Pahoittelut Mur-Murille ja Iida-Karoliinalle:kiss: ja voimia!
Onhan se romantiikka vähän hakusalla, ainakin joskus.
Vaikka rakkautta omasta mielestäni kuitenkin on se, että mies yöllä siivoilee tarvittaessa oksennukset ja muut "yllätykset" lasten sängyistä. Tosin ne pyykit jäävät minulle, liekö aikaisemmat pyykkäyskokemukset saaneet tämän aikaan.:ashamed:
Meillä on mies alusta saakka heräillyt öisinkin ja kanniskellut, jos on ollut tarvetta ja vaikka olisi pitänyt töihinkin mennä. Nyt heräilen minä tämän kuopuksen kanssa, koska ensinnäkään hän ei heräile öisin , siis vauva, vaan nukkuu ihailtavasti, on siis tullut sukuun.
Olen tässä aikojen saatossa huomannut senkin, minkä monet muutkin varmaan, että mies ei oikein osaa ottaa osaa alkuvaiheessa vauvan hoitoon, koska äiti on se jolta vauva saa ruokansa. Ainakin jos imettää täysin. Tottakai isäkin osallistuu, mutta ainakin meillä on niin, että sitten vanhempana isä on enemmänkin lasten kanssa. Ottaa mukaan omiin harrastuksiinsa ja käy pyöräilemässä jne.. ja minä jään kotiin yksin viettämään laatuaikaa itseni kanssa. Tämä ei tietenkään tapahdu joka päivä ja nyt on eri tilanne kun on pieni vauva, mutta sekin on luksusta kun on vain yksi tuhisija ja sekin nukkuu.
Eli miehet varmaan eivät kaikki osaa olla osallisina siinä alkuhuumassa, jolloin meillä naisilla taas on niin hormoonihöyryt päällä, että sehän sumentaa kaiken järjen äänen. Joku kirjoittikin tuosta, että ei kannata erota ennenkuin lapsi on yli 3 vuotias ja tuo pitää taatusti paikkansa. Vaikkakaan enää tässä vaiheessa tuo vauvan mukanaan tuoma kasvunpaikka pariskunnalle ei olekaan niin järisyttävä.
Ja monesti ollaan yhdessä kauan, mutta sitten kun mennään naimisiin tai tulee lapsi niin erotaan. Ja sanotaan/huomataan ettei enää tunne toista kun on niin muuttunut. Varmaan kuitenkin molemmat muuttuvat ja tilanne on molemmille niin uusi eikä ole kokemuksia eikä toimintamalleja kummallakaan.
Meillä oli aikoinaan oikeastaan ihan ihannetilanne, että olimme tunteneet toisemme kokonaisen yhden kuukauden kun aloin odottamaan heti ensimmäistämme (juuri täytettyäni 17 vuotta). Meillä ei ollut mitään kokemusta mistään, puhumattakaan jostain parisuhteesta, mutta niin sitä vain pakattiin kimpsut ja kampsut ja muutettiin sitten muutaman kuukauden ikäisen kanssa 500 kilometrin päähän jonnekin nimeltä mainitsemattomaan peräkylään. Siitä alkoi kasvun paikka ja ollaan melkoiset mrskyt läpikäyneitä. Hirvittäisi päästää omaa lastaan tekemään samaa, mutta toisaalta siinä aikuistui molemmat, niin minä kuin mieskin ja opimme luottamaan toisiimme, kun ei muita lähimmäisiä ollut, saati kännyköitäkään.
Nyt on jokunen vuosi sitten palailtu takaisin kotipaikalle ja hyvä niin.
Aikaisemmin meillä kului tuota alkoholia elämässä liikaa, mutta elämänmuutoksen myötä joskus 90-luvun ihan alussa loppui molempien alkoholin käyttö kokonaan. Nyt olemme tässä ja 24 vuotta takana,naimisissa 23 vuotta, joista aika tasan 20 vuotta täysin absolutisteina. Se oli meille paras ratkaisu myös muiden elämänarvojen muutosten myötä.
Joskus kyllä tulee nyt sitten sellainen ajatus, että mites sitten kun mökki tyhjenee ja hiljenee, niin mitenkä sitten taas opitaan sopeutumaan siihenkin asiaan. Mutta kai meille sitten kiikutetaan jo lastenlapsia, joten tuskin ihan hiljaista tulee olemaan, toivon mukaan ainakaan.
Turha kai sitä on huomista murehtia vaan oppia elämään jokainen päivä kuin se olisi viimeinen, helpommin sanottu kuin tehty. Itse yritän opetella, että en säästäisi mitään enää tulevaisuuteen, vaan yritän nauttia mahdollisimman paljon tästä nyt käsillä olevasta. Mutta täytyy tunnustaa, että monesti sitä huomaan miten päivä lipui käsistä turhasta mököttäen ja murehtien. Pitäisi armahtaa muita, mutta ennen kaikkea itseään.
