. On äiti, jolla on perhetyöntekijä aina mukana, on äiti joka ensi kuussa muuttaa ulkomaille kolmilapsisen perheensä kanssa, on äitejä joilla on oma, persoonallinen pukeutumistyyli, on kuuro äiti, kiinalainen ja somalialainen äiti. Ja kaikki me tullaan toimeen keskenämme, ei siellä kukaan ole toisten äitiyttä arvottamassa. Meillä on jokaisella riittävästi tekemistä omassa elämässämme.

 

Taitaa olla niin, että kun oikeita ongelmia ei ole, niin niitä pitää keksiä. En kyllä usko, että kukaan ihminen voi olla näin onneton reppana, vaan tämän on pakko olla provo!

Tuli sama mieleen jo aika alkuvaiheessa, että kyseessä on selvästi vanhempi ihminen, esim. Plazan ylläpidosta, joka haluaa virittää lisää keskustelua palstalle. Kiinankaali, siis vihannes, on nykyään jo niin kadonnutta kansanperinnettä, että 24 v. ei sitä liene juuri edes syönyt, kuten me neljääkymppiä lähenevät, jotka söimme sitä tonneittain kouluaikoina sekä ruokalassa että kotona. Sinänsä ihan hyvää keskustelua onkin silti virinnyt.

Ap vertaa toistuvasti itseään isän rooliin. Hänen kirjotustensa perusteella vertaus ontuu pahasti. Poissaolevampikin isä kuitenkin yleensä, jos siis on hyvä isä, rakastaa aidosti lapsiaan, haluaa olla heidän kanssaan, jos ei niin paljon kuin äiti on, niin haluaa kuitenkin, ei missään tapauksessa vaihtaisi pois lapsiaan sinkkuelämään, kuten ap.

On ihan sama lapsen kannalta, onko pääasiallinen hoitaja isä vai äiti vai jaetaanko hoitovastuu tasan, kunhan elämässä olevat vanhemmat hyväksyvät ja rakastavat. Ap ei ole edes suoraan kysyttäessä sanonut rakastavansa lastaan. Mikä sinänsä jo viittaa provoon, koska lienee aika mahdotonta olla yhtään rakastamatta lastaan samalla kun väittää pyyteettömästi rakastavansa perhettään ja ystäviään.

Äiti saa aivan hyvin olla nk. kakkoshuoltaja, kunhan hän aidosti rakastaa lastaan, hoitaa häntä yleensä mielellään ja hyväksyy oman roolinsa vanhempana. Näitä kriteereitä ap ei kirjoitusten perusteella täytä, ja SE tekee hänestä huonon äidin, ei se, että hän hoitaa lasta isää vähemmän tai kaipaa enemmän "vapautta".

Turha väittää, että tämä olisi joku tabujen rikkomissessio, että suurin osa kokisi ap:n kaltaisia tunteita. Ei se ole mikään tabu, että hyvät vanhemmat välillä väsyvät lapsiinsa, joskus turhautuvat kotona tai haluavat välillä tehdä töitä rauhassa ja oman aikataulun mukaan. Se on ihan normaali puheenaihe ainakin minun tuntemissani piireissä, myös äitikerhossa. Väitän, että pitkäaikainen tunnekylmyys lastaan kohtaan ja halu vaihtaa lapsensa ja miehensä sinkkuelämään ei ole normaaliin vanhemmuuteen kuuluva, "vaiettu" tunne. Toki tuollainen ajatus voi tulla joskus synkällä hetkellä mieleen, mutta tuleehan silloin mieleen kaikkea muutakin, mitä ei koskaan kuitenkaan haluaisi toteuttaa todellisuuden tasolla.

 

Kuules, kyllä täällä 20v äippä on syönyt kiinankaalia vaikka kuinka ja paljon ihan pelkästeenkin jo ihan pikkusesta asti. Pöh

 

Modesty B: niin, voihan tämä olla provo, mutta minä tunnen ap:n kaltaisen äidin, entisen ystäväni, ja voisin kuvitella, että hän on hyvinkin miettinyt tällaisia ajatuksia enemmänkin. Hän ei oikein ole koskaan kestänyt toisten ihmisten seuraa päivää pidempään, ja vaikka hän on erittäin älykäs, häneltä puuttuu tietty empatiakyky.

Lapsi oli vahinko ja hän on kyllä ollut äitinä aika hirveä, tunnekylmä ja vauva-ajan jälkeen henkisesti ja fyysisesti kovakourainen. Lapsi on nyt psykiatrisessa hoidossa, perheessä on illan ajan sosiaalityöntekijä ja viikonloput lapsi on sijaisperheessä. Äiti näkee lastaan siis sen tunnin verran ennen nukkumaanmenoa, eikä silti meinaa kestää häntä. Usein olen kyllä miettinyt, kuinka paljon onnellisempia molemmat olisivat, jos ei aina mietittäis, että oma äiti on paras äiti. Joku olisi saanut suloisen lapsen, ja äiti olisi saanut keskittyä elämässään niihin asioihin, joihin suhtautuu intohimoisesti, niin että siinä jää muut ihmiset väistämättä toiselle sijalle.

 

Mielenkiintoisita spekulaatiota ja nojatuolipsykologiaa. Ensinnäkin, alkoi naurattaa, kun luin tuon, että 24-vuotias ei voi tietää, mikä on kiinankaali. Siitä sitten vedit johtopäätöksen, että olen provoileva vanhempi henkilö. Heh.

Ja toiseksi. Se, että ei välttämättä rakasta lasta eikä hyväksy vanhemman roolia, tekee viestistäni provon. Koska tällasita ei ole ModestyB:n elämässä ikinä tullut vastaan, niin sellaista ei siis voi olla olemassa... Ymmärrän, että on vaikea käsittää toisen tunteita, jos itse ei ikinä ole kokenut vastaavia.

Ja mitkä sitten ovat niitä "oikeita" ongelmia jos minun ongelmat ovat turhia ja väkisin keksittyjä? Ainahan voi tietysti vetää Afrikan lapset- kortin esiin tässä tilanteessa. Samalla tavalla voisin sanoa, että työttömällä ja pitkäaikaissairaalla yh:lla ei ole oikeita ongelmia, koska minun mielestäni ne eivät vaan ole oikeita ongelmia. Ja tiettyjä tunteita saisi kokea vain tietyissä rajoissa.

Ja vaikka kuinka väitetään, että vanhemmuutta on monenlaista ja sitä saa toteuttaa omalla tavallaan, niin täälläkin suurin osa asettaa kuitenkin tietyt normit hyvälle vanhemmuudelle ja samalla hehkuttaa vapaasta tavasta olla vanhempi. Eli saat tehdä sen miten vain, kunhan vain teet sen näissä rajoissa.

ja noista mammakerhoista vielä. Minua ei saa mammakerhoon kirveelläkään. Uskon, että löytyy varmasti hyviä tyyppejä laidasta laitaan, jotka eivät tuomitse, mutta minua ei vain kiinnosta. Nyt hieman huono vertaus, mutta eiväthän kaikki koiraharrastajatkaan käy näyttelyissä tai koirakouluissa. Minulle riittää hyvin omat ystävät.

 

Kiinankaali, mitä olet meinannut nyt tilanteessasi tehdä? Spekuloit itsekin vaikka ja mitä ja viesteissäsi toistuu sama asia, et jaksa, ei kiinnosta, etkä ehkä rakasta, olet kyllästynyt..Oletko päättänyt mitä teet? Lähdetkö pois, jäätkö, puhutko miehesi kanssa asiasta, mitä? Kerro!

 

Minuakin ihmetyttää miksi et ole jättänyt miestäsi ja lastasi jos tilanne on todella näin paha. Kirjoituksestasi päätellen miehesi pärjää erittäin hyvin lapsesi kanssa, joten tässä ei pitäisi olla ongelmaa. Voisithan tavata lastasi silloin tällöin. Lapselle on parasta kasvaa rakastavassa kodissa ja tällä hetkellähän asia ei näin ole. Enemmän hallaa teet lapsellesi jäämällä pakosta hänen päivittäiseen elämäänsä, sillä pian hän on jo tarpeeksi iso ymmärtämään että hän on syy siihen että äiti on onneton. Tällaista taakkaa ei tarvitsisi kenenkään lapsen kantaa.
Lähde ja jätä lapsi - paras vaihtoehto teille kaikille.

 

Kiinankaali; tottakai jokaisessa vuorovaikutteisessa ihmissuhteessa on omat sääntönsä; empatia ja välittäminen esimerkiksi. Eivät kaikki ole hyviä ystäviä, hyviä puolisoita, hyviä työtovereita tai hyviä äitejä, vaikka näissä rooleissa toimivatkin. Yksi sääntö on myös se, että muita ei pitäisi laittaa kärsimään omien kasvukipujen vuoksi. Et sinäkään kestäisi kiukuttelevaa ystävää tai torjuvaa ja kylmäkiskoista puolisoa.

 

Ja vaikka kuinka väitetään, että vanhemmuutta on monenlaista ja sitä saa toteuttaa omalla tavallaan, niin täälläkin suurin osa asettaa kuitenkin tietyt normit hyvälle vanhemmuudelle ja samalla hehkuttaa vapaasta tavasta olla vanhempi. Eli saat tehdä sen miten vain, kunhan vain teet sen näissä rajoissa.

Varmaan itsekin ymmärrät, että millainen käytös tahansa lasta tai ketään ihmistä kohtaan ei ole oikein? Tunnekylmyys ja halu torjua lapsi ovat henkistä väkivaltaa. Ja siitä ne rajat hyvälle vanhemmuudelle syntyvät, että rakastetaan, halutaan lapsen parasta ja pyritään koko ajan itse parempaan vanhemmuuteen. Ne ovat hieman veteen piirretyt, se on ihan totta.

Kakkureseptejä on monenlaisia, mutta silti pelkkää läjää jauhoja, voita ja sokeria ei voi kakuksi kutsua. Samalla tavoin lapsi ei kasva terveeksi ja kokonaiseksi millaisessa tahansa perheessä, joten ei tosiaan voi sanoa, että kaikki äidit (tai isät) olisivat hyviä, että mikä tahansa olemassaolo olisi vanhemmuutta ja ajaisi asian. Ei riitä, että ei lyö ja antaa ruokaa ja vaatteita.

En tosiaan ole koskaan kohdannut ap:n kaltaista äitiä, ja kuten Myös oikeassa elämässä kertoi, ei tuollaisesta asenteesta ihan normaaliperheen keinoin varmaan selvitäkään. Ap ei ole kertaakaan täällä sanonut kokevansa, että hänen vanhemmuudessaan olisi jotain ongelmaa, vaan kirjoitusten perusteella ongelma on se, että hän ylipäätään on vanhempi, kun ei haluaisi olla. Siihen on selkeä ratkaisu olemassa.

Aluksihan ongelmana vaikutti olevan se, että miten jaksaisi lapsen tarvitsevuutta, saisi enemmän vapaa-aikaa ja pääsisi matkustelemaan. Ne täällä palstalla jo ratkaistiin, mutta se ei ap:lle riittänyt. Vajavaistakin vanhemmuutta voi paikata ja opetella hissukseen paremmaksi, kun on Motivaatio olla parempi vanhempi. Ap sanoo, ettei kiinnosta opetella. Miten voisi alkaa kiinnostaa? Siihen ei voi kukaan muu kuin ap vastata.

 

Ja vaikka kuinka väitetään, että vanhemmuutta on monenlaista ja sitä saa toteuttaa omalla tavallaan, niin täälläkin suurin osa asettaa kuitenkin tietyt normit hyvälle vanhemmuudelle ja samalla hehkuttaa vapaasta tavasta olla vanhempi. Eli saat tehdä sen miten vain, kunhan vain teet sen näissä rajoissa.

No, tästä ajattelumallista päätellen et kyllä ole mikään järjen jättiläinen tai moraalista et ainakaan ole koskaan kuullutkaan. Se on kuule niin, että yksilö ei voi vapaasti määritellä hyvää vanhemmuutta. Lapsi on ihminen, ja hänestä on aikuisen huolehdittava. Koiraa tai kissaakaan ei omistaja saa ilman seurauksia hylätä. Toivottavasti pystyt elämään itsesi kanssa sitten viisikymppisenä, kun lapsesi syyttää sinua ongelmistaan. Sinulta nimittäin selvästi puuttuu kaikki tahto ja yritys vaikuttaa omaan asenteeseesi. Kukaan ei voi kahlita ajatuksiasi, mutta toivottavasti sinussa on sen verran kykyä asettua toisen asemaan, että tajuat, miltä lapsestasi tuntuisi jos tietäisi miten elämästänne puhut.

 

Ja vaikka kuinka väitetään, että vanhemmuutta on monenlaista ja sitä saa toteuttaa omalla tavallaan, niin täälläkin suurin osa asettaa kuitenkin tietyt normit hyvälle vanhemmuudelle ja samalla hehkuttaa vapaasta tavasta olla vanhempi. Eli saat tehdä sen miten vain, kunhan vain teet sen näissä rajoissa.

No eiköhän ne rajat mene ihan terveellä järjellä päätelleen siinä kohtaa, että lapsen ei tarvitse kärsiä.

 

Claudia muotoili sanoiksi sen mitä minä en osannut

 

Ymmärrän sinua. Itsekin olisin ollut samanlainen, jos olisin saanut lapseni nuorempana. Nyt olen 30 v. ja lapseni on samanikäinen kuin sinulla. Silti tunnen edelleen paljon samoja ajatuksia kuin sinä. Silti toivon, että älä eroa. Sinulla on hyvä mies ja vielä helppo lapsi. Ihan kuin minullakin. Ensinnäkin laitatte lapsenne tarhaan. Kunnallahan on velvollisuus löytää kaikille hoitopaikka parissa viikossa tarpeen tullen.

Sitten istutte miehesi kanssa alas ja kerro kaikki, miltä sinusta tuntuu ja mitä haluaisit. Pyydä että saisit viikon aikana ihan kokonaisia päiviä ihan vain itseäsi varten. Pysykää keskustassa, koska se on sinulle tärkeää. Yrittäkää löytää vaikka joku vanhempi, vähän isompi asunto, jonka saisi halvemmalla. Pienessäkin asunnossa voi tarvittaessa olla lapsen kanssa. Omat vanhempani muuttivat yksiöstä isompaan vasta kun olin lähes kouluikäinen. Isompi asunto olisi tarpeellinen lähinnä siksi, että voisit vetäytyä välillä toiseen huoneeseen joko korvatulpat tai korvalappustereot korvissa tekemään omia juttuja. Mekin ollaan molemmat hyvin itsekseen viihtyviä ja kunhan saadaan isompi asunto niin siinä pitää ehdottomasti olla "vetäytymishuone" jonne molemmat vuorollaan voi kadota.

Käy pitkillä kahvitteluilla ja baarissa ym. ja tee se hyvällä omallatunnolla. Kyllä miehesi pärjää lapsen kanssa pitempiäkin aikoja. Anna vastaavasti miehesikin välillä mennä. Tärkeintä on, että ETTE PETÄ toisianne reissuillanne. Ei teidän tarvitse todellakaan kaikkia iltoja viettää perheaikaa. Riittää kun vuorotellen toinen on lapsen kanssa. Jos mummola on lähellä niin pyytäkää heitäkin hoitamaan lasta useammin, että pääsette miehenkin kanssa yhdessä menemään.

Ota siis reilusti omaa aikaa ja tee vaikka uusia viikonlopun kestäviä reissuja. Mutta tämän vastapainoksi, kun olet lapsen kanssa niin anna hänelle reilusti rakkautta. Mieti nyt, hän on helppo lapsi moneen muuhun verrattuna ja rakastaa sinua ehdoitta. Halaa ja pussaile sitä pientä poikaasi ja kerro että hän on maailman suloisin ja sinulle maailman rakkain. Hän on sen ansainnut. Pystyt varmasti rakastamaan poikaasikin enemmän, kun saat enemmän omaa elämääsi takaisin. Toistan silti edelleen, että älä jätä poikaasi ja miestäsi. He ovat loppujen lopuksi kuitenkin tärkeimmät asiat elämässäsi. Siitä huolimatta sinun ei tarvitse ryhtyä kokopäivä-äidiksi ja unohtaa omaa elämää.

Minä olen ajatellut asian niin, että lapsi on myöhemmin ylpeä nuorekkaasta äidistään, jolla on myös oma elämä. Vastaavasti minä olen ylpeä pienestä pojastani ja siitä että en lapsenkaan jälkeen ole muuttunut miksikään mammaksi. Minustakin tuntuu, että kaikki muut äidit on ihan eri puusta veistetty ja saavat olla sitä ihan vapaasti. En mene mukaan niihin hössötyksiin. Sinäkin voit silti löytää oman tapasi olla äiti ja kunhan vain löydät rakkauden lapseesi niin kaikki menee hyvin. Olet edelleen nuori, kiinnostava, hyvännäköinen? nainen. Ei äitiys niitä sinusta hävitä.

 

Minusta äitiyttä (tai vanhemmuutta ylipäätään) voisi verrata veneeseen. Kerrot ärsyyntyneenä, että miten yhteiskunta ja ihmiset asettavat kapeat rajat vanhemmuudelle. Jos ajattelet, että vanhemmuus olisi kuin vene, niin eikö veneen minimivaatimus olisi se, että vene pysyy pinnalla uppoamatta lähtöpisteestä määräpaikkaan? Ihan samalla idealla, niin eikö vanhemmuuden minimitavoite ole se, että lapsi kasvaa aikuiseksi sekä henkisesti että fyysisesti ehjänä? Veneitä voi olla erilaisia, voi olla pieniä reikiä, mutta myös huippukiitureita, joissa ei ole mitään vikaa. Tällä idealla ajatellen, niin eikö ole ihan OK, että niitä rajoja on?

Onko sinun mielestäsi sitten esimerkiksi huostaanotot, neuvolat, kouluterveydenhuollot yms. täysin turhia? Minun mielestäni yhteiskunnassa pitääkin olla hieman "isovelivalvoo"-systeemiä, koska yhteiskunnassamme on niitä, jotka eivät itse tajua/välitä siitä, mikä on riittävä määrä hoivaa, jotta se "vene pysyy pinnalla". Äidiksi saa tulla kuka tahansa (alkoholistit, huumeiden käyttäjät, vähä-älyiset), mutta on niitäkin terveitä äitejä, yhteiskunnan mallikansalaisia, joille ei ole selvää, mitä lapselle pitää antaa, jotta hän saa turvallisen lapsuuden.

Lapsuuden traumoista (vaikkapa rakkaudettomuudesta) ei näy välttämättä jälkiä lapsuusvaiheessa. Ne ongelmat voivat tulla esille murrosiässä tai vasta aikuisena. Tosi asia on se, että mitä aiemmin huono tai puutteellinen kohtelu on kestänyt tai mitä pidempään sitä kestää, niin sitä vaikeampaa niitä virheitä on korjata enää myöhemmin.

Kerroit toivovasi, että lapsesi olisi jo murrosikäinen. Kuitenkin se pohja murrosikäisen kanssa olemiselle luodaan jo lapsuudessa. Jos olet opettanut lapsesi siihen, että äidin pitää saada olla yksin ja rauhassa, äitiä ei saa häiritä, pitää olla hiljaa, ei saa metelöidä, niin kyllä se lapsi oppii äkkiä sen, että pitää olla kavereilla niin paljon kuin mahdollista, jottei tarvitse olla kotona kuuntelemassa, kun äiti sysää lasta pois syrjemmälle. Eipä sellainen lapsi murrosiässä juuri kotona näy, vaan hän etsii sitä turvaa, lohtua, syliä ja huomiota kaveripiiristään.

 

"elämä haltuun" kirjoitti niin ihanasti, että alkoi melkein itkettää. Sanat olisi voinut olla tarkoitettu minulle. Vielä viime talvena minulla oli melkein samanlaiset ajatukset kuin sinulla Kiinankaali. Nyt lapseni on 10 kk ja olen oppinut rakastamaan häntä. Edelleenkään elämäni ei ole helppoa ja vaihtaisin sen melkein joka hetki entiseen elämääni, jos se olisi mahdollista. Minun lapseni ei ollut vahinko, mutta koen joutuneeni samalla tavalla "ansaan" kuin sinäkin. Mieheni sai houkuteltua minut lapsen hankintaan, vaikka epäiröin sitä todella paljon. Onneksi hän sentään osallistuu kunnolla lapsen hoitoon, kuten sinunkin poikaystäväsi.

Olen aivan samaa mieltä siitä, että joka paikassa on näkymättömiä normeja äitiydelle ja äidin pitäisi olla tietynlainen. Sinun tapauksessasi ei varmasti olisi ihmetelty, jos ette olisi muuttaneet yhteen ja lapsi olisi asunut kanssasi. Jos taas olisitte asuneet erillään ja lapsi olisi asunut isänsä kanssa, voi sitä taivastelujen määrää. Minäkään en harrasta perhekerhoja ja voin sanoa, että olet aika lailla oikeassa niiden suhteen.

En osaa sano, mikä ratkaisisi tilanteesi. Itse mietin keväällä vakavissani, että lähtisin yksin vähäksi aikaa ulkomaille. Mieheni tuki minua siinä. Auttaisiko sinua, jos saisit olla jonkun aikaa yksin ja miettiä ratkaisua? Jos sen jälkeenkin kokisit perheellisen elämän liian raskaaksi, olisi ehkä parempi jatkaa yksin. Se ei tee sinusta pahaa ihmistä, ettet halua olla äiti. Olisi paljon pahempaa, jos et hakisi elämällesi ratkaisua ja jatkaisit väkisin sellaista elämää, mitä kaikki odottavat sinulta. Muistathan kuitenkin sen, että koska lasta ei enää saa tekemättömäksi, lähtiessäsi omalle tiellesi joudut todennäköisesti luopumaan miehestäkin.

 

Oli todella avartavaa lukea Kiinankaalin ajatuksia; saattaisin itse kokea juuri samoin lapsen saatuani. Olen itse lapseton, jonka mies toivoisi perhettä. Kirjoituksesi pistää todella ajattelemaa sitä, että kasvattaisiko se 9 kk minua yhtään valmiimmaksi ottamaan vastaan vanhemmuuden - jota tällä hetkellä en tunne haluavani elämääni.

Minusta on tärkeää olla rehellinen omille tunteilleen. Nämä "kasva aikuiseksi" -heitot ovat aivan turhia, nehän vain kehottavat torjumaan aidot tunteesi ja elämään jotain feikkielämää. Ja on hyvä, että juttelet psykologin kanssa ja että lapsen elämässä toinen vanhempi on täysillä mukana.

Vaikka mielipiteitä on joka lähtöön, vain sinä pystyt ratkaisemaan, mikä on itsellesi, lapsellesi ja miehellesi paras ratkaisu. Kannattaa myös muistaa, että ratkaisuilla ei varmasti ole tulenpalava kiire, ja niitä voi tehdä vähitellen.

Joka tapauksessa elät jonkin sortin syyllisyyden kanssa lopun elämäsi (miksen tehnyt aborttia, miksi lapsi saa kärsiä takiani jne.). Se on vain kestettävä. Joku toinen katuu avioliittoaan, joku toinen sitä, ettei koskaan opiskellut siihen ammattiin mihin olisi sisimmässään halunnut.

Tehty on tehtyä ja se, mihin voi vaikuttaa, on tulevaisuus.

 

Mita sinulle alkuperainen kuuluu? Ymmarran sinua taysin ja olisi mukava kuulla kuulumisia.

 

Lapsesi oli vahinko, ja näin olet siihen asennoitunut. Haluaisit jatkaa elämää sinkkuna muiden sinkkujen joukossa, vaikka kuulutkin äiteihin. Haluaisit ajatella että muut äidit ovat jotenkin tylsempiä kuin sinä, menevä opiskelijatyttö, vaikka olet ihan samanlainen kuin kaikki muutkin liian nuorena äidiksi ryhtynyt. Nyt vain rykäiset itseäsi niskasta kiinni ja alat suunnitella elämääsi perheellisen aikuisen näkökulmasta, ei enää itsekkään pikkutytön. Vaikka et haluakkaan olla äiti, niin nytpä olet sen tien silti valinnut. Vain huono äiti näkee lapsensa rajoittavana tekijänä, hyvä äiti HALUAA perhe-elämää.

just..toi hyvä ja houno äiti oli taas niin paskaa...ihmistä ei tee yhtään huonommaksi se jos ei haluu perhe-elämää...huhhu