Hei pitkästä aikaa Ottis, mur-mur, Pikkurtirri - ja kaikkille uusillekin kans heit.
Taitaa olla monta kuukautta mennyt kun olen tääl viimeksi käynyt. Niin, ennen reissuun lähtöä se tais olla, huhtikuun alkupuolella. En siis lainkaan tiedä teidän vaiheista tässä välillä, mutta surukseni huomaan, ettei plussia ole teidän kohdalle sattunut
- vielä!
Erityshalaus Ottikselle, mur-murille, Pikkutirrille ja Oliivittarelle, jotka tunnen. Samoin Minttu2011, joka taustailee. Mahdotontakollekin halaus.
Lyhyesti (ainakin yritän..) oma tilanne. Reissun alku oli erityisvaikea, koska polvi oli niin p****na kuin olla ja voi. Kaks viikkoa sinnittelin yhdessä paikassa ja sitten vaihdoin maisemaa etelämmäksi: olisi edes lämmin, vaikken paljon liikkumaan pystynytkään. Vuokrasin pyörän, jolla saatoin edes vähän laajentaa reviiriä ja säästää kävelyvoimat hyödyllisempään tarkoitukseen kuin paikasta toiseen liikkumiseen. Koirista muodostui matkani prioriteetti ja niihin kaiken aikani sitten käytinkin; niiden ulkoiluttamiseen, pesemiseen, häkkien siivoamiseen jne. Puhun nyt siis hylätyistä koirista, joista koiratarhoilla koitetaan hoitaa ja löytää niille koti. Sinne etelämmäksi saavuttuani menin heti ensimmäisenä päivänä tarhalle. Sanoin "Hei, mitä voin tehdä?". Kymmenen minuutin päästä olin pesemässä pikkuista likaista koiraa, joka seisoi kiltisti paikoillaan ja antoi pestä. Koko ajan se katsoi suoraan ruskeilla silmillään ja jos se olis osannut puhua, se olis pyytänyt: "Ota minut mukaasi, anna minulle koti." Sitä ne kaikki koirat siellä itkivät ja aina kun ulkoilutuksen jälkeen vein koirat häkkeihinsä, sydän särkyi. Joka kerta! Emotionaalisesti rankinta hommaa mitä oon ikinä tehnyt.
Muutama viikko sitten palasin kumminkin kotiin, vaikka mun tarkoitus oli olla siellä jossain vaikka loppuelämä, koska ei mulla täälläkään ollu mitään syytä olla. Sitä paitsi mun kotihan oli vuokralla, joten mulla ei ollut edes kotia. Jotenkin en vaan sitten enää jaksanut olla ulkomaillakaan, enkä keksinyt muutakaan ratkaisua kuin että maksoin sakkoharat vuokrasopimuksen ennenaikaisesta irtisanomisesta, että olis ainakin paikka mihin tulla. Kun se oli tehty, ostin lentolipun ja tulin kotiin, mukanani lensi kaksi koiraa, jotka saivat kodit täältä Suomesta. En löytänyt mun omaa koiraani sieltä, mutta autoin ainakin ne kaksi uusiin koteihinsa. Muutaman päivän itkin lähes aamusta iltaan, niin järjetön tyhjyyden tunne ja ikävä mun 16-vuotiasta koiraani oli, sitä, joka kuoli maaliskuussa. On vieläkin ikävä, mutta nyt toivon, että viikon päästä syntyvistä koiranpennuista yksi on tyttö, joka sitten tulee mun koirakaveriksi. Mä siis odotan - koiraa.
Te ootte usein ollu mielessä, etenkin sä, Ottis-kattis. Siellä koratarhan naapurissa oli nimittäin tarha hylätyille kissoille.
Tää odotusaika tuntuu ikuisuudelta, mutta samaan aikaan se antaa voimaa jaksaa ja syyn hengittää. Tiedän, että koira tuo elämään iloa, vaivaa, rutiinia, rytmiä, rahanmenoa, liikuntaa, lämpöä ja hyvän syyn elää ja olla, mutta se muu osa mun elämästä on kyllä elämisen suorittamista. Oonkin päättänyt, että en aio enää ikinä toivoa enkä odottaa enkä haaveilla yhtään mistään, misnkä onnistumisesta ei ole takeita. En oikeesti enää kykene kestämään yhtäkään pettymystä ja luopumista. En enää tanssi (en voi), en toivo lasta, en parisuhdetta, en isoa perhettä enkä minkään muunkaan kokoista perhettä. Koira ja mä. Se riittäköön. En enää edes pysty kuuntelemaan musiikkia, koska pala on kurkussa heti eikä kyyneleet kaukana, koska en voi enää tanssia. Nyt suojelen itseäni aivan kaikilta asioilta, jotka edes muistuttaa mua kipeistä luopumisista. Kun nyt vain saisin sen koirani.
Tästäpä tuli suunniteltua pitempi kuulumisten kertominen (sori) ja kovin omanapainen sekä eläimellinen. Pysyttelen edelleenkin täällä taustalla, koska mun ihmisvauvahaave on nyt jäissä (sanamukaisesti, siellä pakkasessa se yks onneton alkio vielä on)! Voin aina välillä, satunnaisen epäsäännöllisesti, kurkkia kuulumisianne. Tärkeitä olette te, upeat vahvat, lempeät ja lujat ihannaiset!
Plussasäteitä lähetän :heart: ja eläimellistä energiaa :heart:!
Taitaa olla monta kuukautta mennyt kun olen tääl viimeksi käynyt. Niin, ennen reissuun lähtöä se tais olla, huhtikuun alkupuolella. En siis lainkaan tiedä teidän vaiheista tässä välillä, mutta surukseni huomaan, ettei plussia ole teidän kohdalle sattunut
- vielä!Erityshalaus Ottikselle, mur-murille, Pikkutirrille ja Oliivittarelle, jotka tunnen. Samoin Minttu2011, joka taustailee. Mahdotontakollekin halaus.
Lyhyesti (ainakin yritän..) oma tilanne. Reissun alku oli erityisvaikea, koska polvi oli niin p****na kuin olla ja voi. Kaks viikkoa sinnittelin yhdessä paikassa ja sitten vaihdoin maisemaa etelämmäksi: olisi edes lämmin, vaikken paljon liikkumaan pystynytkään. Vuokrasin pyörän, jolla saatoin edes vähän laajentaa reviiriä ja säästää kävelyvoimat hyödyllisempään tarkoitukseen kuin paikasta toiseen liikkumiseen. Koirista muodostui matkani prioriteetti ja niihin kaiken aikani sitten käytinkin; niiden ulkoiluttamiseen, pesemiseen, häkkien siivoamiseen jne. Puhun nyt siis hylätyistä koirista, joista koiratarhoilla koitetaan hoitaa ja löytää niille koti. Sinne etelämmäksi saavuttuani menin heti ensimmäisenä päivänä tarhalle. Sanoin "Hei, mitä voin tehdä?". Kymmenen minuutin päästä olin pesemässä pikkuista likaista koiraa, joka seisoi kiltisti paikoillaan ja antoi pestä. Koko ajan se katsoi suoraan ruskeilla silmillään ja jos se olis osannut puhua, se olis pyytänyt: "Ota minut mukaasi, anna minulle koti." Sitä ne kaikki koirat siellä itkivät ja aina kun ulkoilutuksen jälkeen vein koirat häkkeihinsä, sydän särkyi. Joka kerta! Emotionaalisesti rankinta hommaa mitä oon ikinä tehnyt.
Muutama viikko sitten palasin kumminkin kotiin, vaikka mun tarkoitus oli olla siellä jossain vaikka loppuelämä, koska ei mulla täälläkään ollu mitään syytä olla. Sitä paitsi mun kotihan oli vuokralla, joten mulla ei ollut edes kotia. Jotenkin en vaan sitten enää jaksanut olla ulkomaillakaan, enkä keksinyt muutakaan ratkaisua kuin että maksoin sakkoharat vuokrasopimuksen ennenaikaisesta irtisanomisesta, että olis ainakin paikka mihin tulla. Kun se oli tehty, ostin lentolipun ja tulin kotiin, mukanani lensi kaksi koiraa, jotka saivat kodit täältä Suomesta. En löytänyt mun omaa koiraani sieltä, mutta autoin ainakin ne kaksi uusiin koteihinsa. Muutaman päivän itkin lähes aamusta iltaan, niin järjetön tyhjyyden tunne ja ikävä mun 16-vuotiasta koiraani oli, sitä, joka kuoli maaliskuussa. On vieläkin ikävä, mutta nyt toivon, että viikon päästä syntyvistä koiranpennuista yksi on tyttö, joka sitten tulee mun koirakaveriksi. Mä siis odotan - koiraa.
Te ootte usein ollu mielessä, etenkin sä, Ottis-kattis. Siellä koratarhan naapurissa oli nimittäin tarha hylätyille kissoille.
Tää odotusaika tuntuu ikuisuudelta, mutta samaan aikaan se antaa voimaa jaksaa ja syyn hengittää. Tiedän, että koira tuo elämään iloa, vaivaa, rutiinia, rytmiä, rahanmenoa, liikuntaa, lämpöä ja hyvän syyn elää ja olla, mutta se muu osa mun elämästä on kyllä elämisen suorittamista. Oonkin päättänyt, että en aio enää ikinä toivoa enkä odottaa enkä haaveilla yhtään mistään, misnkä onnistumisesta ei ole takeita. En oikeesti enää kykene kestämään yhtäkään pettymystä ja luopumista. En enää tanssi (en voi), en toivo lasta, en parisuhdetta, en isoa perhettä enkä minkään muunkaan kokoista perhettä. Koira ja mä. Se riittäköön. En enää edes pysty kuuntelemaan musiikkia, koska pala on kurkussa heti eikä kyyneleet kaukana, koska en voi enää tanssia. Nyt suojelen itseäni aivan kaikilta asioilta, jotka edes muistuttaa mua kipeistä luopumisista. Kun nyt vain saisin sen koirani.
Tästäpä tuli suunniteltua pitempi kuulumisten kertominen (sori) ja kovin omanapainen sekä eläimellinen. Pysyttelen edelleenkin täällä taustalla, koska mun ihmisvauvahaave on nyt jäissä (sanamukaisesti, siellä pakkasessa se yks onneton alkio vielä on)! Voin aina välillä, satunnaisen epäsäännöllisesti, kurkkia kuulumisianne. Tärkeitä olette te, upeat vahvat, lempeät ja lujat ihannaiset!
Plussasäteitä lähetän :heart: ja eläimellistä energiaa :heart:!
