Hei
Tirlittan ja Lumikeiju, kiitos lämpimistä ajatuksistanne.
Tirlittan, kuulostaa aika tutulle tuo, mitä kirjoitit. Meillä mies ottaa aika raskaasti aina kuukautisten alun, usein sulkeutuu ja muuttuu hiljaiseksi. Tosin aika usein olemme myös puhuneet tunteistamme, tai enemmänkin siitä, mitä nyt sitten seuraavaksi. Alussa jaksoimme puhua enemmän, nykyään yleensä emme. Kumpikaan.
Miehet ja naiset taitavat muutenkin kokea asioita eri tavalla. Kun sain nauttia ne neljä vuorokautta raskaudestani, meillä tuli miehen kanssa jo riitaakin- minä olin kuvitellut niin miljoona kertaa mielessäni, minkälaista meillä on sitten, kun viimein saamme plussan. Olin kai vähän pettynyt meidän kummankin hillittyyn, laimeaan, varovaiseen iloon. Emme uskaltaneet riemuita niin kuin aina kuvittelin. Minua ahdisti, etten osannut iloita täysillä. Oma ahdistukseni nosti pintaan myös sellaisia tunteita, jotka luulin käyneeni läpi jo seurustelun parina ensimmäisenä vuotena (silloin kävin ne läpi melko voimakkaasti tunteella). Aloin taas surra sitä, että mies on kokenut plussaamisen ja lapsen odotuksen jo jonkun muun kanssa. Itsesäälissäni heitin ilmaan ajatuksen, että eihän kolmas kerta taida enää edes tuntua samalta kuin ensimmäinen.. Siitä saimme mojovan riidan (hyvin harvinaista meillä ), sillä mies pahastui ihan hirveästi siitä, että edes kysyn sellaista. Hän oli todella loukkaantunut. Oikeasti en edes itse ajatellut niin, kunhan lietsoin itsesääliäni kateuksissani. Onneksi riita selvitettiin saman tien. Mies totesi tuolloin jutellessamme, että vaikka hän onkin ihan kauhean iloinen siitä, että viimeinkin onnistuimme, niin hänestä tuntuu, että miehet eivät kuitenkaan voi koskaan kokea raskautta yhtä todellisesti ja vahvasti kuin nainen, joka tuntee muutokset kehossaan- mies sanoi, että miehille asia konkretisoituu hänen uskoakseen todella vasta sitten, kun lapsi on syntynyt. Kuulostaa näin kirjoitettuna vähän kylmälle, mutta ymmärrän hyvin, mitä mies tarkoitti- ja tavallaan se jotenkin helpotti minun oloani.
Ainakin se hyöty tästä lapsettomuudesta ja hoidoista on, ettei todellakaan tarvitse hetkeäkään, synkimpinäkään hetkinä, miettiä, haluaako mies lasta yhtä paljon kuin minä. Jotain hyvää tässäkin. Vaikka en kai minä muutenkaan epäilisi, hänestä näkee kyllä, miten kovasti hän haluaa lapsen minun kanssani.
Sunnuntaina aloimme varovaisesti iloita jo ääneekin raskaudesta- uskalsin jopa varovasti suunnitella jotain (sitten syksyllä käyn vauvan kanssa kävelyllä sielläjasiellä, jopa ristiäispäivää jo ajattelin..). Ja iltapäivällä Nuuksiossa vessassa käydessäni huomasin pikkuisen ruskeaa. Huoli alkoi siitä. Kunnon verenvuoto alkoi maanantaina, kun tulin töistä kotiin. Siinä oli varmaan jotain kohtalon johdatusta mukana, sillä minun piti mennä suoraan töistä jouluostoksille, mutta käsilaukkuni jäi kotiin ja jouduin tulla sitä hakemaan. Muuten olisin huomannut keskenmenon kaupungilla.
Vaikka henkisesti olin tavallaan varautunut keskenmenoon, tavallaan en ollut. Enkä tiennyt, miten silloin pitää toimia. Soittelin maanantaina ensin miehelle paniikkipuhelun, sitten asiallisesti Naistenklinikalle (ohjasivat Kättärille, mutta vain, jos en pärjää vuodon kanssa tai jos tulen tosi kipeäksi) ja Väestöliittoon (odottele ja katsele vielä, loppuviikosta voit tulla mittauttamaan HCG-arvon uudelleen).
Seuraavana päivänä menin töihin normaalisti ja soitin sieltä työterveyshuoltoon (tyly vastaus: soita terveysasemalle, me emme hoida tällaisia- ja puhelu poikki) ja terveysasemalle (tylyhkö vastaaja sanoi, että jos tulen kipeäksi, kannattaa tulla päivystykseen. Veren HCG-arvoa eivät kuulemma mittaa, ainoa raskaustesti on että joko on tai ei ole raskaana. Neuvoi vielä soittamaan terveydenhoitajalle ja antoi soittoajan.). Samana päivänä läksin räntäsateessa kaupunkiin töiden jälkeen ostamaan verhoa (olinkohan shokissa tai jotain, mutta ajattelin jatkaa elämääni kuin mitään ei olisi tapahtunut) mutta soitin sitten kuitenkin vielä oman terveysasemani terveydenhoitajalle. Juttelin hänen kanssaan puhelimessa seisoen porttikongissa... Hän oli erittäin ihana ihminen, sympaattinen kuin mikä. Hän kehotti minua käymään varmuuden vuoksi saman tien Kätilöopistolla. Menin, ja pääsin aika nopeasti juttelemaan päivystävän kätilön kanssa. Hän hiukan ihmeteli, miksi olen siellä, ja kertoi nätisti, että ymmärränhän, että mitään ei voida nyt tehdä- ei tutkia eikä estää tapahtuvaa. Tiesin toki sen, mutta halusin varmistuksen, että mitään ei tarvitse tehdäkään. Mies etenkin oli edellispäivänä huolissaan ja sitä mieltä, että pitäisi käydä lääkärissä. Kätilön kanssa puhuminen helpotti, kun sain varmuuden, että keskenmenon tullessa ei tarvitse tehdä muuta kuin odottaa ja mennä päivystykseen, jos tulee kovin kipeäksi. Vaarana on kohtutulehdus. Sitä en tiennyt aiemmin.
Keksiviikkona olin räntäsateessa, kesken keskenmenon, jouluostoksilla. Kokemus, jota en suosittele muille.
Ilmoitin Väestöliittoon, että kesken meni, ja kävin silloin loppuviikosta kontrolliverikokeessa. Laskussahan ne arvot olivat. Tavallaan tuntui julmalle, tavallaan reilulle, saada piste siihen tarinaan.
Kävin ultrassa viime viikolla ja sain ohjeen tehdä vielä herkän raskaustestin kotona. Tein tänään, vetkutettuani sitä päiväkausia. Negatiivinenhan tuo oli. Ehdin jo toivoa luomuihmettä- ja pelätä kohdunulkoista (sekin mahdollisuus kuulemma olisi). No, uutta kohti vain..
Otin ison askeleen keskenmenoa seuraavana päivänä. Kysyttyäni mieheni mielipidettä kerroin lapsettomuudesta ja hoidoista yhdelle työkavereistani. Istuimme esimiehen huoneessa kaksistaan suljetun oven takana tunnin ja puhuimme. En aio kertoa muille. Valitisin tämän työkaverin siksi, että hän ei uskoakseni ole "lipsauttelija". Lisäksi hän on itsekin yrittänyt omia (jo aikuisia) lapsiaan 7 vuoden ajan. Hänellä auttoi aikoinaan leikkaus. Tunuu hyvälle, kun joku tietää. Ja tuntuu paljon helpommalta järjestää töistä lähtö, kun edes yksi tietää, miksi minun täytyy lähteä.
Huh, sanat ryöppysivät. Minun piti varmaan saada tämä kaikki ulos itsestäni.
Ihanaa sunnuntaita kaikille!