:flower: te kaikki olette ihania naisia ja äitejä jokainen on omalle lapselleen se ainut ja jos elämä joskus oikein märkää rättiä heittää naamalle niin ei siihen voi varautua eikä elämää voi suunnitella ja kaikkea ei voi estää tapahtumasta eikä ole tarkoituskaan :flower:
Sekin kun aina sanotaan ettei äiti ikinä hylkää lastaan, joskus varmasti on pakko tehdä niin. Muistan yhden tositapahtumiin perustuvan kirjan kiinalaisesta naisesta joka lähti pitkälle pakomatkalleen kotikylältään ja hänellä oli pienen pienet kaksostytöt mukanaan ja kun hän tuli pakomatkansa päähän hänellä ei ollut kumpaakan mukanaan. Hänen oli ollut pakko jättää lapset tienposkeen ja luottaa siihen että niin on parempi että joku hyväosainen heidät löytää ja ruokkii ennenkuin kuolevat nälkään sillä hänellä ei ollut maitoa rinnoissaan moneen päivään eikä kukaan auttanut lapsia kun heillä kuitenkin oli äiti. Oliko tämä äiti siis huono äiti kun hylkäsi lapsensa. Myöhemmin nämä kaksostytöt löysivät Usa:sta äitinsä he halusivat etsiä hänet käsiinsä aikuisena.
Minä ole suunnitellut lapseni hautajaiset ja kuoleman kohtaamisen moneen kertaan jo elämässäni. Hän on kulkenut sellaista polkua niin monta vuotta että siihen on ollut välillä huonoina aikoina pakko valmistautua ja varmasti se tuntuu hirveältä että äiti voi ajatella joskus kun epätoivo on kestänyt liian kauan ja elämän päättyminenkin on tuntunut paremmalta kuin hirveän elämän jatkuminen ja sen seuraaminen sivusta., että kuolemakin on jo parempi vaihtoehto. Kun menee sen rajan yli ja jotenkin käy asian läpi mielessään jaksaa sitten taas tarttua siihen toivoon jota ei oikeasti ole olemassa. Voi kuulostaa hullulta mutta kun kokonaan menettää toivonsa ja antautu sen hirveimmän vaihtoehdon armoille voi sitä sitä kautta löytää taas uuden toivon.
Hyvää aikaa on tällä erää kestänyt 6 kuukautta eikä se ole vielä kuin ohut alku. Joka tapauksessa terveys on osittain menetetty iäksi, c-hepakaan ei koskaan tule häviämään mutta onkohan totta että kun luopuu jostakin ja on valmis menettämään sen voi kuitenkin saada takaisin. Ja siksi olen ajatellut että tähän vauvakuumeiluun on toisenkin lainen tilaus ja vastaus, ehkä saan kuitenkin pitää yhden näistä kolmesta eikä neljättä tule, neljäs onkin ensimmäisen takaisin saaminen.
Ikiemolle hyvää jatkoa ja ihanaa syksyä. Minä en edes harkitsisi neljättä lasta jos alkuperäinen formu olisi vielä kuvioissa ja ennenkuin lapsenne ovat keski-ikäisiä niin on paljon asioita vielä joita miehenne kanssa saatte heidän kanssaan puuhata. Tie on vasta alussa. Halauksia ja en edes toivottele kuumeilun jatkamista, tämä pino toimii hyvin toisinkin päin, se on itsestään kehittynyt siihen suuntaan meidän naisten myötä ja hyvä niin.
Kiva kun AinoEe löytyi takaisin, kaipasin sinua kovasti. Ja toivottavasti ne nyt yhtäkkiä ei rusinaksi kuihtuneet munasarjasi kuitenkaan
ei se ihan kädenkäänteessä käy.
Lapsellinen pohtii ihan oikeita asioita, jos ei tunnu äidiltä niin eihän sille voi mitään, tunne on aina oikeassa. Eri asia on se että onko lapsellinen faktoissa oikeassa, sehän me nähdään kun hän saa vauvan että pitääkö meidän mennä porukalla vaihtamaan vaippoja
Nämä vauva-asiat ovat niitä elämää suurempia ja nöyräksi varmasti vetää mielen kun täällä on meitä konkareita, matsalu kirjoitti hyvin näistä synnytys yms. kertomuksista, mikään ei ole rasittavampaa kuin naisten synnäri-ja miesten-armeijajutut, ihan samaa sarjaa. Onneksi nykyään harvemmin tarvitsee kuunnella näitä jaarituksia.
Vauva ja parisuhde on ainakin minun kohdallani ollut aina jäätävä yhdistelmä. En tiedä miltä tuntuu saada vauva ja olla ihanasti rakastunut mieheensä. Minun kohdallani oksitosiini toimii vain yhteen henkilöön kerrallaan. Sama hormonihan saa rakastumaan vaikka puhelinpylvääseen kun on se hetki että joku piti saada fiilis oli sellainen... Ihminen pystyy taitavasti huijaamaan itseään, kun hirveä rakastumisen tarve niin sitä vaan siirtää sen paketin jonkun ihmisen kohdalle ja sitten muutaman kuukauden kuluttua ihmettelee että mitä kummaa minä kuvittelin hänessä näkeväni
Minä olen pitänyt nyt ihania vauvoja sylissä,vastasyntyneitä ja äidinmaidonhajuisia ihmeellisiä olentoja joiden utuiset liikkeet ja sätkivät kädet ja suljettujen luomien takana liikkuvat silmät ovat aivan yhtä suuria ihmeitä joka kerta kun ne näkee. Ja nauranut sille kun eivät osaa erottaa minun poveani äidin maidontäyteisestä, samalla tavalla yrittävät alkaa hamuamaan. Ja hetken aikaa minulle tuli aivan järkky hulvahduksen tunne rintoihin, naurettiin porukalla että ois siinä ihmettä piisannu kun olisi paita vanhalla kastunu.
Eikä minusta enää tuntunut niin haikean surulliselta että se taitaa kuitenkin olla ohi kohdallani. Muistin hyvin kun nuuhkin pieniä untuvatukkia että tämä vaihe kestää muutaman hassun kuukauden, siitä on hyppäys hirveisiin kuravaatesulkeisiin, uhmaikäisen raivokohtauksiin karkkihyllyllä, tarhatädin nyrpeään ilmeeseenkun (taas) karautan viimeisenä pihaan pitkään venyneestä kokouksesta, ikuisesta jappasusta, kumpi laittaa tällä kertaa nukkumaan 4-vuotiaan joka neljällä raajalla hanaa vastaan. Siitäkin on vuosien matka tähän päivään kun teinit osaavat valua yläkertaan (miten se ylipäätään on mahdollista niin päin?) ja minä ja mieheni ollaan tyhmiä monta kertaa päivässä. Eikä ymmärretä mitään. Ja että toppi nyt vaan pitää olla niin avara että uudet tissiliivit näkyvät ja että toinen ei muista peseytyä jos ei kepin kanssa aja suihkuun.
Huh kun tuli paljon asiaa mutta se vaan ryöpsähti. Yritän vain jotenkin varovaisesti muistuttaa meitä kaikkia siitä kuinka lyhyt se vauva-aika on ja että kuinka aika kulta muistot ja kuinka pitkä matka on rv39 siihen kun yläaste alkaa ja sekin on vasta alkua.
Siitä huolimatta kaikille, plussapuhureita ja kovasti kovasti rakkautta sinne peittojen alle, vauvat ja kuumeilu, ne on henkimaailman juttuja johon ei järkipuheet eikä viisaus auta. Eikä luontoäitikään aina tiedä että kenelle niitä vauvoja pitäisi oikeasti lähettää, kun ei ole lähettänyt matsalulle eikä lapsellisellekaan vielä yhtään, vaikka oisivat ihan kelpo äitejä kumpikin, mitä nyt vähän pikkusen höpsöjä joskus :heart: with lot of love Pyrstis
