S
samppa
Vieras
Kiva lukea tarinoitanne, tuntemukset ovat niin samanlaisia kuin itselläni jokin aikaa sitten.
Toivotan kaikille tsemppiä yritykseen ja tärppionnea, mutta kerron myös oman tarinani tässä rohkaisuksi niille, joilla ei heti/pian tärppääkään (niitä kun tässä ikäryhmässä alkaa olla).
Eli olen nyt 34 v. ja mieheni täyttää tänä vuonna 40. Jätin pillerit pois keväällä 2002 ja aloimme toivomaan että tulisin raskaaksi ja saisimme oman nyytin. Mieheni oli silloin työnsä puolesta paljon ulkomailla ja meille tuli täyteen täysi vuosi yritystä ilman plussan plusaa vasta keväällä 2004. Silloin päätimme hakeutua lapsettomuustutkimuksiin. Tutkimukset tehtiin yksityisellä klinikalla ja mitään selittävää vikaa lapsettomuudellemme ei löytynyt, joten menimme vielä puoleksi vuodeksi kotiin yrittämään. Kun puolen vuoden jälkeenkään (ovistikut oli käytössä kyllä jo vuoden) ei tärppiä tullut, niin hakeuduimme hoitoon yksityiselle lapsettomuusklinikalle.
Meille tehtiin 10/2004 alkaen ensin 3 IUI hoitoa (inseminaatio) mutta en raskautunut niistäkään. Seuraavana askeleena oli koeputkihedelmöitys (IVF), joka tuntui aivan hurjalta- eihän meissä pitänyt olla mitään vikaa ja nyt noin isoon hoitoon! Ajatukseen kuitenkin tottui ja IVF tehtiin maaliskuussa tänä vuonna- tuloksena jälleen nega ja hirveä pettymys... Sitten olin toukokuussa valmistautumassa toiseen IVF
on kun kuukautiset jäivätkin tulematta. Tein raskaustestin ja se oli positiivinen!
Elämäni ensimmäinen plussa, yli kolmen vuoden yrityksen jälkeen ja vieläpä luomusti. Olin niin epäuskoinen, että tein vielä toisenkin testin ja kävin verikokeessa joten plussa tuli 3x varmistettua)
Elämä voi siis todella yllättää joskus. Mutta tällä haluasin vain rohkaista niitä, jotka miettivät hakeutumista lapsettomuus tutkimuksiin- se kannattaa- mielummin ajoissa kuin liian myöhään. Kuten monet ovat maininneet, että aika kuluu ja se kuuluisa biologinen kello tikittää liiankin kiivaasti. Ainakin tutkimuksiin ajoissa hakeutuminen antaa lisää aikaa hoitohin jos niitä tarvtaan (sitten lähempänä 40 v. hoitojen tuloksetkin huononee).
Sitä että tutkimuksissa löytyy jotain ei mielestäni kannata pelätä - nykyään suurinpaan osaan lapsettomuusongelmista on ratkaisu ja usein se on melko yksinkertainenkin eikä vaadi isoja hoitoja. Itsestäni tuntui välillä äärettömän turhauttavalta kun meistä ei vikaa löytynyt. Joskus turhautumisen hetkinä mietin jopa että olisin mielummin jopa ottanut jonkun pienen vian joka olisi sitten voitu korjata- selittämättömänä piti vain yrittää ja yrittää ja silti ei tiennyt tuleeko onnistumaan.
Lapsettomuushoitoja en pitänyt fyysisesti raskaina tai vaikeina, mutta tietenkin ne pettymykset hoidon epäonnistumista olivat ehkä pahempia kuin normaali kuukautisten alkaminen.
Mutta, mutta, toivon tietenkin että kenenkään teistä ei tarvitsisi näinkään pitkälle mennä, ettekä tarvitsisi lääketieteen apua maailman luonnollisimpaan asiaan. Muistakaa kuitenkin (epätoivon hetkellä?) että apua on mahdollista saada ja se on varsin yleistä nykypäivänä, kun ensisynnyttäjien ikä vain nousee.
t. Samppa ja tiitiäinen rv 13+3
Toivotan kaikille tsemppiä yritykseen ja tärppionnea, mutta kerron myös oman tarinani tässä rohkaisuksi niille, joilla ei heti/pian tärppääkään (niitä kun tässä ikäryhmässä alkaa olla).
Eli olen nyt 34 v. ja mieheni täyttää tänä vuonna 40. Jätin pillerit pois keväällä 2002 ja aloimme toivomaan että tulisin raskaaksi ja saisimme oman nyytin. Mieheni oli silloin työnsä puolesta paljon ulkomailla ja meille tuli täyteen täysi vuosi yritystä ilman plussan plusaa vasta keväällä 2004. Silloin päätimme hakeutua lapsettomuustutkimuksiin. Tutkimukset tehtiin yksityisellä klinikalla ja mitään selittävää vikaa lapsettomuudellemme ei löytynyt, joten menimme vielä puoleksi vuodeksi kotiin yrittämään. Kun puolen vuoden jälkeenkään (ovistikut oli käytössä kyllä jo vuoden) ei tärppiä tullut, niin hakeuduimme hoitoon yksityiselle lapsettomuusklinikalle.
Meille tehtiin 10/2004 alkaen ensin 3 IUI hoitoa (inseminaatio) mutta en raskautunut niistäkään. Seuraavana askeleena oli koeputkihedelmöitys (IVF), joka tuntui aivan hurjalta- eihän meissä pitänyt olla mitään vikaa ja nyt noin isoon hoitoon! Ajatukseen kuitenkin tottui ja IVF tehtiin maaliskuussa tänä vuonna- tuloksena jälleen nega ja hirveä pettymys... Sitten olin toukokuussa valmistautumassa toiseen IVF
on kun kuukautiset jäivätkin tulematta. Tein raskaustestin ja se oli positiivinen! Elämäni ensimmäinen plussa, yli kolmen vuoden yrityksen jälkeen ja vieläpä luomusti. Olin niin epäuskoinen, että tein vielä toisenkin testin ja kävin verikokeessa joten plussa tuli 3x varmistettua
)Elämä voi siis todella yllättää joskus. Mutta tällä haluasin vain rohkaista niitä, jotka miettivät hakeutumista lapsettomuus tutkimuksiin- se kannattaa- mielummin ajoissa kuin liian myöhään. Kuten monet ovat maininneet, että aika kuluu ja se kuuluisa biologinen kello tikittää liiankin kiivaasti. Ainakin tutkimuksiin ajoissa hakeutuminen antaa lisää aikaa hoitohin jos niitä tarvtaan (sitten lähempänä 40 v. hoitojen tuloksetkin huononee).
Sitä että tutkimuksissa löytyy jotain ei mielestäni kannata pelätä - nykyään suurinpaan osaan lapsettomuusongelmista on ratkaisu ja usein se on melko yksinkertainenkin eikä vaadi isoja hoitoja. Itsestäni tuntui välillä äärettömän turhauttavalta kun meistä ei vikaa löytynyt. Joskus turhautumisen hetkinä mietin jopa että olisin mielummin jopa ottanut jonkun pienen vian joka olisi sitten voitu korjata- selittämättömänä piti vain yrittää ja yrittää ja silti ei tiennyt tuleeko onnistumaan.
Lapsettomuushoitoja en pitänyt fyysisesti raskaina tai vaikeina, mutta tietenkin ne pettymykset hoidon epäonnistumista olivat ehkä pahempia kuin normaali kuukautisten alkaminen.
Mutta, mutta, toivon tietenkin että kenenkään teistä ei tarvitsisi näinkään pitkälle mennä, ettekä tarvitsisi lääketieteen apua maailman luonnollisimpaan asiaan. Muistakaa kuitenkin (epätoivon hetkellä?) että apua on mahdollista saada ja se on varsin yleistä nykypäivänä, kun ensisynnyttäjien ikä vain nousee.
t. Samppa ja tiitiäinen rv 13+3
. 
No, ehkä tuota ei ois tarvinnut mainita ei se nyt niin vilkasta se meidän seksielämä ole että sen vois kuntoiluksi laskea. Ehkä toi kuvastaakin paremmin sitä, että kuntoilu siis on jäänyt melkoisen vähäiSEKSI viime aikoina. Hohhoijaa, ehkä mä voisin yrittää keskittyä töihin kun menee nää yksinäiset jaarittelut näin levottomiksi.