Lähdettiin eilen koko perheen voimin mustikkaan. Kokeiltiin uutta metsää, kun vakipaikasta ei marjoja löytynyt. Ei löytynyt kyllä uudestakaan. Mutta poika me ehdittiin hukata.
Kuljimme kaikki nenä kohti maata marjaisia varpuja etsien. 1-vuotias oli vieressämme ihan hiljaa ja uudesta ympäristöstä kummissaan. Lyhyillä jaloilla oli kävely vähän hankalaa, ja ajattelin tyytyväisenä, että ei sitten poika ainakaan ehdi kauas karata. Ei ehtinyt kulua kuin pari minuuttia, kun isommat lapset alkoivat huudella pikkuisen nimeä. Ensin luulin heidän pilailevan ja kehotin pitämään metsässä pienempää meteliä. Kohta mieskin yhtyi huhuiluihin. Poika oli hävinnyt jäljettömiin! Juoksimme miehen kanssa kuin hirvet metsää ristiin rastiin ja huusimme pojan nimeä. Aika kului, ja toiset lapsetkin hätääntyivät. Mies alkoi itkeä. Hän kävi jo autolla kiertämässä lähellä olevat autotiet. Sillä aikaa minä tutkin paikkoja, joista poika olisi mahdollisesti voinut pudota. Kävi mielessä, että olisiko kyy pistänyt ja pojalta taju mennyt, kun ei mitään vastaa kutsuhuutoihin. Kuulin, kun mies soitti poliisille. Lupasivat lähettää koirallisen partion. Päätin itse palata autolle isompien lasten luo, että poliisikin ymmärtää sitten tulla oikeassa kohdassa metsään. Palasin polulle ja lähdin juoksemaan sitä - väärään suuntaan. Ei paljastunut puiden takaa meidän auto, vaan pellon laita. Jostain kaukaa kuului lapsen itkua. Viimeisillä voimilla henki kurkussa kiipesin kalliolle, jossa metrinen miehenalku itki äitiä kalastajahattu vinollaan. Poika oli ehtinyt uskomattoman kauas katoamispaikalta, ja ihmeellisesti kyllä löysin hänet vain siksi, että suuntavaistoni katosi ja juoksin polkua väärään suuntaan. Voi kuinka pehmoinen lapsi oli sylissä. Autossa paluumatkalla stressi ilmeisesti laukesi häneltäkin, leuka painui rintaan ja lapsi uneen.
Siinä ympäriinsä juostessa ja pienintä etsiessä tuli mieleen, että minäkin tässä uusia vauvoja kaipaan. Voi Luoja kun saisi pitää nämä vanhatkin.
Ihastuttavia nämä palstalaisten kuvaukset, joita tänne oli ehtinyt ilmestyä. Omalta osaltani on valitettavasti pakko sanoa, että en ole pienikokoinen. Pituuteni on 180, ja painoakin sen verran, että
Leo Lastumäki olisi paras verrokki. Naisellisuudenkin kanssa on vähän niin ja näin. Se kuuluu kyllä toiveisiini. Olisi mukavaa olla hieno nainen. Käytän kyllä aina hametta, mutta korut - jopa ne korvikset - ovat harvinaista ylellisyyttä. Minulla on tavallisesti pitkähkö ruskea tukka ponnarilla, ja ikänäkö haittaa jo siinä määrin, että panen silmälasit nenälle tiskatessakin.
Yksi arvaus joka mielestäni pitää aika hyvin paikkansa on pehmeä syli ja pullantuoksu. Iän myötä minusta on tullut lempeä äiti. Jos vihastun, käännän sen mieluummin itseeni (tai puolisoon) kuin lapseen. Olen pannut merkille, että monet ihmiset lapsuusmuistoissaan mainitsevat jonkun tärkeän aikuisen lempeyden ja armollisuuden lasta kohtaan. Sen kun mummo ei rankaissut, vaikka pissasi housuun. Olen alkanut uskoa tuohon filosofiaan ja yritän olla lapsille kiltti. Passaan isojakin vähän liikaa. Teen läksytkin tarvittaessa.
Lapsentekorintamalla ei mitään uutta näinä päivinä. Odotusta vaan. Miestäkin taas siedän. Pakkohan se on, kun on lapsiakin yhdessä saatu.