Miina, kysyit miksi haluan pelkopolille. Siihen on monta syytä.
Eka synnytykseni 12 vuotta sitten oli traumaattinen. Synnytys oli todella pitkä, ja ponnistusvaihe noin kaksi tuntia. Lopulta leikkasivat valtavilla saksilla ja vetivät imukupilla monta kertaa, kunnes vauva tuli ulos. Epiduraali jotenkin epäonnistui, kun puuduin liikaa, eli en tuntenut mitään päästä alaspäin pitkään aikaan. Sen vuoksi kai verenpaineet laski, ja tuli hoitajille tuli kiire antaa jotain lääkettä, että paineet taas nousisi. En kyllä muista kaikkea, mutta kauheaa se oli. Sairaalassa jouduin olemaan viikon, kun leikkaushaavat oli niin isot, ja peräsuolen lihas oli revähtänyt niin, että pidätyskyky meni. Onneksi palautui, mutta kauan kesti paraneminen.
Olin ajatellut, etten enää uskalla synnyttää, mutta halusin tytölle sisaruksen, joten kolmen vuoden päästä odotin toista tyttöäni. Kävin silloinkin juttelemassa etukäteen peloistani. He saivat houkuteltua minua synnyttämään alakautta, vaikka olisin saanut sektionkin. Myös toinen synnytys oli vaikea, ja repesin pahasti peräsuoleen päin. Oli ahdistavaa kuunnella, kun sektiosta puhuttiin, ja otettiin imukuppia esiin, kun ponnistusvaihe taas pitkittyi.
Lääkäri sanoi silloin, että voisi olla parempi, etten enää synnyttäisi, ja luulinkin, että siinä olivat lapseni. Kuitenkin uudessa avioliitossa mieli muuttui, ja haluan kolmannen lapsen. Nyt on kuitenkin jo tämä ikä ja verenpainetauti, jotka tietysti vielä tekevät lisää paineita synnytyksen onnistumiselle. Tiedän, että isoa lasta en pysty normaalisti synnyttämään, vaikka haluaisinkin. En kuitenkaan automaattisesti haluaisi sektiotakaan. Sen vuoksi puhuminen näistä asiosta on tärkeetä. Lisäksi mulla oli vuosi sitten se keskenmeno ja kohdunulkoinen, joka huomattiin tosi myöhään. Koko viime kevät meni sairaalareissuja tehdessä, ja siitäkin jäi jonkinlainen sairaalakammo, ja pelko että jos taas jotakin tässä raskaudessa menee pieleen, enhän mennyt siihen lapsivesipunktioonkaan.
!
