20-25-vuotiaat: minkälainen on elämäntilanteenne?

Niin ja vakkari työpaikat on molemmilla. Minä olen ollut samassa työpaikassa jo kahdeksan vuotta.

 

Olen amk:ssa opiskeleva yksinhuoltaja.24v ja tyttö on 1v 9kk.

 

[QUOTE="vieras";22769229]Jotenkin ajattelen, että on se minun vastuulla, että lasten olisi hyvä olla ilmankin isää. Ei kaikkea voi laittaa yhden kortin varaan.[/QUOTE]


Mä taas ajattelen että yhdessä olemme tämän lapsen halunneet ja yhteinen vastuu hänestä meillä on. Minä hoidan häntä kotona ja mies käy töissä. Koska mullakin on vakityöpaikka voin myös tiukan paikan tullessa mennä itsekin töihin.

 

[QUOTE="nan";22769163]Jos jos jos. En voisi elää lainkaan mikäli jossittelisin joka saralla elämässäni.
Tosiasia kuitenkin on että tuo miehen yhtäkkinen lähteminen on hyvin epätodennäköistä rakastavalle perheenisälle. Kaikkeahan voi tapahtua mutta kaikkeen vaan ei voi varautua.[/QUOTE]

Oletkohan nyt hiukan naiivi?

Suuri osa eroistahan tapahtuu nimenomaan siihen aikaan, kun lapset ovat pieniä ja parisuhde joutuu koetukselle. Viikoittain törmää palstallakin sitten näihin naisiin, jotka kyselevät, antaako sossu rahaa takuuvuokraan, pesukoneeseen, ruokaan - rahaa on tilillä hyvässä lykyssä parikymppiä ja lasten kanssa pitäisi muuttaa pois, eikä ole koulutusta, työpaikkaa eikä tukiverkostoa.

Ei kannata olla ihan niin naiivi.

 

Olen 25-vuotias. Ensimmäisen lapseni sain 18-vuotiaana (suunniteltu ja toivottu lapsi) ensirakkauteni kanssa. Suhde kuitenkin kariutui välimatkan takia jo raskausaikana. Eli käytännössä sain lapsen yksin ja näin olin aina haaveillutkin lapseni saavan. Olin onnellinen. 20-vuotiaana koin läheisteni ja yhteiskunnan yleisien normien painostuksen liian vahvana, joten tapasin miehen ja aloin seurustella. Pian muutimme yhteen ja toinen lapseni sai alkunsa. Huomasin jo tuolloin, että suhde ei ollut haaveilemani, mutta koska miehessä ei ollut mitään vikaa "paperilla" ja koin edelleen läheisten olevan jotenkin helpottuneita, koska olin suhteessa, niin menimme naimisiin. Liitossa oli myös rakkautta, mutta se ei ollut vahvin syy naimisiinmenoon itselläni. Nyt teemme sit eroa, sillä olemme liian erilaisia ollaksemme yhdessä. Minullakin oli kaikki valmiina ap:n iässä. Omakotitalo (tai oikeastaan maatalo+tila), mies ja lapset. Lisäksi lemmikit. Eikä huolta raha-asioista. Nämä asiat ei kuitenkaan tehneet minua onnelliseksi ja siksi nyt eroamme. Myös raha-asiat ovat kehnommassa jamassa, mutta silti selvitettävissä. Ei ole vielä ulosottokierretä tai luottotietoja menetetty. Onneksi.

Kuunnelkaa siis ihmiset omia haaveitanne ja eläkää niiden mukaan, sanoivat muut mitä tahansa. Itse opin sen vasta kantapään kautta. Mutta ehkäpä asiat menee paremmin tästä eteenpäin.

 

Miten te uskallatte jäädä ilman opiskeluja vaikka miehellä ois kuinka hyvä työpaikka ja olisi OKT:t ja muut. Koska mitä tapahtuis kun se mies lähtee.

Ei se opiskelukaan töitä takaa, vaikkakin antaa paremmat mahdollisuudet.

Meillä on se tilanne, että vaikka mulla ois työpaikka, ni jos mies lähtis (miks ihmeessä lähtis..?), ni joutuisin minäki tästä talosta lähtemään, ihan liian iso ja isotöinen ois yksin (tai lapsen kans) asuttavaksi, ainaki mulle, ja ei ois kyllä varaakaan.
Elämä on täynnä riskejä, täytyy vaan luottaa siihen että kaikki menee hyvin. No, tietenkään ei ihan holtittomasti kannata elää...tyyliin ostella kaikkea turhaa vaikkei oo vara.

 

[QUOTE="eee";22769281]Oletkohan nyt hiukan naiivi?

Suuri osa eroistahan tapahtuu nimenomaan siihen aikaan, kun lapset ovat pieniä ja parisuhde joutuu koetukselle. Viikoittain törmää palstallakin sitten näihin naisiin, jotka kyselevät, antaako sossu rahaa takuuvuokraan, pesukoneeseen, ruokaan - rahaa on tilillä hyvässä lykyssä parikymppiä ja lasten kanssa pitäisi muuttaa pois, eikä ole koulutusta, työpaikkaa eikä tukiverkostoa.

Ei kannata olla ihan niin naiivi.[/QUOTE]

Njääh, minä kun uskon että mikäli on oikeasti rakastava liitto niin ei se lopu silmän räpäytyksessä. Muutenkin olen sitä mieltä että ihmiset eroavat aivan liian heppoisin syin nykyään. (en tarkoita mitään väkivalta-juttuja).

Puhuin kuitenkin aivan omasta tilanteestani lähinnä. Me olemme onnellisia ja parisuhde _ei_ ole joutunut koetukselle pienen lapsen kanssa.
Tukiverkosto ja työpaikka multa tosin löytyy etten tuohon kastiin kuuluisikaan.

 

24 vuotta. Naimisissa, omistusasunnossa rivitalon päädyssä 4h+k+s. Vakituinen duuni molemmilla, miehellä tytär ed. suhteesta. Seurusteltu 7 vuotta, matkusteltu paljon.... yhteisiä lapsia odotellaan saapuvaksi

Kieltämättä ei kauheasti yhteistä löydy sinkku kavereiden kanssa. Toisaalta ei myöskään niiden kanssa jotka eivät osaa puhua mistään muusta kun lasten eritteistä.

 

Olen 23v juuri eronnut 4v ja 2v8kk ikästen lasten äiti. Teen vakituista sijaistyötä ja asutaan vuokralla. Tarkoitus olisi hakea vakipaikkaa ja jossakin vaiheessa ostaa oma talo. Miestä tähän perheeseen ei nyt kaivata.

 

Mä en koe ainakaan että oisin mitään menettänyt tai mistään luopunut vaikka rakennettiinkin talo nuorena. Kummatkin oltiin palkkatyössä eikä lapsia vielä ollut. Mikäs siinä siis iltasin nakutellessa itselleen taloa. Nyt sitten on ihana koti meille ja meidän pojalle.

Eikä minusta kaikkien tarvitse opiskella insinööriksi...mihin tää maailma joutuisin kunnon tavallisia duunareita!! Jokuhan nekin työ on tehtävä. Palkka ei ehkäpä ole monia tuhansia kuussa, mutta riittävästi. Elättämään ja ylläpitämään kolmihenkisen perheen, omakotitalon, kaksi autoa ja moottoripörän. Ja loma matkoillakin käydään.

 

Sinä toisaalta et mittaakaan menestystäsi elämässä miehen hyvällä palkalla, omakotitalolla ja ulkomaanmatkoilla. Tykkään elämäntyylistäsi tämän ja muiden lukemieni ketjujen perusteella. Et rakenna semmoista "kaikki on saatava valmiiksi kolmekymppiseksi mennessä" -kulissia.

Wau Harvoin kuulee tällasta positiivista. Yleensä mut on leimattu vastuuntunnottomaksi kun pidän opiskelun ja äitiyden yhdistämistä varsin hyvänä suunnitelmana. Tottakai ura tuo (voi tuoda) sisältöä elämään ja minäkin haluan sellaisen, mutta mä en ole ihan ymmärtäny miksi se pitäisi hankkia jotta voisi heti sen saatuaan jäädä kotiin lasten kanssa

Elämä voi olla paljon monimuotoisempaa, ei tarvitse mennä samaan putkeen ku muutkin Ulkomaanmatkailu on muuten niin overrated. Samoin omakotitaloasuminen. Rivarinpätkän haluaisin joskus ostaa, muttei sillä nyt mitään kiirettä ole.

 

Olen jo 33, mutta vastaan tähän, että valmistuin diplomi-insinööriksi 23-vuotiaana, jolloin olin ollut oman alan töissä jo pari vuotta puolipäiväisenä ja jatkoin valmistumiseni jälkeen sitten täysipäiväisesti samassa hommasa. Seurustelin tyypin kanssa, jonka kanssa mulla ei ollut mitään aikomusta ikinä hankkia lapsia, koska hän ei ollut sopiva isäksi mun lapsilleni, vaikka silloin rakastinkin häntä. Biletin jonkun verran kavereiden kanssa, mutta pääasiallisesti keskityin työhön, opintoihin (toinen tutkinto heti DI:n jälkeen), harrastukseeni ja matkustelemiseen. Olen aina ollut kunnianhimoinen opinnoissani, joten halusin tuossa iässä keskittyä niihin kaikella energiallani, enkä siksi edes ajatellut lapsia vielä, kun ne eivät mun elämääni silloin sopineet ollenkaan.

Lasteni isän tapasin sitten 28-vuotiaana, mutta se nyt ei liity tähän kysymykseen mitenkään...

 

Olen 21v, parisuhteessa, joka on kestänyt yli 5 vuotta. Asumme yhdessä vuokra-asunnossa. Opiskelen lähihoitajaksi (toinen ammatti minulla jo) ja käyn viikonloppuisin baarissa töissä. Mies on työttömänä. Lapsia ei ole tulossa ennenkuin mies saa itselleen töitä!

 

Ulkomaanmatkailu on muuten niin overrated.

Monesta asiasta oon NinaTT:n kanssa samaa mieltä, mutta nyt löytyi Ninan tekstistä sellainen yleistys, johon en yhdy. Tällä palstalla kun lueskelee ihmisten pieniä ympyröitä, niin sitä monta kertaa kiittää, kun on opiskeluaikoina jaksanut nähdä vaivaa sen verran, että on saanut järkättyä itselleen mahdollisuuden koluta 4 maanosaa rinkka selässä perinpohjaisesti. Sitä vaan näkee asioita vähän isommasta perspektiivistä niiden matkojen jälkeen.

 

Ai niin, lisäyksenä vielä, että pahimmat biletysajat on mulla menny ohi Nykyään jos on koko viikonloppu vapaana (erittäin harvinaista!!), niin kyllä mietin kaksi kertaa että lähdenkö humpalle vai jäänkö kotia lötköttelemään sohvalle ja neulomaan...

 

Monesta asiasta oon NinaTT:n kanssa samaa mieltä, mutta nyt löytyi Ninan tekstistä sellainen yleistys, johon en yhdy. Tällä palstalla kun lueskelee ihmisten pieniä ympyröitä, niin sitä monta kertaa kiittää, kun on opiskeluaikoina jaksanut nähdä vaivaa sen verran, että on saanut järkättyä itselleen mahdollisuuden koluta 4 maanosaa rinkka selässä perinpohjaisesti. Sitä vaan näkee asioita vähän isommasta perspektiivistä niiden matkojen jälkeen.

Niin, kai sen vois ajatella noinkin Mä asuin USAssa kolme vuotta lapsena, reissattiin siellä ees taas mannerta, sen lisäksi olen käynyt vain kanadassa ja erinäisissä euroopan maissa. Mä en koe saavani kauheasti irti sellasesta perus lomamatkailusta, mutta nyt kun olen useamman kerran käyny esim Amsterdamissa ja oppinut tuntemaan paikallisia niin siitä on ehkä saanut jotain irti.

Syksyllä olis tarkoitus lähteä intiaan, se voi avartaa kun en ole pohjois-amerikan tai euroopan ulkopuolella käynyt.

Mutta siis en ymmärrä, miksi ulkomaanmatkailua pidetään kivana tai hienona. Kovaa ja likaista työtä se on mulle ollut

 

Olemme ystäväpiirissämme ehkä saamattomia, mutta toisaalta hyvin onnellisia. Olemme saaneet monia ihania asioita, joita nämä parikymppisenä omakotitalon ostaneet eivät ole saaneet. Elämä on valintoja.

Saamattomia?
Miksi se, että tekee erilaisia valintoja on saamattomuutta? Tunnen laajasta ystäväpiiristäni ainoastaan yhden, joka parikymppisenä asui okt:ssa ja oli lainoissa. Sittemmin eronnut.
Suurin osa teki duunia, opiskeli, matkusteli ja muutama perusti perhettä, tehden töitä mutta eipä pk-seudulla ihan helposti okt:ssa asustella. Moni ei edes halua btw.
Itse noihin aikoihin opiskelin, tein duunia, valmistuin, matkustelin, asuin vuokralla. Onnellisia ollaan nyt reilu kolmekymppisinä, ollaan tehty paljon hommia, asuttu ulkomailla, saatu perhettä, ostettu asunto (ei okt). Samoin ystävät (meillä tiivis ystäväpiiri), vaikka moni ei edelleenkään asu omakotitaloissa tai edes omistuskämpissä. Kaikkea ei tarvii saada parikymppisenä (eikä kaikki halua samoja asioita), ja olen iloinen, että olen antanut aikaa itselleni kasvaa ja kypsyä.
Kolmenkympin "kriisiä" ei oo tullu myöskään, kun ollaan eletty niin kuin halutaan.

 

Miksi joidenkin on niin vaikea sietää toisten onnea? Nämä joilla on perhe, okt jne. eivät ole tässäkään ketjussa arvostelleet niitä jotka elävät toisin, mutta muutama "toisin eläjä" taas on arvostellut näitä nuorena "kaiken" saaneita. Mitä pahaa siinä on jos asiat on hyvin? Pakostikin tulee mieleen kateus ja katkeruus.. Ja turha heti olettaa että kaikki näistä olisivat vanhempien rahoilla eläjiä, naiveja tms. Ikävä tosiasia on, että joillakin vaan oikeasti menee hyvin.

 

Olen 21v. En omista autoa talosta puhumattakaan. Ei ole ammattia, enkä ole koskaan päivääkään töitä tehnyt! Olen elänyt kolmevuotta pelkästään sossun tuilla. Nyt on riittänyt omat sekä miehen tulot, yli vuoden ajan olen saanut olla käymättä ko.luukulla =) Joten voisin sanoa että olen parantanut jo! Kaksi lasta, 4vuotias ja 1vuotias. Meillä ei ole lemmikkejä, eikä edes kasveja. Tulemme toimeen vihdoin omillamme ja olemme onnellisia =)

 

olen 25v,kohta 26v,kaksi lasta,kihloissa,ei töitä,vuokra kämppä...sen oman haluisin ja työtä

 

Miksi joidenkin on niin vaikea sietää toisten onnea? Nämä joilla on perhe, okt jne. eivät ole tässäkään ketjussa arvostelleet niitä jotka elävät toisin, mutta muutama "toisin eläjä" taas on arvostellut näitä nuorena "kaiken" saaneita. Mitä pahaa siinä on jos asiat on hyvin? Pakostikin tulee mieleen kateus ja katkeruus.. Ja turha heti olettaa että kaikki näistä olisivat vanhempien rahoilla eläjiä, naiveja tms. Ikävä tosiasia on, että joillakin vaan oikeasti menee hyvin.

Itse en ainakaan hauku toisenlaisen valinnan tehneitä.
Mitä tarkoittaa "menee hyvin"? Siitä, että saa omakotitalon ja lapsia ja on naimisissa viim. 25v? Eihän se tietenkään sitä tarkoita.
Mielestäni ihminen, joka tekee itse valintansa sen mukaan, miten itse haluaa elämänsä elää ja on siihen tyytyväinen, hänellä menee hyvin. Jos se jollekulle tarkoitta okt:ta ja lapsia parikymppisenä, ok. Toiselle se voi tarkoittaa uran rakentamista, ok sekin. Joku voi olla onnellinen vaan siitä, että vaikka opiskelee, tutustuu elämään ja on vapaa. Sekin on ok.
Kateus ja katkeruus on ihmisille, jotka ovat tehneet itse vääriä valintoja. ne syövät ihmistä sisältä, enkä itse jaksa sellaiseen kuluttaa elämääni.

 

Olen 21v. En omista autoa talosta puhumattakaan. Ei ole ammattia, enkä ole koskaan päivääkään töitä tehnyt! Olen elänyt kolmevuotta pelkästään sossun tuilla. Nyt on riittänyt omat sekä miehen tulot, yli vuoden ajan olen saanut olla käymättä ko.luukulla =) Joten voisin sanoa että olen parantanut jo! Kaksi lasta, 4vuotias ja 1vuotias. Meillä ei ole lemmikkejä, eikä edes kasveja. Tulemme toimeen vihdoin omillamme ja olemme onnellisia =)

Et ole tehnyt päivääkään töitä, mutta tulot nyt ok? Mitkä tulot?

 

Olen 21 vuotta ja minulla on yksi kohta 3wee lapsi, pikku kakkosen olisi tarkoitus syntyä kesällä. Mieskin löytyy, ikää hänellä 26wee. Ostettiin viime kesänä omakotitalo isolla tontilla. Omistamme kaksi autoa ja kesämökin. Meillä on myös koira. Kummatkin olemme töissä, mutta kummallakaan ei ole vakipaikkaa.

 

=)

Niin minun "tulojani" on kotihoidontuki+hoitolisä, ja lapsilisät. Mieheni on kyllä töissä nyt ja pärjätään omillamme =)

 

=)

Niin minun "tulojani" on kotihoidontuki+hoitolisä, ja lapsilisät. Mieheni on kyllä töissä nyt ja pärjätään omillamme =)

Jaa meni lainaukset jonnekkin hukkaan...